Laiska sunnuntaiaamu

Sataa. Perjantaista on puoli vuotta eivätkä jalat ole enää Vompsun synttärinaamiaisissa tanssimisesta kipeät. Flemarin edessä väreilee hopeinen sirpaloitu vesipatsas, autojen valot maalaavat pitkiä kultaisia kajaleita asfalttiin. Five Corners Quintet jammailee stereoissa, Fauni lukee miniläppäriltään sähköposteja ja uutisotsikoita kylpytakissa. Uuni lämpiää korvapuusteja varten. Anatomian kirjani makaavat lattialla raskaina. Olen piirtänyt lyijykynällä paperiin lihasten juoksusuuntia kyynärvarren etu- ja takapuolen pinta- ja syväkerroksissa.

Enää viikko syysloman alkuun: viikko ja kaksi tenttiä, pieni ja iso, peräkkäisinä päivinä.

Perjantain juhlissa minulta kysytään, kuuluuko elämääni enimmäkseen koulua. Niin kai siihen kuuluu. Ajallisesti. Mutta koulupäivät tuntuvat kuluvan nopeasti, vaivattomammin kuin ennen. Olen saanut koskettaa jokaista ryhmässämme, osoittaa heille hellyyttä hieromalla, se tekee tilaan asettumisen heidän kanssaan helpommaksi. Tiedän myös, miten he koskettavat toisen kehoa. Joidenkin kohdalla se menee eri tavalla kuin kuvittelisi. Ihminen voi näyttää lempeältä ja pehmeältä ja silti olla kovakourainen ja dominoiva, ja sitten toisinpäin - joku aika skarppi ja verbaalisesti aika raisu saattaa koskettaa hyvin pehmeästi ja tunnustelevasti. Ihoni kuuntelee uteliaasti tätä heidän ensimmäistä kieltään, josta kuulen senkin, että se on myös kielistä viimeinen, syvin, että nekin, jotka ovat jonkin aivojen toimintahäiriön seurauksena unohtaneet sanat, vastaavat edelleen kosketukseen. Kosketukseen vastataan senkin jälkeen kun kipuun vastaaminen käy epäselväksi, se on viimeinen tajunnan säie. Se saa minut ajattelemaan, että äiti oli ehkä sittenkin oikeassa, kun silitti koomassa makaavaa isoäitiä sairaalassa tunnista toiseen, lymfasikin tätä varovasti, eihän mitään toipumisen toivoa enää ollut, ja väitti, että tuo minun silloisella mittapuullani täysin toiseen liukunut ihminen vastasi kosketukseen, että ihokudos pehmentyi ja rentoutui. (Olin silloin kahdenkymmenen ja suhtauduin äidin sanomaan kuin visvaiseen sidetaitokseen - luoja, mitä paskaa, isoäiti oli sentään koomassa. Mutta ehkä sittenkin? On hyvä, että ennakko-oletuksiaan voi korjata. Täytyy muistaa kysyä äidiltä lisää tästä, miten hän tunsi ihokudoksen rentoutumisen.)

Ja sitten ovat illat. Anatomian latinan lisäksi iltoihin kuuluu ihmisiä, venyttelyä, istumme Napaketulla ja teemme chili-soijarouhelasagnea, mustalla kissalla on kuunkeltaiset silmät, miehet sovittelevat meillä pyykkitelineen ja pakastimen välisessä ahtaassa tilassa sairaanhoitajamekkoja ja korsetteja, perjantaina miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset, no, miehiksi, jotka ovat pukeutuneet naisiksi. Tai miten sen nyt sanoisi. Tanssilattialla ihmiset nuhjaavat kiinni toisissaan arvelluttavissa asuissaan ja huomaan itse tanssivani karkuun laajoin liikkein, en kaipaa tilanteeseeni enää yhtään lisää monimutkaisuutta. Vompsu ei tanssi kanssani kuin hitaita ja silloinkin minun pitää eksplisiittisesti pyytää hänet tanssimaan, hänellä on oma tapansa vastata suhteen kolmioitumiseen, ja luulen, että se tekee hänelle hyvää, joten suhtaudun hänen levottomuuteensa ja torjuvuuteensa päättäväisen myönteisesti (kyllä se päättäväisyyttä vaatii suhtautua myönteisesti siihen, ettei voi enää turvata toiseen samalla tavalla kuin ennen), ja toisaalta, en voi tanssia Faunin kanssa, koska sen näkeminen saisi Vompsun tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Joten tanssin ympäriinsä ja katselen toisia ja nautin vapaudestani liikkua laajoin kaarin ja siitä, ettei minussa ole hitustakaan seikkailuhakuisuutta nyt, kehoni on livahtanut takaisin luotettavuuteen ja ennustettavuuteen, se nelistää joukon laidalla, paimentava lassie.

Nyt korvapuustit ovat valmiit, joten lopetan kirjoittamisen ja keskityn viettämään kansallista korvapuustipäivää!