Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.