Epätoivon läikähdyksiä

Anatomian tenttiin lukeminen alkaa saada epätoivoisia piirteitä. Olen piirrellyt erilaisia taulukoita ja vedellyt sormilla lihasviivoja käsivarsiini, mutta pahus soikoon, muistanko lihakset? No en! Muistan sentään olkavarren lihasten nimet ainakin latinaksi, suomi vähän ontuu, ja tunnistan ne kuvista ja tunnistan myös kyynärvarren pinnalliset koukistajat aika hyvin ja keski- ja syvätasonkin mitenkuten, mutta kyynärvarren ojentajat eivät yksinkertaisesti tunnu mahtuvan päähäni. Kaikista lihaksista pitäisi vielä osata lähtö- ja kiinnityskohtakin ja sitten niiden funktiot. Osaan ne ehkä yhdestä lihaksesta kaikki, ja sekin vaihtelee vähän päivän ja vireystilan mukaan.

Uskoni siihen, että aivoissani on ylipäänsä mitään kapasiteettia yhtään mihinkään, on jokseenkin nollassa.

Tentistä on sanottu, ettei sitä voisi uusia. Huomaan pohtivani, mitä se tarkoittaa. Mitä tuhlausta, kun pitäisi pohtia, mikä juoksee mistä minne ja tekee mitä. Onneksi tämä ei ole ainoa anatomiasta läpipääsemiseen vaikuttava tentti. Huomaan aprikoivani myös, paljonko muut osaavat ja miten se vaikuttaa tentin arvosteluun. Sekin on niin turhaa, kun oikeasti pitäisi keskittyä vain nimiin ja hopluuttaa niitä ulkoa. En voi vaikuttaa siihen, miten muilla menee, ainoastaan omaan oppimiseeni. (Vaikkei se kyllä siltä tunnu!)

Ja on ilta. Iltaisin kaikki näyttää ja tuntuu kurjalta. Vompsu ja Fauni ovat jossakin muualla, lojun yksin papereineni ja kirjoineni ja tuijotan lihaksia ja tunnen syvää, kolossaalista epätoivoa. On vaikeaa uskoa, että viikon päästä alkaa loma. Tai että joskus tulee joululoma. Tai että joskus voisi oppia nämä tässä.

Joskus ja joskus. En oikeastaan epäile sitä, ettenkö joskus oppisi. Perjantai on vain niin pian eikä lihaksia voi mitenkään järkeillä.

Mieleen palaavat ne muutamat toisetkin hetket, jolloin menetin toiveikkuuteni aika totaalisesti. Joku toinen jaksoi uskoa silloin siihen, että selviän, ja kun hän selitti, miksi ajatteli niin, elelin lainatoivolla sinne saakka että omani koheni taas kantavaksi, kestäväksi. Se on oikeastaan aika kummallinen ilmiö. Että toiveikkuuttakin voi lainata... ja että joskus se on jopa ainoa vaihtoehto. Ponnisteleminen ilman toiveikkuutta on aika vaikeaa.

Luen kaikesta huolimatta kyynärvarren posterioriset pintalihakset, ei se ole niin kovasti ponnistelemista, piirrän taas yhden taulukon, enkä tule hullua hurskaammaksi. Toiveikkuuskin on kadonnut jonnekin.

Kai se on aivan normaalia opiskelijaelämässä. Huomaan törmänneeni taas kerran siihen, miten koulu on suunniteltu enemmän koulua (nyt: tammikuun tutkintotilaisuutta numero kaksi) kuin elämää varten. Ei elämässä ja työssä tarvitse osata asioita ulkoa, ne voi tarkistaa värikkäistä seinätauluista, painavista käsikirjastokirjoista ja joskus myös nopeasti wikipediasta. Kun tarkistuksia on suorittanut joitakin tuhansia kertoja, asian vähitellen oppii tarkistamattakin. On aika vaikeaa motivoitua ulkoa opettelemiseen tiettyyn deadlineen mennessä, kun oppimista voisi tehdä muutenkin, vaikka oppimispäiväkirjan avulla. (No, niin tietysti teen nytkin, tavallaan, mutta tuntuu hullulta pyörittää kahta päällekkäistä systeemiä, joista toisen tarvitsen joka tapauksessa vähintään toiveikkuuteni virittelemiseen tai ainakin teeman esillä pitämiseen.)

Jotakin sentään olen oppinut tenttiin lukiessa. Korjasin wikipediaan erään väärin kirjatun liikesuunnan, jonka äkkäsin välittömästi. Ehkä se säästää jonkun toisen epätoivoisilta väärinymmärryksiltä.