Tänään, päivänä ennen niitä kahta päivää, joiksi on kalenteriin kirjattu tentit, tulee miellyttävä ylläri. Liikuntatunnilla teemme kuntotestin, laskemme painoindeksin ja mittaamme rasvaprosentin. Suhtaudun etukäteen kuntotestiin (muusta ei ole edes varoitettu ennaltakäsin) pienellä kauhulla, koska liikuntanumeroni on ollut koulussa kutosta ja seiskaa ja minulla on vankka käsitys siitä, etten ole erityisen liikunnallinen tai hyväkuntoinen.
Yllättävää kyllä, jalka- ja selkälihasteni kunto on kuitenkin erinomainen, käsilihastenkin kunto on hyvä ja ja vatsalihasten keskinkertainen. (Huooh, vatsalihakset, yök.) Ilahdun jotenkin ihan tajuttomasti. Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että olen koululiikunnan lannistavuudesta huolimatta jaksanut pitää kiinni siitä, että minusta on hauskaa tanssia ja juoksennella ja hyppelehtiä ja kävellä ja pyöräillä, hurmaantua kieppumisesta ja vauhdista. Jotenkin olen pysynyt kunnossa, vaikken käy lenkillä enkä salilla vaan harrastan pelkkiä pehmeitä, rauhallisia, kilpailemattomia ja puolimeditatiivisia lajeja ja ymmärrän nekin lähinnä kehollisuuden tutkimisena, en minään "kunnonkohennuksena". (Olen ehkä vähän kokenut sellaisen olevan omien mahdollisuuksieni ulottumattomissa; inhoan jos hikeä menee silmiin, paitsi tietysti tanssiessa, mutta se onkin taiteen tekemistä, heh.)
Toinen seikka, joka saa kolauksen, on se potentiaalinen läskiys, johon neuvolassa ja ala-asteella takerruttiin. Juuri ja juuri normaalipainon rajoissa pysyminen, pieni karkailu lievän ylipainon puolelle ja kehotus syömisen tarkkailemiseen (ja äidille kielto, ettei minulle saa antaa niin paljon ruokaa) on nyt näemmä vaihtunut normaalipainon alarajoilla kiikkumiseksi, vaikka syön kuin hevonen. Paljon. Kuinka kummallista. No, ajattelen tuloksen laskettuani, rasvaprosentti ainakin vetää suupielet alaspäin. Mutta ihme kyllä, se jatkaa samaa kannustavaa linjaa. Kun tartun kahvoihin, arvuuttelen, pysyykö prosentti 25 ja 30 välillä vai kipuaako se yli kolmenkymmenen. (Naisten ihanne on 22.) Mutta mittari näyttää seitsemäätoista ja puolta! Oloni on kertakaikkisen pöllämystynyt. Miesten ihanne on 15, eli minulla on rasvaprosentiltaan melkein miehen ihannevartalo. Laupias taivas. Sitä ei kyllä uskoisi, jos katsoo alleja tai vyötäröä. En yksinkertaisesti ymmärrä, minähän olen kauttaaltani pehmeä ja tärisevä iholtani, olen aina mieltänyt sen merkiksi paljosta rasvasta, mutta ehkä se onkin vain nahkan löysyyttä. (Joka taas kertoo aineenvaihdunnan toimivan hyvin.) Koska rasvaa on mittarin arvion mukaan koko kehossa noin kymmenen ja puoli kiloa, se on varmasti lähes kaikki näkysällä jollakin tavalla (aivot epäsuoremmin) ja helposti paikannettavissa. Ei siis sitä ikävää kudoksiin piiloutuvaa tavaraa, joka on terveydelle paljon haitallisempaa.
Kummallista. Tunnen kotiin sateen läpi pyöräillessäni kummaa helpotusta, koska olen ehkä ihan turhaan miettinyt ohimennen ja häivähtävästi, onko minulla ehkä metabolisen oireyhtymän piirteitä ja ovatko sisäelimeni kenties yltiöpäisen rasvoittuneet epäterveiden elintapojen, stressin ja unettomuuden takia. Ehkä elän sittenkin terveellisesti ja voin vähitellen päästä yli siitä, että olen mieltänyt itseni läskiksi ja liikunnassa huonoksi. Omituista. En oikein ehkä kuitenkaan osaa sijoittua muunlaiseen identiteettiin, vaikka nuo arviot ovatkin ala-asteen ajoilta. Ehkä sen ei ole niin väliäkään, voin jatkaa entiseen malliin, eivät ne asiat ole ihmeemmin ahdistaneet, olen jotenkin sopeutunut niihin ja hyväksynyt ne itseni osiksi. (Ja ne ovat hienosti mahdollistaneet sen, että saan esimerkiksi syödä paljon ja halukkaasti, koska minulla ei ole mitään sellaista vartaloa, jota pitäisi erityisesti vahtia, ettei se paisu.)
Hullunkurisissa (onhan se vähän hassua, että elää ala-asteelta periytyvissä, päivittämättömissä käsityksissä omasta kehostaan - eikä vain kehostaan, vaan koko olemuksestaan, oikeastaan) ja hilpeissä tunnelmissa tartun mikrobiologian kirjaan ja alan lukea, jotta osaisin huomenna vastata kysymyksiin eikä ala-asteelta periytyvä käsitys tiedollisten kokonaisuuksien hallinnasta (lihaksia ei lasketa tiedollisiksi kokonaisuuksiksi, ne ovat yhtä mahdottomia kuin Euroopan joet ja kirjasin jo ala-asteella Volgan keskelle Saksanmaata) osoittautuisi yhtä virheelliseksi kuin kehonkuva.
Tekstit
気になる
8 tuntia sitten
4 kommenttia:
Noissa rasvaprosenttimittauksissa taitaa olla todella paljon epätarkkuutta, joten ihan hirveän suuria johtopäätöksiä ei ehkä kannata tehdä yhden testin perusteella.
Ihanaa, että olet hyvässä kunnossa ja tyytyväinen testin tuloksiin!
Toivottavasti et nyt koe tätä kritiikiksi omaa myönteistä kehonkuvaasi kohtaan (en tarkoita mitenkään lytätä hyvää fiilistäsi), mutta jäin ihmettelemään, miksi on tärkeää olla normaalipainon alarajoilla ja jopa ihanteellisen rasvaprosentin alapuolella.
En ole itse vakuuttunut siitä, että paino tai rasvaprosentti sanelevat ihmisen terveydentilan niin pitkälle kuin valtamedioissa väitetään. On paljon uutta tutkimustietoa, joka puoltaa sitä, että esimerkiksi painoindeksi ei lopultakaan ole kovin hyvä terveyden mittari. "Virallisen" ihannepainon yläpuolella keikkuminen ei siis näyttäisi olevan kovinkaan vaarallista, kunhan ei ole sairaalloisen lihava ja pitää yleisesti ottaen terveydestään huolta.
Vaikka hyväksyttäisiin esimerkiksi juuri tuo rasvaprosentti 22 ihanteelliseksi naiselle, niin en oikein ymmärrä, miksi olet iloinen ollessasi tämän ihanteen alapuolella. Jos pidät suositusta terveyden kannalta tärkeänä tai edes suuntaa antavana, niin eikö sinun pitäisi loogisesti ottaen ajatella, että saisipa rasvaprosentti olla korkeampi? Vai menevätkö tässä asiassa naisen ulkonäköön kohdistuvat odotukset terveyden edelle?
On varmasti kamalaa, jos ruokavaliotasi on vahdittu pienenä ja itsetuntoasi lytätty sen kautta. Mielestäni sellainen on ollut aivan turhaa, jos kyse on ollut vain normaalipainon rajoilla keikkumisesta. Luulen, että epävarmuuksien istuttaminen lapseen ja lapsen kehon kritisoiminen on paljon paljon vahingollisempaa kuin lapsen pieni ylipaino!
Tuntuu kuitenkin siltä, että olet nyt iloinen ennen kaikkea siitä, että olet aikuisena "riittävän" laiha (tai jopa ihannetta laihempi). Itse lähtisin ajattelemaan asiaa niin päin, että aiempi huoli painostasi (tai aikuisten huoli sinun painostasi!) on ollut alun alkaenkin turhaa, joten sikäli ei ole nyt niin kamalan tärkeää olla "parempi" (=laihempi) kuin silloin. Sen sijaan on ihanaa olla hyvässä kunnossa ja voida muutenkin hyvin, minkä lihaskuntotesti osoittikin (ja onnea sen johdosta!).
Toivon todella, ettei tämä kommentti kuulosta tylyltä tai sellaiselta, ettet saisi olla tyytyväinen itseesi juuri sellaisena kuin olet! Voi hyvinkin olla, että olet juuri nyt juuri _sinulle_ ihanteellisessa painossa ja rasvaprosentissa, joka on erittäin hieno asia se. Mielestäni parasta on kuitenkin se, että on kehossaan kotonaan, ei se, että täyttää jokseenkin ahdistavia kehoon kohdistuvia ulkonnäköodotuksia. Sillä ulkonäköodotuksista tässä kai on myös jollain tavalla kyse - muutoin en ymmärrä, miksi pieni rasvaprosentti olisi itsestään selvästi ilon aihe.
Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tästä aiheesta tällä tavoin, sillä tuntuu siltä, kuin lähtisin nyt kritisoimaan hyvän olon tunnettasi ja iloasi. Kirjoitin kuitenkin lopulta siksi, että tekstisi lopussa toteat eläväsi vielä ala-asteaikaisessa kehonkuvassa ja mieltäväsi itsesi edelleen "läskiksi ja liikunnassa huonoksi". Minusta tässä lopetuksessa oli jotain kamalan surullista, vaikka kirjoituksen alku oli iloinen. Siksi ajattelin vähän (ja toivon mukaan lempeästi!) kyseenalaistaa tätä ihannetta, joka sinua ilmeisesti vielä aika lailla painaa. Olen itse fat acceptance ja health at every size -ajattelutapojen kannattaja, joka selittää omaa kantaani asiaan.
...niin, ja uskallan kirjoittaa tämän myös siksi, että pohdit blogissasi niin usein kehollisuutta monelta kannalta. Ajattelen, että ehkä tämä liittyy luontevasti samaan teemaan - toivon mukaan kuitenkaan ei liian tunkeilevasti!
Juu, en koe tunkeilevana. Kai se mulla on iso juttu sen takia, kun kuitenkin on kova diabetesriski molempien vanhempien puolelta. Ja olen ollut kauhean huolissani siitä asiasta, kun olen käsitteellistänyt itseni aika pyöreäksi ja ehkä metaboliseen oireyhtymään taipuvaiseksi (mullahan ei tule naisellisia reisiä sitten millään, vaan kaikki rasva on käsivarsissa ja mahassa eli juuri sen huonomman omenamallin mukaan). Sinänsä se rasvaprosentti ei nostele niin paljon, että tietysti näytän ihan samalta kuin ennen. :D Mutta on hyvä huomata, että on pelännyt (toistaisen tilan nojalla) turhaan. Olisin ollut kyllä iloinen vaikka siitä alle kaksiviitosestakin, tämä nyt oli vain ihan superylläri.
Poden aika usein lievää närästystä laiskuudestani liikkua ja syödä terveveellisesti, mutta ehkä on sitten niin, että olen taas vain hilannut kriteerit taivaan porteille saakka... :P
On muuten aika jännää, että ainakin mulla se menee niin, että muut saavat kyllä olla millaisia hyvänsä, mutta itselleen se on tajuttoman vaikeaa hyväksyä. Omalle itselle asetetut kriteerit tuntuvat olevan helposti kohtuuttoman tiukkoja. (Hmm, jonkun muun kriteereihin verrattuna varmaan hyvin löysiä kyllä... nää on niin suhteellisia juttuja.)
Mikko, en toki ole kadottanut epäuskoani sentään täysin - epäilen edelleen, että tulokseen vaikutti se, että olin paljain jaloin. Toisaalta tulos on kyllä linjassa sen kanssa, että tiedän olevani aika tiheä painoisekseni (vesijuoksussa sen näkee selvästi), mikä viittaa lihaskudoksen läsnäoloon. Tiedä tuosta.
"Mutta on hyvä huomata, että on pelännyt (toistaisen tilan nojalla) turhaan. Olisin ollut kyllä iloinen vaikka siitä alle kaksiviitosestakin, tämä nyt oli vain ihan superylläri."
Tiedätkö, mulle ei vieläkään avaudu se, miksi _alle_ ihanteen oleva rasvaprosentti on iloinen yllätys (siis jos terveydestä on kyse ja jos ihannerasvaprosenttia pitää oikean suuntaisena arviona). Vai onko logiikka tosiaankin se, että ihannenaisilla rasvakin on oikeassa paikassa, mutta koska sinun rasvasi on ihan väärässä paikassa, on sinun suoriuduttava tässä asiassa muita "paremmin"?
Kuulostaa tosiaankin siltä, että sinulla on itseäsi kohtaan aika ankarat normit. :-) Tämä on minusta hirveän jännää, kun kuitenkin yrität harjoittaa itseäsi kohtaan lempeyttä ja armeliaisuutta monissa muissa asioissa.
On kurjaa, jos on geneettinen riski diabetekseen, mutta diabeteksen ja (lievän) ylipainon suhde ei todellakaan ole niin yksinkertainen kuin aikaisemmin on ajateltu. Lisäksi on hankalaa uskoa, että sinun kokoisellasi ihmisellä olisi metabolinen oireyhtymä lähelläkään.
Toisaalta on mahdollista, että voitat diabeteksen geneettisessä lotossa, teit mitä teit. Ajatteletko silloin itsestäsi, että koko juttu oli omaa syytäsi ja että olet varmasti elänyt ihan väärin? Ei kaikkea voi kontrolloida elintavoillaan, eikä etenkään ylipaino ole mikään sairastumisen tae (jos kolesteroli, verenpaine ym. ovat kunnossa).
Armeliaisuutta itseäsi kohtaan, ystävä hyvä!
Lähetä kommentti