Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?