Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.