lauantai 24. lokakuuta 2009

Kissamummon aamupäivä

Lähden syömättä aamiaista. Olen herännyt jo paljon aiemmin kuin puhelin alkaa hälytellä, mutta maannut sängyssä ja koettanut vakuuttaa itseni siitä, että etenen kyllä ja elämä etenee kyllä, vaikken tiedä oikein, minne päin ja millä tavalla vahingoittavasti tai tukevasti, vaikken tunnu enää tunnistavan niin helposti, mitä tehdä, miltä sulkea silmät ja mihin keskittyä. (Paitsi tietysti anatomiaan ja liikeketjuihin, selvähän se. Tämän lukuvuoden teema.) Koetan vakuuttua siitä, ettei minun tarvitse tehdä kertaratkaisuja, minun ei tarvitse olla selkeä eikä suuntautunut, voin edetä hengitys kerrallaan. Ja että toisillakin on velvollisuuksia, kuten velvollisuus kertoa, jos jokin tuntuu liian vaikealta, jos he eivät enää tahdo sietää johonkin yksityiskohtaan liittyvää ahdistustaan. Hetkittäin tahtoisin vetäytyä erakkouteen, tämä on niitä aamuja, olen illan ihmiskontakteista raskas ja pääsurinainen, niin hauskaa kuin ihmisiä olikin illalla nähdä ja niin hyvin kuin kestinkin äkisti liian suuressa seurueessa iskevän rajattoman yksinäisyyden, että olen tässä täysin yksin ja että kukaan muu ei lopulta voi tehdä ratkaisujani puolestani, että en oikeastaan tiedä lainkaan, mitä toiset ajattelevat, ja mitä edes tarkoittaa se, että heille kuuluu hyvää tai huonoa tai no jaata. On aamu, joten olen vakuuttunut siitä, että saan olla tällainen, yksinäinen ja hieman surumielinen ja kaikkea muuta kuin tilanteissa lepäävä. Olen noussut seisomaan ja kiskonut kaapista jotkut vaatteet, nimenomaan tällä teemalla, jotakin alastomuuden suojaksi töihin, tilaan, jossa puhaltaa ilmastointi.

Koska takkini on lämmin, olen tunkenut villapaidan reppuun. Töissä on oltava villapaita tai hartiat alkavat jumittaa, hermosärky tyksyttää ja koetan käpertyä ja kipu pahenee. Ei auta kuin hyväksyä tämä; olen koettanut vastustaa tätä heikkoutta monta vuotta, mutta siitä ei pääse mihinkään, että olen vedolle herkkä. Jotkut vain ovat. Isänikin on, hänellä on kotona aina pipo päässä ettei päätä särje. Parempi villapaita ja pipo kuin pään ja hartioiden särky. En mieluiten olisi vetoherkkä, olisin sellainen kuin useimmat luokkatoverini, heille riittää t-paita siinä missä itse tarvitsen villapaidan, eivätkä he edes huomaa sitä vetoa, joka jumpskauttaa oikean hartiani kiinni korvaan. Siinä on jotakin herooista. Olisi kätevää olla sillä lailla vahva ja keholtaan vaivaton. (Tietysti olisi kätevää olla myös sosiaalisempi ja kudostyypiltään notkeampi ja luonteeltaan pelottomampi ja ja ja ja.) Toisaalta pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että omat lihakseni eivät liiemmin kipeydy liikunnasta, moni muu voihkii maitohapoilla pitkään ja minusta semmoinen kuulostaa vain kummalliselta. Kehot ovat kimurantteja: se mikä pätee yhteen, onkin toisen kohdalla nonsensea.

Kävelen töihin, siihen menee puolisen tuntia, paita matkaa repun suojissa. Työnnän magneettilätkän lukijan eteen, oven lukko naksahtaa, pujahdan kirjaston hämärään. Avaan repun vetoketjun ja kiskaisen villapaidan päälle. Hämmästelen hetken kirjaston kummaa hajua... aivan kuin kissankusen haju, jotenkin terävä ja suolainen ja epämiellyttävä. Sitten alan rullata kaulusta eestaas käsissäni ja tuoda siitä yhä uuden kohdan nenäni luo. Kyllä vain. Kuivunutta kissankusta kauluksen niskapuolella.

Istun hetken taintuneena ja pohdin, jäykistyäkö kivuliaaksi ilmastoinnin vedossa vai haistako kissankuselta koko päivä. Päädyn lopulta jälkimmäiseen. (Siihen menee aikaa, koska olen nukkunut liian vähän. Tai ei, ei se siitä riipu: olen mennyt liian myöhään nukkumaan, vastustanut ensimmäistä unihyökyä, sen ohittamisesta seuraa tällainen olo.) Töiden ja niiden ohella suoritettavien koulutöiden lomassa rakentelen vaivihkaa päässä myös seuraavanlaista muistilistaa:
- ei enää vaatteita suursiivouksessa kaapin hyllylle tarkastamatta, onko niihin kustu
- lisää hellyyttä kolliparalle, joka on ihan sekaisin syksyn työteliäisyydestä
- lattian peseminen
- jonkinlainen kori hattuhyllylle, ettei kusisia huiveja tarvitse yrittää turhaan pestä
Voih, päivä etenee kovin hitaasti. Illalla on ystävän syntymäpäivät, mutta jotenkin en nyt osaa kuvitella itseäni juhlatamineisiin tai -fiiliksiin. Kissankusi haisee tönäkästi ympärilläni ja haluaisin lähinnä ryömiä jonnekin nukkumaan. Kerälle, kehrääjien luokse. Olen äkisti niin väsynyt, etten meinaa saada kokonaisia lauseita lainkaan aikaiseksi.

2 kommenttia:

Jäänainen kirjoitti...

Voi kissat! sanoisin tähän. Ne ovat ihania ja sitten niin raivostuttavia juuri tuollaisista syistä. Meilläkin yksi kusee aina petinsä, ja sitten marttyyrinä nukkuu mahdollisimman kovalla alustalla, ja kun sen pedin siivoaa, on niin tyytyväinen - sen pari päivää, kun se pysyy puhtaana. Olen alistunut, jotkin kissat vain pissaavat vaatteisiin ja muihin kummallisiin paikkoihin, sama kuinka siisti hiekka-astia niilla on tai kuinka monta niitä on. Jotkin taas tekevät tarpeen vain ja ainoastaan oikeaan paikkaan, vaikka loogisesti ajatellen ne ovat juuri niitä, joiden olettaisi merkkailevan (kuten kastroimaton kolli).

Jäänainen kirjoitti...

Niin, ja piti vielä kirjoittamani, että olen aivan samanlainen vetoherkkä, ja käytän villapaitaa aivan lämpimissä huoneissakin. Joskus nolottaa, mutta mieluummin niin kuin pää kipeänä niska-hartiasäryn vuoksi.