Kenties onkin niin, että todelliset ideologiset erot ihmisten välillä syntyvät siitä, mitkä potentiaalisesti moraaliset kysymykset näemme pelkiksi tyylikysymyksiksi.
Kommentoija, joka kommentoi helmikorvakorulliseen, kai tarkoitti tätä esittäessään, että tapaukset
a) "x on valmistettu tavalla jonka hyväksyt todennäköisesti moraalisesti, y tavalla jota moraalisista syistä todennäköisesti paheksut - suosittelen siis sinulle x:ää"
ja b)" x:n ulkonäkö miellyttää minua, y:n ei, ja kuvittelen sinun ajattelevan niistä täysin päinvastoin - suosittelen siis sinulle x:ää"
olisivat olennaisesti samalla tasolla? ( Tietysti todennäköisyyksien postuloiminen on aina riskaabelia, mutta kai noin keskimäärin ihmiset ovat sitä mieltä, että hikipajatuotteissa on ikävä sivuhaiskahdus. Minun mokani tilanteessa oli se, että kuvittelin, että siisti, hyvinhoidettu ja kunnon ihmisen näköinen tyttö olisi kiinnostunut lasten oikeuksista myös muissa kuin shokeeraavissa, pedofiliaan liittyvissä kysymyksissä.)
Anteeksi, olen toisinaan vähän jähmeä tajuamaan asioita. Olin yksinkertaisesti niin hämmentynyt siitä, että jonkun mielestä en saisi suositella parhaita käyttämiäni ulkoilukenkiä!
Minusta on kyllä edelleenkin aika kova juttu, että joku ei tunnusta lasten oikeutta lapsuuteen, tällä kaikella tiedolla leikin tärkeydestä ja positiivisen identiteetin rakentamisesta. Tietysti lasten oikeudet ovat uudempi asia kuin yleiset ihmisoikeudet. Vaan enköhän pian kohtaa senkin ihmisen, joka ilmoittaa ilmeenkään värähtämättä, että häntä eivät ihmisoikeuksien toteutumiset kiinnosta pätkääkään, hän vain tahtoo tämän kauniin hatun, jonka takia niitä on loukattu siellä, täällä, tuolla.
Jos moraalinen ilmapiiri on tällä tolalla, ei ihmekään, että moni ajattelee - kuten toisinaan käy ilmi sivulauseissa - kasvissyöntiäkin jonain kummallisena tyylikeinona.
Eräs ystävä siteeraa Painonvartijoiden opasta: "Jos kuulut niihin, jotka antavat ja tekevät liian paljon muiden eteen ja tunnet itsesi väsyneeksi, opettele sanomaan 'ei'. Mitä tiukempia rajasi ovat, sitä enemmän energiaa saat itsestäsi huolehtimiseen."
Ilmeisesti jotkut meistä tulevat toimeen vähemmällä energialla kuin toiset? Tai sitten me toimimme aivan eri tavoin. Ensimmäinen ajatus on: Miten rasittavaa täytyy olla ajatella, että tämä on tärkeä asia, mutta ei, en tee sen eteen yhtään mitään, vaikka tässä olisi helppo sauma. Miten piinaavaa, häiritsevää. Ehkä jollekin se, että on tärkeitä asioita, joiden eteen ei tee mitään, onkin vapauttava ajatus. Ehkä he haluaisivat siistin kokonaisratkaisun, all-in-one-ongelmattomuuden. Sellaista ei taida olla tarjolla maailmanlaajuiseen ihmisoikeuskysymykseen, ympäristökysymykseen eikä eläinkysymykseen niiden kaikessa mutkikkuudessa.
Vaikka koetan tutkailla hypoteesia vakavasti ja avoimin mielin, en osaa kuvitella toteavani jostain asiasta, että kyllä, tämä on minusta selkeä arvo, ja siksipä sen polkeminen ei minua kiinnosta, ei, ei lainkaan, poljettakoon vaan, tuntuupa olo energiseltä, pidänpä itsestäni hyvää huolta.
Mistä hemmetin itsestä? Vatsalihaskorsetista? Ripsiväristä?
Tällä on ehkä jotain tekemistä erilaisten mielihyvän muotojen kanssa, niiden joista De Waal kirjoittaa: mies, joka tuntee mielihyvää syödessään mehevää ateriaansa ja iloitessaan siitä, ettei ole yksi nälkäisistä, viluisista lapsista ikkunan takana, ja mies, joka kokee mielihyvää saadessaan kutsua lapset sisään lämmittelemään ja jakaa ateriansa heidän kanssaan. Kumpikin saa mielihyvää, mutta sanomme vain toista mielihyvistä itsekkääksi. (De Waalin ajatus on, että itsekkyys tai altruismi määrittyy aina yhteisön hyvästä käsin, ei siitä, koetaanko teosta henkilökohtaista mielihyvää.)
Ja silti, tilanne on eri:
1) mies tietää, että lapset ovat nälkäisiä ja viluisia
2) emme tiedä iloitseeko hän siitä ettei hän ole yksi lapsista mutta voimme olettaa kenties niin (kukapa ei iloitsisi tästä tilanteen jaosta, jos toisinpäisyyden mahdollisuus tulisi mieleen?)
3) mies on periaatteessa sitä mieltä, että huoli lasten vilusta ja nälästä on perusteltua ("Se - lasten hyvinvointi? - on selkeä arvo")
4) mutta silti, hän syö ateriansa yksin ja mieluiten vilkuilematta ikkunaan päin, hieman vaivaantuneena nälkäisten ja viluisten tietoisuudestaan.
(Kenties pitäisi lisätä myös kohta viisi: mies ei usko, kun hänelle kerrotaan, kuinka hän voisi helposti lievittää edes hieman lasten vilua ja nälkää, vaan kivahtaa, ettei häntä oikeastaan kiinnosta. Kohta kuusi, hän arvelee, että oikeastaan on parempi, että lapset näkevät nälkää ja hytisevät - heillähän voisi olla vielä kamalampikin kohtalo. Parempi olla kutsumatta heitä lämmittelemään, koska voihan olla, että portaikon alla asuu mörkö, joka syö lapsia. Vaikka ajatus sisään kutsumisesta kuulostaakin hienolta, saattaahan olla, että mörkö vie lapset. On parempi, etteivät muutkaan ihmiset kadulla näe miehen kutsuvan lapsia eteiseensä, koska muuten hekin voivat alkaa kutsua lapsia sisään, ja niin möröt vievät lapsen kerrallaan. Nämä ovat spekulaatiota siitä, mitä miehen päässä liikkuu. Lisäyksiä ja korjauksia saa ehdottaa. Etenkin tuo mörkö on tönkkö muotoilu. Mutta portaiden alla piileskelevä isoisä, joka syö lapsia, kuulostaa jo liian fantastiselta. Jokin tässä kyllä edelleen tökkii. No, kehitellään.)
Sen, herättääkö jokin asetelma ajatuksia, kuulee ja näkee. Ihmiset näyttävät vaivaantuneilta. Vaivaannus tarttuu. Ou nou, pitikö minun nyt tehdä noin karkea väärinarviointi, aina sitä arvioi ihmiset sympaattisemmiksi kuin he ovatkaan. Ja silti, uudelleen ja uudelleen, ei osaa kuvitella, että jos mies tietäisi, kuinka helppoa on tarttua kahvasta ja avata ovi, kuinka helppoa on tämän yhden kerran, tässä yhdessä asiassa ja tilanteessa, avata ovi ja kutsua lapset sisään, jos ei nyt suoraan ruokapöytään, niin vaikka edes eteiseen lämmittelemään, niin varmasti hän tervehtisi tietoa ilolla, avaisi oven ja olisi tämän tapauksen suhteen tyytyväinen siitä, että onnistui antamaan lapsille edes lämpimän tuulahduksen.
Vaikka tietenkin se, mitä jakaa muille, on itseltä pois. Ellei se ole ajatuksia tai halauksia tai sensellaista immateriaa. (Materiaaliset aivot, materiaaliset kehot kiertyneinä. Kuule ristiriita. Ruumiillistuneet arvot.) Jos annan lapsille kolme neljännesosaa leivästä, saan leipää vain neljäsosan siitä, mitä muuten saisin. Vaikka en ole salaliittoteorioiden suurin ystävä, luulen, että juuri köyhyyden helpottamisen kysymys on vaikea. Ihmisten on niin helppo älähtää, että sehän on minulta pois.
Oletteko lukeneet EK:n kestävän kehityksen paperin? Suosittelen. Siinä esiintyy vahvana ajatus, että saavutetuista eduista ei aiota tinkiä pätkääkään. Ja minä kun olen erehtynyt kuvittelemaan, että meidänkin rompetta täynnä oleva kellarikomeromme - sentään dyykattua suurin osa - on juuri sitä liikahyvinvointia, josta voisi vähän nipistellä huono-osaisemmillekin, samoin kuin naapurin sekajäteastiaan heittämä näemmä täysin käyttämätön untuvatoppatakki, jonka lahjoitamme ystävälle. Mitä muuta kuin liikaa elintasoa ovat puheet suomalaisten paino-ongelmasta, tai siis, eivät puheet, vaan kilot? Hekö ovat, Painonvartijoiden sanoin, antaneet ja tehneet liian paljon muiden eteen?
Syömällä karkkia pimeässä, kunnes tulee paha olo, ja joku tulee kertomaan, että on cool huolehtia itsestään, cool sanoa ei toisten hädälle? Ei hemmetti, olen varmasti liian väsynyt, sillä tuntuu, että tässä ei ole päätä eikä häntää, eikä edes kylkiluita, lihasta nyt puhumattakaan.
Yksi merkintä enemmän kaatamaan netin. Ei päre, mutta ehkä tulitikku parempien öiden varalle.
Tekstit
Abstrakti autobiografinen fragmentti
17 tuntia sitten
6 kommenttia:
No itse ruokaongelmaisena sanoisin, että kyllä suomalaisten liikakiloissa on paljon muutakin kuin liikaa elintasoa, joskin on tietysti totta, että rutiköyhän ihmisen rutiköyhässä maassa on vaikea olla ylipainoinen. Ruoka ja alkoholi ja huumeet riippuvuusongelmina ovat mahdollisia ainoastaan maissa joissa ihmisillä on mahdollisuuksia hankkia näitä asioita itselleen.
En myöskään itse ole nähnyt ristiriitaa itsestään huolehtimisen ja puolensa pitämisen ja toisaalta oikeudenmukaisemman maailman edistämisen välillä. Oikeastaan päinvastoin. Jos ei ole vähän itsekäs ja estä ihmisiä toistuvasti kävelemästä ylitseen, sitä väsyy eikä kohta välitä mistään.
Joo, ei meikäläinenkään kyllä mikään TIKKU ole... mutta aikamoisen vaikutuksen teki eräs teinityttö, joka kertoi Lapsen maailmassa lopettaneensa karkinsyönnin ja sijoittaneensa siitä säästyneet rahat hyväntekeväisyyteen. Tähän kai aikuisenkin pitäisi pyrkiä, jopa institutionaalisella /valtion tasolla? Kyllä, liikakiloissa on turvattomuutta, katkeruutta, surua, riittämättömyyden tunteita ja mitä näitä kaikkia onkaan.
Kelan lehdessä oli jokin aika sitten juttua laihdutusryhmistä, jossa syömistä käsitellään myös psykologisesti. Ei ole lainkaan yllättävää, että näissä ryhmissä paino on laskenut pysyvämmin kuin pelkissä ravitsemusneuvontaan keskittyvissä laihdutusryhmissä.
Ruoka ei ole todellakaan se asia, jossa tuhlaavaisuus on pöyristyttävintä. Minua masentavat autoruuhkat aamuin, iltapäivin: ihminen per henkilöauto. Kyllä täällä on liian kova elintaso, ja sitä toteutetaan tavoin, jotka ovat haitallisia yhteisöllisyyden tunnulle, joka kuitenkin on yksilöiden tuki vaikeissa tilanteissa.
Varmasti on totta, ettei saa antaa toisten kävellä ylitseen. Mutta ainakin itse ajattelen itsensä ja aikansa, energiansa, antamisen olevan jotain aivan muuta kuin sitä, että toiset kävelevät ylitse. Minun kokemusmaailmassani yli kävellään lähinnä niistä, jotka pihtaavat itseään ja rakentelevat kulkuesteitä, joita toiset eivät kuitenkaan kunnioita. Tietysti esim. koliikkivauvojen vanhemmat ovat erilainen tapaus. Olin toki itsekin aivan ventissä Nasun tultua meille, kun piti vain koko ajan miettiä, ettei pure jotakuta tai tuhoa paikkoja.
Ehkä olen vain sen verran itsekäs, ettei mulla ole ylikävelyongelmaa. Enkä edes huomaa koko asiaa... olen kyllä aika tarkka vapauteni ja riittävän yksinolon suhteen. Ehkä se on jossain terminologiassa itsekkyyttä, vaikka toisaalta deWaallaisittain voisi ajatella, ettei se ole, sillä pidemmällä tähtäimellä se edistää yhteisön hyvinvointia sitä kautta, että jaksaa pitkäkestoisia tuttavuussuhteita eikä pala loppuun (mikä on ryhmälle aina iso juttu).
Minua kiukuttaa Painonvartijasitaatissa eniten se, että se on varmaan excuse, jonka moni ottaa helposti ja ajattelee, että tästä lähin keskityn vain itseeni. (Mihin itseen?) Ikään kuin parasta painonhallintaa ei olisi elämä, jossa on niin paljon mielenkiintoisia asioita, kontakteja ja proggiksia, että syömistä ei ehdi ajatella koko ajan... ainakin itse olen tavannut lihoa niinä jaksoina, jolloin en saa laiskaa takapuoltani reivattua sängystä tarpeeksi moniin proggiksiin antamaan energiaani yhteisesti tärkeisiin asioihin.
No minulla se ylikävelyongelma on ollut. Olen jotenkin kasvatettu siihen, että olen olemassa muita varten ja se on asenne joka helposti aiheuttaa ongelmia ihmiselle itselleen. Itsekin olen sitä mieltä, että on tärkeä olla olemassa muita varten, mutta koen että sen pitää olla valinta jonka pystyn tekemään. Siis voin päättää keitä muita varten olen olemassa, enkä suinkaan ole olemassa kaikkia varten jotka saavat päähänsä että tarvitsevat minua hankkeisiinsa.
Olen samaa mieltä siitäkin, että parasta painonhallintaa varmaan olisi mennä mukaan "elämään" mutta aina se ei ole helppoa. Kun ajattelen kaikkia omiakin yrityksiäni, amnesty, Verso, ylioppilasteatteri ym. eipä ne juuri auttaneet kun koki että on ihan vääräntyyppinen ihminen ja sisäpiiri katsoo nenänvarttaan pitkin. En minä tiedä oliko mitään sisäpiiriä, mutta se oli aran, epävarman, alemmuudentuntoisen ihmisen spontaani kokemus.
Luulen, että tässä voi olla jotain käsitteellistä epäselvyyttä kun puhutaan itseensä keskittymisestä tms. Itse ajattelen siis, että kyvyttömyys olla terveesti itsekäs ja itseensä keskittynyt itse asiassa monella tavalla aiheuttaa juuri sitä, ettei jaksa välittää maailman asioista. Voimat menee niin siihen muiden heittopussina olemiseen.
Mä olen Kirstin kanssa samoilla linjoilla, että ittestään tarvii huolehtia. Muutoin käy helposti niin, että jää pöljäksi shakkinappulaksi muiden pelilaudoille. Ja sitäpaitsi, kuka se puurolusikan suuhun pistää jos ei itse.
Jos tätä nyt joku nuori lukee, niin vinkkinä sanottakoon, että teemaa itse ja muut kannattaa vakavissaan pohdiskella. Ennakointia ja syklien hahmottamista.
Vaikka niin, että jos paskaa tarttuu rattaaseen ja näkee että sieltä se taas tulee niin ei jää sitä ihmettelemään vaan ryhtyy viipymättä puhdistustoimiin.
Lisävaikeutta tuo se, että ei paskaakaan aina paskaksi tunnista. Voi olla vaan sellainen nopea havainto jostain tutun näköisestä ja lämpimän ruskeasta. Sitä voi vaikka aluksi ajatella, että lämmin joulutorttuhan se sieltä tulee suoraan uunista luumutäytteineen, mutta ehei.
Tuo sisäpiiri on kyllä sellainen asia, johon törmää kaikissa yhteisöissä. Itseäni jaksaa hämmästyttää edelleen, kuinka kaksijakoista oma suhtautuminenkin jatkuvasti on:
1) Yhteisöt, joissa on toiminut kauan ja joista tuntee monia ihmisiä. Uudet tulijat valittavat aina, että sisäpiiriin on vaikeaa päästä, vaikka ihmiset, jotka ovat olleet pitkään kuvioissa, haluavat mukaan uutta verta nälkäisten vampyyrien innolla. Kun uusia pyytää suoraan, usein he kiertävät ja kaartavat jonkinlaiseen öö,ei kiitos -vastaukseen ja myöhemmin sitten rohkaistuttuaan mukaan sanovat, että heistä tuntui, että heitä pyydettiin vain kohteliaisuudesta, että oikeasti heitä ei haluttu mukaan (mikä ei oman kokemukseni nojalla pidä paikkaansa - miksi jonkun perään soiteltaisiin, jos häntä ei haluttaisi mukaan?)
2) Kuitenkin, kun itse käy jossain, missä on erotettavissa tiiviimpi sisäryhmä, suhtautuu nöyrästi kohtaloonsa, että sinne on mahdotonta päästä. Tosin itse olen sen verran yhteisökokenut, että jos minua pyydetään, uskon pyynnön olevan totta ja vakavissaan esitetty.
Meni kyllä aika pitkä aika päästä tähän tilaan. Koulun jäljeltä olin jokseenkin hajalla ja superarka. Hyvä keino on mennä aluksi ryhmiin ystävän kanssa, ei ole ainakaan aivan yksin.
2)
Niin, kyllä minäkin koin, että silloin kun Turkuun puuhattiin kasvisravintolaa, Versoa, olisko ollut 1980, niin siellä tarvittiin talkooväkeä ja minäkin menin sinne ja maalasin pattereita ja ikkunanpieliä, mutta en tutustunut kehenkään. En muista, että kukaan vakioporukasta olisi koskaan sanonut mulle sanaakaan. Kai minun olisi itse pitänyt tehdä jokin hemmetin vaikutus ihmisiin. Yritin tehdä sitä vaikutusta ammattitaidolla, koska sattumoisin kävin maalariammatikoulua silloin, mutta akateemikoilla oli eri näkemys siitä kuinka ikkunanpokia maalataan joten perseelleen meni sekin.
Mutta se on varmaan totta, että ihmiset pelkäävät sitoutua yhdistysten toimintaan. Monilla on karvaita kokemuksia siitä miten kaikki hommat kaatuu sen yhden päälle joka suostuu tekemään. Omalla miehellä on karvaita kokemuksia poliittisesta toiminnasta siirtolaisten parissa Ruotsissa. Hän juoksee hippulat vinkuen karkuun heti jos joku vihjaiseekin, että hän voisi ryhtyä toimimaan jossakin yhdistyksessä.
Lähetä kommentti