Ei kaukaa

On pitkä aika siitä, kun olemme käyneet konsertissa, kirjoittaa Kissa. Se on totta. Olen unohtanut mitä on hukkua musiikkiin, tulla sen puhdistamaksi, mitä on seistä hämärässä huoneessa silmät ummessa, keskiviivansa molemmin puolin läikehtien, antaa kuvien tulla ja samalla tietää, että ympärillä on toisia ihmisiä, joiden kehoissa muodostuu niinikään kuvia. (Kuvat voivat olla paitsi visuaalisia, myös kosketus-, liike- ja lämpöaistillisia.)

Kun väliajalla valot syttyvät, ihmiset näyttävät alastomilta. Kissa lähtee miestenhuoneeseen, jään Kulttuuritalon saliin seisomaan yksin. Katselen ihmisiä tarkkaan, heidän ilmeikkäitä nisäkkäänkasvojaan. Katselen niin tarkasti, että unohdan, että minutkin voidaan nähdä. Olen harjoitellut näkymätöntä tarkkailemista vuosikaudet, se lipsahtaa helposti päälle. Ihmiset punastuvat, kun valot sytytetään. Mitä unia he ovat kuvitelleet?

Sitten valot sammutetaan taas, enkä voi olla ajattelematta Pennebakerin viittaamaa koetulosta ihmisten erilaisesta käytöksestä valoisissa ja hämärissä tiloissa. Hämärissä tiloissa toisilleen vieraat collegeopiskelijat pitävät toisiaan miellyttävämpinä eivätkä koe stressiä samalla tavoin kuin valoisissa tiloissa, joissa tietävät toisten näkevän omat ilmeensä, eleensä ja kehonasentonsa. Pimeässä ei tarvitse ajatella sitä, ja kun ei keskity siihen, miltä itse vaikuttaa, toiset alkavat vaikuttaa vähemmän pelottavilta.

Musiikki tärisee rintakehässä ja lantion maljassa. Suljen silmät ja näen lissabonlaisen puiston, aution jättömaan rannan, tunnen kyyhkysten istuvan hartioilleni ja käsivarsilleni ja nokkivan jyviä kämmenpohjastani, tunnen hevosen lämpimän satulattoman selän taas kerran istuinluideni alla, tuulen heittävän lunta kasvoille valkeaksi muurautuneessa maisemassa, metsässä soivat jäätyneet linnut, hevoshaan tuoksun polun vieressä, kirkon holvien hämärästä esiin piirtyvän ruusuikkunan, istumisen ruotsalaisessa pikajunassa kohti Tukholmaa, juoksemisen kaislikossa ja sen kevätmudan hajussa jo kuolleen koirani, ensimmäisen koirani kanssa. Tunnen kuinka kehäkukan itsekylväytyneet taimet nousevat mullasta, kuinka keväisin lumen alta paljastuvat irtolehdet ovat enää rapautunutta pergamenttia, kuinka rakupoltossa sushialusta rasahtaa rikki pihtien otteessa lämpöshokin vaikutuksesta, tunnen lämpöshokin herkissä kämmenpohjissa pihtien ja paksujen rukkasten läpi.

Kissa keinuu omassa unessaan takanani, kämmenet lonkkieni päällä. Hän on niin pitkä, että hänen hengityksensä putoaa väliin niskaan, väliin kaulalle, väliin ohimoille ja otsalle. Jos hiukseni olisivat auki, suojaava teltta, en tuntisi sitä.

Kaikki musiikki loppuu joskus, nytkin. Valot syttyvät, esiintyjät kumartavat, me hurraamme ja taputamme ja valumme sitten naulakoille. Saamme takkimme heti, koska olen ollut naulakossa töissä ja tiedän, miten asettua takkijonoon. (Tunge sen viereen, jolta näet juuri otettavan lapun. Kun narikkatyttö tuo takkia tälle ihmiselle, näet hänen katseensa pyyhkivän kysyen odottajien kasvoja. Hän ei voi muistaa, kelle takkia tuo, sillä ihmisiä on illassa sadoittain. Hymyile loistavasti ja odottaen, kun hän kohtaa katseesi ja näyttää helpottuneelta. Hän tulee kohti, viereinen ihminen ojentaa käden, ottaa takkinsa. Sinä ojennat oman lappusi. Hän ei voi olla ottamatta sitä, sinä olet jo tuttu hymyiltyäsi niin, teidän välillänne on jo yhteys. Minä tiedän, olin monta vuotta narikassa töissä. Tämän minä osaan. Sen sijaan baaritiskiltä en koskaan onnistu tilaamaan juotavaa, toisin kuin siskoni.)

Aamulla koetan puhua musiikista, kysellä, mitä Kissa näkee siinä. Hän vastaa puoliunisena, että kirjamessuilla oli sanottu, että musiikista puhuminen on vähän kuin arkkitehtuurin tanssiminen. "No, eikö sinun mielestäsi sitten arkkitehtuuria voi tanssia?" tivaan täysin hereillä. Kissa tahtoo nukkua. Vien koirat ulos, en osaa nukkua.

Tajuan äkkiä, että olen ollut suunnattoman itsekäs ja sokea hirviö jo useamman vuoden ajan. Olen katsellut Kissan kiipeämistä statustikkailla ja filosofiassa ja kuvitellut, että itse olen koko ajan seissyt nurmikolla kurottelematta tähtiin, muuttuen sen mukaan miten maisema ympärilläni muuttuu, ollut nimetön ja nimeämätön osa maisemaa, sen detalji, ei muuta. Ja kuitenkin, olen etäännyttänyt itseni jonnekin kauas ja korkealle, mutta en selkeitä ulkoa-annettuja tikkaita pitkin, vaan omiin sanallistamattomiin tuntemuksiini ripustautuen. Olen tarkastellut niitä ja nähnyt vaivaa sanallistaakseni ne, tuodakseni ne käsiteltäviksi ja jaettaviksi.

En ole liiemmin pohtinut, kenen kanssa niitä olen jakamassa. En ole pohtinut, ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoittaa "ei kaukaa". Olen lukenut erilaisia tekstejä, ja muuttunut osaksi niitä, ja ne jotka eivät ole lukeneet noita tekstejä eivät enää ymmärrä, mitä yritän sanoa. ("Kun uneni oli lähellä kuuta, sen viitan valkoiset laskokset täytti keltainen valo. Sen jalkojen anturat tulivat punaisiksi. Sen tukan täyttivät siniset kiteet tähdistä, ei kaukaa." Stevensiä, tietysti. Se taitaa olla ainoaa, mitä osaan ulkoa joidenkin omien idiosynkratioideni lisäksi.) Olen ajatellut saavani otteen siitä, mitä tunnen ja mitä en voi vielä käsittää, mutta mikä muuttuu käsitettäväksi sanallistaessa. En pilkkaa tästä itseäni liian ankarasti - näin ovat ajatelleet muutkin, myös jotkut psyykeä tieteellisessä mielessä empiirisesti tutkineet ihmiset. Mutta olisi pitänyt muistaa etukäteen, että mikään tekniikka ei ole yksinomaan myönteinen. Maailma ei ole sillä tavoin yksinkertainen, että jonkin asian, sinänsä hyvänkin, intensiivinen tekeminen olisi hyväksi suurissa määrin.

Olen sanallistanut vaikeasti sanallistettavaa, tai jos niin halutaan sanoa, tanssinut arkkitehtuuria. Miten luulette ihmisten reagoivan, kun joku tanssii arkkitehtuuria? "Mitä tuo on?" ne kysyvät. Miten luulette ihmisten reagoivan, kun heille vastataan: "Arkkitehtuuria"? Ei jazzia, steppiä, balettia eikä salsaa, ei edes useimmille täysin mielettömältä näyttävää nykytanssia, vaan hitto soikoon arkkitehtuuria. No niin, sitten joku kysyy, miltä tuntui siinä ja siinä tilanteessa, ja mitä siihen vastaan. Jotain samantyyppistä kuin vastata tanssivansa arkkitehtuuria.

Minusta tuntui, että. Minusta tuntui siltä kuin. Aivan kuin. Olen jokseenkin varma, että. Siellä oli sellainen.

Olen lukenut tekstiä, jossa puhutaan kuvaamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka kuvaaminen vaatii aikaa. Olen lukenut tekstiä, jossa sanotaan, että tunteet ovat yhtä tiedettyjä kuin muutkin havainnot. Olen lukenut tekstiä, jossa todetaan, että vain niillä asioilla, jotka voimme edes hypoteettisesti jakaa toisten kanssa, on merkitys. Olen lukenut tekstiä, jonka mukaan tunteet kehittyvät täyteen mittaansa vain silloin kun niitä ei pureta saman tien toimintaan. Ja että ilmaisun tarve syntyy vain silloin, kun jotain asiaa ei voi jakaa tuosta noin vain, vaan asia on ensin jäsennettävä johonkin jaettavaan muotoon, ettei se jäisi samanlaiseksi kuin kuvat ihmisten mielessä, kun he kuuntelevat musiikkia hämärässä huoneessa, kukin omassa aivoaltaassaan eli kehossaan, hetkeksi hämärän takia itsekritiikkinsä unohtaen.

Olen lukenut tekstiä joka toteaa ohimennen, että saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin jokin kokemus onnistutaan sanallistamaan siten ettei se enää häiritse pään asentoa. Ja että sanallistamattoman vahinkoja ei voi ennaltaehkäistä eikä korjata, koska sanallistamatonta ei huomata ja sen seuraukset jäävät mystisiksi pään asennon outouksiksi ja kyvyttömyyksiksi tehdä sitä tai tätä.

En ole tarkasti ottaen uskonut aivan kaikkea lukemaani, mutta olen tunnistanut jotkut ajatuksista merkittäviksi omassa kamppailussani muodostaa ja tarkkailla merkityksiä, elää läpi ristiriitoja ja pökerryttävää iloa. En ole kantanut muistivihkoa mukanani, koska tuntemukset kiusaavat minua kaiken aikaa. Jos minulla olisi muistivihko, en tekisi muuta kuin kirjoittaisin. Olisin vieläkin kauempana kuin nyt.

(Äh, tämä menee pitkälliseksi. Helpompaa on kuunnella David Bowien "Space Oddity". Kuten tavallista, en kuule sitä huumekokemuksen kuvauksena kuten suuri osa tuttavistani, vaan jälleen kerran aivan normaalin ei kaukaa -tunnekokemuksen kuvaukseksi. Hypätkää loppu yli, jos ette ole jo lopettaneet lukemista ja olette valmiiksi pitkästyneet. Ihan totta, minua hämmentävät suuresti kommentit, joissa valitetaan ajatusteni pitkäpiimäisyyttä. Ei teitä mikään pakota lukemaan, jos ette halua. Ja jos haluatte, älkää valittako.)


Olen lukenut tekstiä, jossa sanotaan, että liiallinen olemisen makustelu jähmettää kokemuksen mahdollisuudet kehittyä tyydyttäväksi samalla tavoin kuin pelkkä reflektoimaton toheltaminenkin. Olen kuvitellut olevani turvassa, koska teen monia asioita, jotka ilahduttavat syvästi ja joskus repivästikin. Äkkiä ymmärrän, että mitään turvallista paikkaa tai tapaa ei olekaan. Sanat, jotka ovat joskus auttaneet ymmärtämään paremmin jotain tilannetta ja siihen reagoimista, ovat alkaneet dominoida ja tanssittaa. Totean pahastuen tajuavani hetkellisesti sen lacanlaisen väitteen, jolle enimmäkseen hymyilen neutraalisti: että kieli puhuu siinä missä puhujakin, että kieli käyttää puhujaansa. Ja silti, eivätkö Whorf ja Sapirkin sano sinne päin, joskin toisessa kontekstissa? Että valitessani jollekin epämääräiselle, alati muuttuvalle ja voimakkaalle kehontilalle tilanteessa jonkun metaforan (eivätkö tunteiden nimet ja kuvaukset ole aina metaforia, eivätkö kaikki sanat ole aina metaforia?) valitsen paitsi hyvin sopivat konnotaatiot, myös saan kaupan päälle ne, jotka haraavat omaan suuntaansa ja vääristävät kokemusta arvaamattomin assosiaatioin.

En pidä erityisemmin tuntemuksieni aukikirjoittamisesta. Joskus on silti otettava itsensä kiinni ja pakottauduttava kirjoittamaan. Haluaisin mieluummin olla detalji maisemassa, nimetön ja nimeämätön yksityiskohta, yhtä ympäröivän kanssa niin saumattomasti, etten tarvitsisi tunteita, jotka kertovat ristiriidasta jalkojen ja ruohon välillä. Olen kiivennyt nukkumaan villiviineihin unohtaen monta asiaa villiviinien ominaisuuksista. Olen kuvitellut, että jäsentämällä, mitä tunnen, tunnettu jäsentyy. En ole muistanut kuvitella, että keskittyessäni jäsentämään, mitä tunnen, keskityn samalla siihen, mitä tunnen.

Haluaisin olla ajattelematta kieltä. Haluaisin olla ajattelematta, oikeastaan. Haluaisin kulkea kadulla ja tuntea sellaista, mitä kuvittelen muiden tuntevan. Ajatella, mitä syödä, esimerkiksi, tai kuten Epikuros neuvoo, ensin kenen kanssa syödä. Eikä niin, että "syöminen" tulvauttaa mieleen sellaisen kuvatulvan, joka aivan ehdottomasti vaatii jäsentämisen. Etten ajattelisi, että ruoka muuttuu minuksi, että tämä on tarvetyydytyksen esteetön muoto ja niin edelleen. Haluaisin harjata hiuksistani kaikki siniset kiteet.

Ja silti, emmehän me niin kaukana ole, vaikka metaforamme ovatkin erilaisia. Kissa sanoo minua kerran hylkeeksi, ja kun emme silloin vielä tunne hyvin, on yö ja menemme uimaan Arabianrantaan, silloin siellä ei ole vielä siltaa eikä taloja, ja ajattelen, että hylkeys on sileää rasvakerrosta, kalanhajua ja oppivaisuutta: hylkeet oppivat pyörittämään kirjavaa rantapalloa nenän päällä sirkuksessa, jos niille vain taataan runsaasti silakkaa, jonka ällöttävä kuolleenhaju tuntuu katsomossa saakka. Vasta vuosia myöhemmin kysyn hylkeydestä ja kuulen sen olevan epäröimättömyyttä menemisessä pimeään, kylmään veteen, vieraaseen rantaan jossa mudan seassa on teräväreunaista sepeliä.

Mitä jos sanoisin, että olen hylje, joka tanssii arkkitehtuuria?

Aikani tivattuani Kissa vastaa puoliunisena, että hänestä Sigur Rosin musiikki on siluettimaista. En minäkään sitä ymmärrä, vaan puhun päälle, itsepäisesti ja häpeämättä, kuinka se on kehomusiikkia, musiikkia musiikin vaikutelmista, musiikkia musiikin tuntemisesta ja siinä ajelehtimisesta, unimusiikkia, kuvittelumusiikkia, talvitalismaanimusiikkia/lumisademusiikkia, metsäpolkumusiikkia. Musiikkia siitä, kuinka hämärissä huoneissa tuskin huomattavasti heijaavat ihmiskehot kukkivat jokainen omaa maisemaansa. Se on musiikkia, jonka tahtiin voi tanssia vain arkkitehtuuria.