Yksi helpoimman tuntuisista tuttavistani - joka nauraa paljon, jonka kanssa on helppo jutella, joka ei missään nimessä ole käsitteellistettävissä pelottavaksi - elää sellaisen näkemyksen kanssa, etten enää siihen toisen kerran törmättyäni tiedä, kuinka suhtautua. Hänen mielestään empatia on alhaista ja pelkkää heijastumaa kunkin päänsisäisistä ongelmista, ja jokainen on pohjimmiltaan itsekäs, ja minuus yhtäpitävä päänsisäisten ongelmien kanssa.
Painin jälleen sen kanssa, pitäisikö minun antaa hänelle uskontojen uhrien numero tai jotain. Hän on yksi tutuistani, jotka ovat jossain määrin riippuvaisia psykoanalyysista. Kyllä, minusta siinä on kaikki uskonnon olennaiset piirteet. Valitettavasti joissain tapauksissa, onneksi joissain toisissa. Itse en ole käynyt koskaan kallonkutistajalla, enkä taatusti aio mennäkään kuulemani perusteella. (Tietysti psykoanalyysiriippuvuus esitetään positiivisena asiana, samalla tavalla kuin minäkin esitän positiivisena asiana liikuntariippuvuuteni ja sen yhteyden mystisiin kokemuksiin.)
Itselleni empatia on kuitenkin niitä harvoja asioita, joita arvostan. Koen sen vahvasti vastakkaiseksi päänsisäisille ongelmille, jotka nekin kyllä yleensä ovat jotain pään ulkopuolella, esimerkiksi kulttuurisiin arvostuksiin tai erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemiseen liittyviä. Ei, solipsistia ei minusta saa, ainakaan empatian suhteen. Sillä eikö juuri empatia kiskaise pois siitä päänsisäisyydestä? Empatialla on selkeä evolutiivinen ja sosiaalinen funktio, päänsisäisillä ongelmilla ei. Psykoanalyysin huono vaikutus siihen hurahtaneihin ihmisiiin tuntuu liittyvän aina samaan asiaan: ongelmat, jotka ulottuvat yksilön nahan - päästä puhumattakaan - ulkopuolelle, kiskotaan kallon sisään, yksityisiksi ongelmiksi. Yhdelle ystävälleni analyysi on selvästi tarpeen, mutta muut tuntuvat lähinnä viihdekäyttävän sitä. Kuten tiedämme, viihdekäytölläkin saattaa olla tuhoisia seurauksia.
Ystävä, siis, pitää alhaisena ajatusta, että empatian perusteella tekisi jonkin ratkaisun elämässään. En ole selvillä, ajatteleeko hän, että kaikki pitäisi kalkyloida jotenkin välittämättä asioiden mielihyvä- ja tuska-assosiaatioista (mikä ei taida ihmiselle olla edes mahdollista), enkä tiedä, haluanko edes kysyä. En ole selvillä myöskään siitä, onko hänelle minän käsite johonkin yksinomaan loogis-verbaaliseen ainekseen viittaava. Tarkoitan: esimerkiksi ripuli ei ole päänsisäinen ongelma, silti maailmassa kuolee päivittäin monta ihmistä (joita olisin taipuvainen ajattelemaan minuuksina, päänsisäisiä ongelmia tai ei) ripuliin.
Lisätään asetelmaan vielä yksi marmorikuula toisten päälle: ystävä on vegaani.
Kun urasuunnittelukurssilla nousee esiin kolmas sektori työllistäjänä, osa ihmisistä arvelee ääneen, että järjestöpuolella meno on varmasti rentoa ja humaania. Tekisi mieli kirkua ja vajota pöydän alle. (Tämä on päänsisäinen ongelma, tämä kirkumisen halu. Koska en kiru, enkä oikeastaan edes tiedä, haluanko kirkua, onko kyseessä jokin primitiivireaktio, en kuitenkaan laske sitä kovin olennaisesti minään. Mutta takaisin asiaan.) On pakko käyttää puheenvuoro ja kertoa, että etenkin pienemmissä järjestöissä pelataan kaikki tekee kaikkee - ja se, jolle maksetaan palkka, tekee sen, mihin muut ei suostu -peliä. Osa ihmisistä pelaa tämän lisäksi sitä peliä, että lupaavat tehdä homman eikä heistä sen jälkeen kuulu hiiren pieruakaan. Esimerkiksi yksi päätoimittaja, joka tunki lehden siihen saakka kertyneet materiaalit puheenjohtajan postiluukusta eikä vastannut asiaa tiedusteleviin puheluihin eikä sähköposteihin. Ja sitten ovat tietysti ne ystävät, jotka tekevät parhaansa tämän kaaoksen ja aatteen palon keskellä ihan vain masentaakseen muut tyyliin "ei tästä mitään tule".
Ideologiset ihmiset ovat hankalia, sanotaan mitä sanotaan. Itsestäkin sen toisinaan huomaa. Jos jokin toimintatapa tuntuu väärältä, olen aika kerkeästi huomauttamassa sen puutteista, etenkin jos ne suoraan vahingoittavat jotakuta osallista. Onneksi en huomaa kaikkea vahingoittamista. Kun kaksi ideologista ihmistä koettaa toimia keskenään, viidestä tai kuudesta puhumattakaan, on käynnissä melkoinen metsojen taisto. Asia jää helposti jaanaamaan yksityiskohtiin eikä kukaan haluaisi tehdä käytännön hommia, vaikka niiden tekemisestä tuleekin yleensä hyvä mieli.
Ei, älkää täysin uskoko järjestösektorin puolustuspuhettani. Minua tilanteet järjestösektorilla viehättävät. Nautin siitä, että monenlaiset ihmiset siristelevät vähäsen silmiään ja purevat hammasta painaltaessaan kokouksesta ja projektiryhmästä toiseen. Että monentaustaiset ihmiset lyövät jääräpäänsä yhteen ja oikeasti tekevät asioita yhdessä, hierarkiat sikseen. Sellaisen jäljiltä ajatus jostain hallintohommasta, jossa laidunnetaan kukin omaa niittyään, tuntuu omalaatuiselta. Ja se, että joku muu suunnittelisi toiminnan päälinjat välittämättä siitä, mitä alaiset jupisevat - uskomatonta tyhmyyttä.
Kaikesta huolimatta mietin huolestuneesti ystävääni enkä suostu ottamaan huolta päänisisäiseksi ongelmaksi, vaan puhua pälpätän siitä ties kenelle. (Anteeksi, ystävä, mutta kaasit ensimmäisen dominon.)
Levottomuutta herättävät myös kirjat, vai pitäisikö sanoa lukeminen. Kirja fyysisenä esineenä tuskin herättää levottomuutta, ellei sitä heitetä kohti kasvoja nopeasti ja läheltä, tai uhata tällä ja jostain syystä käsiä ei voi nostaa suojaksi kasvojen eteen.Joka tapauksessa, Coetzeen Elizabeth Costello todetaan kirjallisuuden luontokäsityksissä levottomuutta herättäväksi kirjaksi, joka toistaa uskollisesti Platonin dialogien aporiaa. Päänsisäisistä ongelmista viis, Elizabeth C. luennoi tehotuotantolaitoksista verraten niitä natsien keskitysleireihin. Kieltämättä yhtymäkohdat ovat nähtävissä, jos eläinten kärsimyskyky otetaan vakavissaan eikä tehdä erottelua "jumalallisen"/henkisen ihmisen ja lihallisten kehojen välille. Elizabethin ajatus siitä, että näytämme selviävän moraalisesti tahriutumatta mistä tahansa, on äärimmäisen kiinnostava.
Pohdinta soljuu näin: Tahdomme olettaa, että natsiajan Saksassa ihmiset elivät suuressa moraalisessa ristiriidassa, tietäen keskitysleireistä, ja että sodan päätyttyä keskitysleirikohtalot jatkoivat kummitteluaan heidän unissaan. Se, mitä Elizabeth esittää, on ettei tämä pidä paikkaansa. Että vaikka keskitysleirit eivät olisikaan olleet mitään idyllejä kenenkään mielestä, eihän niihin koskaan viety vieraita toiselta paikkakunnalta, kuten emme mekään vie seudulla ensi kertaa vierailevia tuttaviamme katsomaan kymmenentuhannen broilerin hallia, jonka aluset vaihdetaan vain erien välillä, eli vain kerran kuussa, eivät ne nyt niin hirveästi häirinneet. Ne olivat maailma, joka on. Maailmaa, joka on, ei aina muisteta kyseenalaistaa. Se ei tahraa meitä, vaan pääsemme moraalisesti tahriutumatta melkein mistä vaan.
Elizabeth purskahtaa yhdessä kohtaa kirjaa itkuun ja sanoo pojalleen (suora lainaus, hyppyjä yli ...:n kohdissa): "Onko mahdollista, että he kaikki osallistuvat suunnattoman suureen rikokseen? Kuvittelenko minä vain sen kaiken? ... Mutta minä näen joka päivä todisteita. Juuri ne epäilemäni ihmiset tuovat joka päivä esiin todisteita, panevat niitä näytteille, tarjoavat niitä minulle. Ruumiita. Ruumiinpalasia, jotka he ovat ostaneet rahalla. Se on samaa kuin kävisin kylässä ystävien luona ja he kehuisin heidän olohuoneensa lamppua ja he sanoisivat: 'Niin, eikö olekin kiva? Se on valmistettu puolanjuutalaisesta ihosta, meistä se on parasta, puolanjuutalaisten neitsyiden iho.' Ja sitten käyn vessassa, ja saippuan käärepaperissa lukee: 'Treblinka - 100% ihmisstearaattia'. Näenkö minä unta? kysyn itseltäni. Millainen talo tämä on? Mutta minä en näe unta. ... näen pelkkää ystävällisyyttä, inhimillistä ystävällisyyttä. Rauhoitu, minä sanon itselleni, älä tee kärpäsestä härkästä. Tämä on elämää. Kaikki muut kestävät sen, mikset sinäkin?"
Kyllä, Coetzee on hyvä, todella hyvä tunnustelija. Juuri tuolta se tuntuu. Käsittämätön epäusko sen edessä, että joitakuita ei mikään hätkäytä. He lukevat esitteen broilerinkasvatuksesta ja kohauttavat olkiaan ja sanovat, että kun se on hyvää. Proteiinia, vähän rasvaa. Ihanneruokaa. Ei se olisi sivistysvaltiossa sallittua, jos se olisi väärin, sanoo yksikin. Toinen, että se on luonnollista, niin on tehty kivikaudesta asti. Kivikauden aikana ei ollut tuhatbroilerisia halleja, mutta en huomauta tästä. Silloin ei käytetty Suomessakaan vain yhtä Ross-yhtiön hybridiä koko maan broilerintarpeen tyydyttämiseksi. Lihankulutus muutenkin oli pienempää, jos ei nyt täällä talvimaassa, niin ainakin viljellymmillä tienoilla.
Itse taasen, vieraillessani Auschwitzissa ja Birkenaussa, en osaa järkyttyä.-Siitä kaikesta on niin kauan ja se on filmatisoitu niin monta kertaa. Sille ei voi enää mitään. Auschwitzista tulee mieleen Seurasaari: samanlainen ulkomuseo. Vanhojen kenkien ja matkalaukkujen eksotiikkaa. Olevinaan saksalaisittain murtaen englantia puhuvat upseerit, elokuvissa ne ovat niitä rujon näköisiä, punakoita sänkitukkasadisteja, sitä tyyppiä jota Helsingissä usein kohtaa snägärien tienoilla perjantaisin aamuyöstä. Natsien pahuus on banalisoitu jo niin kauan sitten. Olen varma, että heistä iso osa oli oikein mukavia ihmisiä, sosiaalisia ja lempeännäköisiä, arvostivat balettia ja hyvää sektiä. Kyllä, osa kasvissyöjiäkin. Joku siteerasi ulkoa runoja, toinen venytteli aamuisin.
Mietin Coetzee-keskustelun jälkeen uudelleen ja uudelleen, miltä tuntuisi tappaa ihminen. Tai vielä parempi, massoittain ihmisiä. Tai vaikka edes kiduttaa. Tuntuisiko se missään? Ajattelen vanhaa ja laajallelevinnyttä, mutta jo mennyttä tapaa, jossa äiti jättää liian monennen vauvansa kallion laelle. Joku sen ottaa. Ajattelen ihmisiä, jotka ovat kadonneiden lasten kohtaloiden takana. Kadonneiden aikuisten. Elävätkö he iloisesti tietäen, että maailma on vain tällainen, ei aina niin lohduttava tai täydellinen? Arvatenkaan en itse kestäisi sitä, kun en kestä syödä broileriakaan. Broilerista se kaikki alkoi, kohdallani, eläinkunnan tuotteiden välttäminen.
Oletteko te koskaan nähneet sellaista elokuvanpätkää, jossa joku ihminen oikeasti tapetaan? Minä olen. Se ei tuntunut miltään. Sanallinen kuvaus tuntuu kamalammalta kuin ruudulla näkyvän epäselvän hahmon kaatuminen kiveykseen potkujen seurauksena, pään iskeytyminen kovuuteen, jota se ei kestä. Oikean kuoleman kaatuminen ei ole niin dramaattista, koreografiallista kuin elokuvien tappelukuolemiset. Se näyttää vain siltä, että tummapukuinen hahmo saa potkun ja kaatuu ja jää makaamaan, oikeastaan aika tyylittömään asentoon. Sillä siisti, toisia hahmoja juoksee paikalle, tekijät pakenevat. Pätkästä ei voi päätellä, että joku on kuollut. Ei leikkausta suusta valuvaan verivanaan, ei mitään semmoista. Paikalle juoksevia ihmisiä, tori, mukulakivet.
"Sitä luulee, että se tuntuisi joltain", sanon pätkän näyttäjälle. Säikähdän tunteettomuuttani, pidän itseäni päiväkausia huonona ihmisenä. Samalla tavalla tunnen Auschwitzin jälkeen, kun joku toinen kysyy, miten pystyin hillitsemään itseni siellä. "Samalla tavalla kuin hillitsen itseni Seurasaaressa", vastaan. Savupirtti! Jäätelökoju! Vanha puhelinkioski! Pohjalainen talo! Ei mitään vaikeuksia.
Kamalinta on, että joskus juhlissa puhun ihmisten kanssa ja tajuan, äkisti, että puhun kaikkein mieluimmin niiden kanssa, jotka ovat aivan toisenlaisissa elämissä. Heidän kanssaan ei tarvitse pelätä, että pinnan alta putkahtaa jotain levottomuutta herättävää: jo heidän pintansa on hämmentävä. Kaikki esiintuleva yhteisyys voi vain vaimentaa, tainnuttaa, rauhoittaa. Kas, sekin sanoo "hui hai". Selvä, selvä, ollaan kavereita.
Se, mitä välillä on, on tärkeämpää kuin päänsisäinen.
Jossain mielessä on totta, etten näe A:ta tai B:tä, tai edes tekstiä Elizabethista. Me kaikki olemme alisteisia jollekin suuremmalle, jollekin välittävälle, joka ei fokusoidu mihinkään ja joka sisältää meidät. Myös ajatellessani päänsisäisiä huoliani, ongelmia, jotka tosiaan projisoin kalloni aivoaltaaseen, en kohtaa niitä suoraan ja kirkkaasti, vaan jotain siitä välistä. Jonkin representaation, esityksen. Jonkin jonakin. Joku sanoo nyt varmasti, etten kohtaa representaatiotakaan, vaan jotain sen ja minun väliltä. Ei, se on väärin ajateltu. Kohtaan jotain representaation ja itseni väliltä vain jos fokusoin representaatioon. Se on jo eri tilanne. Nyt koetan fokusoida siihen, miten päättää tämä kirjoittaminen.
Ihan kaikkien yhteiseksi hyväksi, siis.
Ehkä kolmeen sanaan: Ei se mitään.
Tekstit
9 kommenttia:
"Olen varma, että heistä iso osa oli oikein mukavia ihmisiä, sosiaalisia ja lempeännäköisiä, arvostivat balettia ja hyvää sektiä. Kyllä, osa kasvissyöjiäkin. Joku siteerasi ulkoa runoja, toinen venytteli aamuisin."
Oletko nähnyt elokuvan Der Untergang (suom. Perikato)? Se kertoo kolmannen valtakunnan viimeisistä hetkistä, kerrankin saksalaisten itsensä kertomana.
Natsit näyttävät siinä aika toisenlaisilta kuin yleensä.
Coetzee linkin takaa: Joka päivä ihmiset tappavat yli 130 miljoonaa eläintä.
Kysymys: Kuinka monta eläintä eläimet tappavat joka päivä?
Jatkokysymys: Oliko kysymys kiinnostava?
Jatkokysymyksen jatko: Oliko 130 miljoonaa kiinnostava luku?
Jatkokysymyksestä edelleen: Herättivätkö äskeiset kysymykset levottomuutta?
Jos ei, niin miksi ei?
va, ihminen ON eläin. Meillä on myös mahdollisuus olla tappamatta. Leijonalla tai sudella sitä ei oikein ole. Niillä ei myöskään ole tiedettä eikä tarinoita.
Luultavasti minussa ei herätetä levottomuutta enää yleisen julmuuden faktoilla. Olen tullut pisteeseen, jossa haluan vain shokeeraantumatta olla osallistumatta niihin ja tukematta niitä. Mielenkiintoista on myös se, että niin kauan, kun itse söin lihaa, en juuri kyennyt tuntemaan asiasta isoa syyllisyyttä, voisi sanoa moraalista syyllisyyttä, ainoastaan pientä epämukavuutta siitä, etten osannut elää ideaalieni mukaan, "mutta eihän kukaan ole täydellinen, siis so what".
Niin, minusta Elizabethissa ei ollut levottomuuden herättämistä, mutta kun eräs keskustelupiiriläisistä totesi kirjan levottomuutta herättäväksi, tulin ajatelleeksi, että kenties se usealle sitä voisikin olla. Itse olen enemmän levoton siitä, onko ystävän omituisuuksista juoruaminen blogissa oikein järkevää tai eettistä. Toisaalta, jos joku mieltää itsensä vain päänsäsisäisiksi ongelmiksi, hänen tulisi johdonmukaisesti suhtautua reaktioihinsa tähän kirjoitukseen myös sellaisina. Tavallaan siis koettelen jonkun uskoa, vaikka olenkin epävarma, tarvitseeko toisten uskoa koetella. Joskus vaan iskee tunne, että joku ei hoida sitä puolta itse.
Jutun moraalisen puolen olen alkanut hahmottaa vasta nyt, kun en enää tee niin ja siten minun ei tarvitse torjua syyllisyyttä, vähätellä ja sulkeistaa sitä. Ehkä näin on muidenkin julmuuksien kohdalla? Moraaliantropologisena kysymyksenä tämä on tietysti hyvin kiinnostava ja relevantti ja antaa etiikasta tietyllä tavalla vastattuna aika erilaisen kuvan kuin suuri osa etiikan tutkijoita koettaa antaa.
En ole nähnyt Perikatoa, ehkä pitäisi mennä katsomaan. Jossain vaiheessa, siinä neljän-seitsemäntoista välillä, elin keskitysleirikauttani. Luin ja katsoin kaiken käsiini saaman, kolmatta valtakuntaa koskevan. Oikeastaan myös saksan- ja puolanjuutalaista kulttuuria koskevan. Siitä jäi vähän semmoinen yliannostus, etten ole enää sen jälkeen ihan hirveästi aihetta jaksanut.
Oliko Perikato muuten hyvä elokuva kuin realistisin mittarein?
Perikato veti sanattomaksi, mikä on minusta aika hyvin elokuvalta. Sen lisäksi, että se kertoo tietyt tapahtumat eri tavalla kuin ne on aiemmin kuultu, se on hyvä draama.
Se vastaa tiettyihin kysymyksiin, mutta jättää auki toisia, joihin katsojan on vastattava itse itselleen.
miekin tykkäsin, ei ollut liian meluisa ja nopea. elokuvaksi, joka tapahtuu enimmäkseen bunkkerissa ja kertoo hitleristä, se oli viihdyttävä ja vangitseva. ja pääosan näyttelijätär on kyllä kauhean suloinen.
En mä ollenkaan ajatellut ihmis/eläin keskustelua, kun kirjoitin tuon kommentin. Tuppaan itse helposti jäsentämään aika biologisesti. Menin virran mukana ja kirjoitin yleis/puhekielisesti.
Jäin vain miettimään kommenttisi jälkeen, että ehkä olisi mahdollista jäsentää ihmistä myös ei-eläimeksi perustelluilla tavoilla. Tätähän kaikenmaailman ihmiset tekee uskonnollisilla perusteilla, mutta en ole niistä järin innostunut. Vaatisi enemmän vakaumusta siihen suuntaan.
Pientä jälkipuintia noista mun kysymyksistä, enkä edes yritä niihin itse tässä vastata. Siinä oli ikäänkuin tiettyjä akseleita ja pareja, joihin voisi olla hyvä ottaa eettistä kantaa, tai ainakin niitä pohdiskella.
Se 130 miljoonaa edustaa määrää, siinä akselina paljon-vähän. Että mikä on merkitys. Entä jos olisi 13 miljoonaa tai 130 miljardia, entä sitten, muuttuisiko asetelma.
Sitten oli ne eläinten tappamat eläimet, poislukien ihmiset. Tässä oli ihminen eläin rinnastusta, mikä on kriittinen pari, koska tähän liittyy eläimet ihmisten ruokana ja materiaalina ja koe-eläiminä jne. Mitä oikeuksia kelläkin on ja mikä ylipäätään on oikein tässä kuviossa. Tähän kysymykseen kietoutuu suuret taloudelliset ja elintasolliset intressit.
Mitä tulee levottomuuden herättämiseen, niin kysymys oli avoin. Ehkä pitäisi herättää pientä levottomuutta, ehkä ei. Ehkä se levottomuus liittyy siihen, että huomaakin, että asiat ei ole ihan niinkuin niiden kuuluisi olla. Jos asia on tärkeä, niin sitten se jää vaivaamaan. Toisaalta jos on eettisesti sinut itsensä ja maailman kanssa, niin ehkä tästä tasapainoasetelmasta käsin voi sukeltaa faktoihin ilman levottomuutta.
Entäpä se lopun pieni kysymys "miksi"?
Miksihän on aina mielenkiintoinen kysymys, ja jos sen kysyy triviaaleista asioista, niin vastaukset voivat yllättäen olla hyvin mielenkiintoisia.
Eettinen tasapaino kuulostaa aika vaaralliselta ja levottomuutta herättävältä. En usko, että sellaista onkaan. Yleensäkin, tasapainon käsite on levottomuutta herättävä. Se on niin leimaava.
Suuret luvut, kuten tuo 130 miljoonaa, ovat sitä luokkaa, että niihin on vaikeaa sanoa mitään järkevää. Olen huomannut, että minua ei luvuilla saa vakuutettua juuri mihinkään suuntaan. Sen sijaan, jos yksittäisen eläimen käyttäytymismallit "luonnollisessa" ympäristössä, sen elinympäristö tehotuotantolaitoksessa tai missä ympäristössä nyt onkaan, tapa jolla se tapetaan jne. kuvataan, kykenen reagoimaan huomattavasti paremmin siihen, että jotain olisi tehtävä.
(Mutta mitä?)
Esimerkiksi uudessa Animalian lehdessä on juttu broilerinkasvatuksesta. Se on hyvin järkyttävää tekstiä. Sen lukiessaan tulee onnelliseksi, ettei itse tue rahallisesti tällaisten laitosten toimintaa.
130 miljoonaa on liian suuri luku. Miljoonakin on. Luultavasti aivoni rekisteröivät jonkinlaista intuitiivista merkitystä vain kymmentä pienemmille luvuille.
Onneksi en ole keksinyt alkaa tilastotieteilijäksi :)
Joo, miksi on hyvä kysymys. Tukala, piinaava, hyvä.
"Eettinen tasapaino kuulostaa aika vaaralliselta ja levottomuutta herättävältä."
Tässä kohtaa piti vähän hekotella :) Niin erilaisia mielikuvia käsitteet voi herättää. Jos eettinen on hyvä asia ja tasapaino on hyvä asia, niin eikö eettinen tasapaino ole kaksin verroin hyvää.
Noh, ei tuollaista käsitettä oikeasti ole olemassa, niin että sitä mistään sanakirjasta löytäisi, joten kai tulkinnat käy suuntaan jos toiseenkin. Se on kuin takki jonka saa täyttää mieleisellään sisällöllä.
Se mitä kirjoitit aikaisemmin, jotain sellaista, että ei shokeerannu, ja kuitenkin tekee niitä eettisiä valintoja, niin tämä voisi olla sinnepäin. Ajattelin sellaista soturityyneyttä samuraiden malliin, että sitä voi olla tasapainossa vaikka (eettinen) sota riehuu ympärillä ja tehdä sen oman juttunsa ja olla siitä varma. Varma sillä tavalla, että ei ole koko ajan empimässä ja vekslaamassa, että pystyy valitsemaan suunnan ja etenemään ajatustensa mukaisesti, kiinnittää kartalta pisteen ja lähtee tarpomaan.
Että mitä tehdä?
Kummasti vaan tuloksiakin syntyy isoissakin asioissa, naiset saa äänioikeuden ja mustien ei tarvitse olla plaantseilla ruokapalkalla.
Intuitiivinen vastaukseni oli, että voi tehdä parhaansa. Se riittäköön kenelle tahansa.
Jos tuon analyysissa käyvän ystäväsi psykoanalyysiin ei sisälly empatiaa, on jotain kyllä pahasti pielessä. Pelkkä älyllinen ongelmien analysointi ei kyllä paranna ketään. Ehkä tuo empatianäkemys kuvastaa tyypin omia "päänsisäisiä" ongelmia (ja hänen analyysinsa ongelmia).
Toiseksi halusin sanoa: sinä et voi tietää, mitä analyysissa käyvät ihmiset siitä saavat, ja kuka sitä tarvitsee "oikeasti" ja kuka vain "viihdekäyttää" sitä. On niin paljon ihmisiä jotka pärjäävät ulkoisesti, mutta ovat sisältä hajalla ja avun tarpeessa. Myöskään analyysiriippuvuutta sinä et pysty määrittelemään. Tietty riippuvuus analyytikosta on hoidon onnistumisen edellytys, ja kyky asettua tähän tarvitsevuuteen on todella kyky, jota kaikilla ihmisillä ei ole. Riippuvuus on ongelma vasta silloin, jos prosessi ei etene, eikä analysandi nouse omille jaloilleen ja analyysisuhde menetä vähitellen tärkeyttään analysandin elämässä.
Lähetä kommentti