Vesikoe

Ilves on saanut lahjaksi vesivyön. Se on liian suuri ja tahtoo nostaa Ilveksen liian korkealle kellumaan. Valo heijastuu vedenpinnasta, toiseen suuntaan juostessa silmät on suljettava ja melkein törmättävä reippaisiin mummoihin.

Katselen välillä alaspäin, koetan paikantaa mahdollisia merkkejä altaastanousun tarpeesta. Valtuutan myös Ilveksen pitämään silmällä vettä ympärilläni. Jos allas alkaa punertua sen oloisesti, että tappajahait ovat vieneet vähintään toisen jalkani, voimme päätellä abduktiivisesti, että kuukautiskuppi ei vakuutteluista huolimatta sovi sittenkään uimahallikäyttöön, ainakaan ilman pientä säätöä. Mutta mitään ei tapahdu. Vesi on turkoosia ja kimmeltää. Jossain vaiheessa unohdan ajatella koko asiaa.

Jos kysyttäisiin, mikä on onnellisuuden salaisuus, vastaisin vesijuoksun ja säännölliset elämäntavat. Joskus olisin sanonut "vastapainoksi suurta onnettomuutta" mutta olen kasvanut siitä ulos, siitä onnettomuuden suuruudesta. Liian suuri onnettomuus muistuttaa liian suurta vesivyötä: sen kanssa juoksemisesta ei tule oikein tolkkua. Silti ihmiset hämmästyvät ja luulevat minun pilailevan, kun törmään heihin pitkästä aikaa, ja he sanovat: "Sinähän hehkut! Ei, anna kun arvaan - olet rakastunut! Kerro kaikki!" ja vastaan: "No jaa, eipä tässä mitään ihmettä, olen edelleen työtön työnhakija, hakemassa toiseen koulutukseen ja se hehku - se on ihan vaan vesijuoksusta. Vesijuoksu on tosi mahtava juttu, aivan orgastista touhua." Näyttävät epäileviltä, eivät tiedä, pistänkö halvalla heitä, intellektualismia ylipäänsä vai olenko vain sekaisin päästäni.

(Itse asiassa, enpä tuota tiedä minäkään. Selvää on vain se, etten pistä halvalla ketään yksittäistä ihmistä. Onko normaalia hurahtaa vesijuoksusta tällä tavalla? Onko sillä mitään väliä? Ihan totta, olo tuntuu rakastuneelta - olen rakastunut vesijuoksuun. Onhan se vähän huvittavaa.)

Olen lakannut pelkäämästä altaita ja vesiaiheita. En ajattele enää hukkumista, se ei tule mieleenkään. Mietin, uskaltautuisinko uimaankin jokin kerta, riisuisin vyön ja solahtaisin veteen ja koettaisin, iskeekö kauhu vanhaan tapaan. Kauhun irrationaalisuuden olen tiennyt jo pidempään: luonnonvesissä uin ja kellun ongelmitta, mutta altaassa uidessa iskee syvä, merkityksetön ja ehdoton kauhu. Altaan pohja hypnotisoi kaukaisuudellaan, raajoja on vaikeaa liikuttaa, hengitys alkaa tapailla liian hätäistä läähätystä. Toiset kauhovat ohi, vettä roiskuu silmiin, sieraimiin ja nieluun. Takapuoli painuu alas, pää pysyy tuskin pinnalla, sormet eivät kupitu vaan harovat vettä kankeina koukkuina. Nyt se tuntuu huvittavalta ja kaukaiselta nuoruusmuistolta, vaikken ole vielä uskaltautunut uima-altaisiin.

Tänään kauhu tulee mieleen, koska kaikki on hyvin. On varaa ajatella kauhua, maistella sitä ja pyörittää sitä edessään, nuuhkia ja koetella sen kimmoisuutta. En osaa eläytyä. Mistä se kaikki tuli? Siitäkö kerrasta, kun en noussutkaan pintaan, vaan kiskaisin syvään päähän hyppäämään pakotettuna keuhkoihin vettä ja minut ongittiin ylös sillä epäilemättä suoraan inkvisitiosta periytyvällä uimaopetusvälineellä, bambusilmukalla? Rukoilin uima-aamuina itseäni häveten jumalaa, johon en uskonut enää, pelastamaan minut ja lähettämään kuumeen, mutta ei. Jouduin pakatuksi bussiin, kukaan ei tahtonut istua vieressäni, pureksin ulonhajuista lapasta ja koetin olla olematta ja kuvitella intensiivisesti, ettei bussi tule ikinä perille. Se tuli aina, aina piti laittaa uimapuku, mennä altaaseen, harjoitella hukkumista. Ajattelin joka ikinen kerta noitakokeita, joissa viattomat painuivat pinnan alle ja paholaiseen liittoutuneet kelluivat tullakseen myöhemmin poltetuiksi tai muuten vain kidutetuiksi. En voinut uskoa, että nuo kaikki muut, jotka kiljuivat ja polskivat iloisesti, olivat riivattuja. Ja mitä iloa oli puhtaudesta, jos se tiesi vesikokeessa kuolemista hukkuen? "Polski lujemmin!" komensi sortsinainen. "Tee töitä, pysyt kyllä pinnalla."

Eivät ne tajunneet, että kauhusta kankeana on paha polskia. Kukaan ei kysynyt. Ja jos olisikin, mitä sitten? Olisi voinut joutua koulupsykologille, joka kuten yleisesti tiedettiin, lähetti ihmisiä piipaa-autossa suljetulle osastolle, jossa huoneet ovat pyöreitä ja saa kirjoittaa pelkin liiduin. Ala-asteella se oli selvää. Sitähän koulupsykologi tarkoitti. Ei saa pelätä eikä joutua kiusatuksi tai joutuu piipaa-autoon. Niin että jos olisi kysytty, olisin varmaan vain sanonut jotain väsymyksestä ja että vesi on kylmää. Yläasteella kuukautiset osuivat strategisesti aina juuri uintipäiviksi. Liikunnanopettaja kysyi, oliko hormonitasojani mitattu tai söinkö pillereitä, kun kuukautiset olivat niin usein ja pitkät, ja enkö voisi harkita tamponeja, kun uintikertani jäivät niin ikävän vähiin. En tiedä, kysyikö hän koskaan asiaa terveydenhoitajalta, joka varsin mainiosti tiesi, ettei mitään kuukautisia ollut, ja silloinkin kun hän luuli tietävänsä, että oli, ei niitä silloinkaan kyllä ollut muuten kuin diskurssin ulottuvuudessa.

Totuus on, että pelkäsin vettä. Pelkäsin piipaa-autoa, pelkäsin joutuvani hävettävän puheterapian lisäksi muihinkin karmiviin terapioihin, joita sitten ruodittaisiin välitunnilla, pelkäsin että minusta tehdään aikuinen keinotekoisin hormonivalmistein vain siksi, että joissain suvuissa kypsyminen nyt käy vähän hitaammin. Enkä halunnut aikuiseksi, enkä sitäkään uskaltanut sanoa ääneen yhden kerran jälkeen terveydenhoitajan mulkaistua sen näköisesti, että piipaa-auto oli aivan relevantti uhka. Seuraavalla kerralla valehtelin vastauksen, jonka arvelin aivan oikein lopettavan aikuistumistahtini erityistarkkailun, mutta pelkäsin, että jään terveydenhoitajalle valehtelusta kiinni ja joudun syytteseen ja piipaa-autoon ja niin edelleen.

Ajatus, että lapsuus ja nuoruus ovat idyllistä aikaa, on täyttä roskaa. Vaikka paljon hauskaakin oli, kyllä etenkin viranomaisten tapaaminen oli aina yhtä pelottavaa. Viranomaisiksi laskettiin niin terveydenhoitaja, uimaopettaja kuin opettajakin. Tavallaan jumalakin ennen kuin vakuutuin, ettei tulikiveä sada niskaan silloinkaan, kun kaiken järjen mukaan pitäisi. Viranomaiset ovat aina oikeassa, he tarkkailevat lasten vikoja ja voivat teljetä nämä loppuiäkseen sisätiloihin.

Nousemme altaasta, kuukautiskuppi on läpäissyt loistavasti vesikokeen. Se ei ole vuotanut eikä kerännyt sisäänsä kloorivettä. Eläköön, kehoni toimii fysiikan lakien mukaisesti! Olisihan tuon tietysti voinut testata kotonakin kapella drinksulasilla, puoliksi vedellä täytetyllä kuukautiskupilla ja kylpyammeella, mutta kyllä kenttäkokeissa on aivan oma tunnelmansa. Laboratorio- ja kylpyhuonekokeet, kuten yleisesti tiedetään, keskeytyvät turhan helposti sivullisten tullessa ovelle valittamaan vessan ainaista varattuutta. Sivullisten suhtautuminen empiristiin ei ole kovin luontevaa - kirjava työtakki hämmentää puolison.

Nyt kukaan ei edes huomaa, että teen kokeen! Paitsi Ilves, tutkimusapulainen, jonka tehtävänä on havainnoida Tappajahai-efektin mahdollista ilmenemistä.

Vasta jälkeenpäin tulen ajatelleeksi, että jos veri olisi oikeasti saman väristä kuin kuukautissuojien mainoksissa, paljon emme olisi havainneet, vaikka olisimme kuinka tuijottaneet vettä sotkevien jalkojen ympärillä. Mutta ehkä siinä mahdollisessa maailmassa uima-altaiden vesi olisikin punervaa? Todentotta, seuraavan kerran kun näen mainoksen, jossa uima-altaan vesi päilyy turkoosina, voin huudahtaa mielessäni: "Haa, virhe! Verenväristä vettä!"

Ja niin voitte tekin, jos haluatte.