Platonin marginaalissa

Platonista se tietysti alkaa, kuinka muutenkaan. Pidoista, Sokrateen välittämästä Diotiman puheesta: "Mutta vaikka näin sanotaan, ihminen ei koskaan ole sama, vaan hänessä tapahtuu koko ajan uusiutumista ja kuolemista, hiuksissa, lihassa, luissa ja veressä ja koko ruumiissa. Sama mikä koskee ruumista, koskee myös sielua. Yhdelläkään ihmisellä eivät tavat, luonteenpiirteet, mielipiteet, halut, ilot, surut ja pelot säily samoina, vaan koko ajan syntyy uutta ja häviää vanhaa." (207d-e)

Mielipiteeni, haluni, iloni, suruni ja pelkoni vaihtuvat niin nopeasti, että hahmotan tavallista paremmin, kuinka suhteellisen pysyvät tavat ja luonteenpiirteet piirtyvät esiin vaikuttaen yhtä pysyviltä kuin hiukset. Hiukset, tuo viehättävä laahus kuollutta ainetta, joka ei koskaan jäsenny kauniisti. Ne on letitetty ja pompuloitu punervaksi palmikoksi. Ja kuinka helppoa onkaan ottaa sakset ja tunkea palmikko niiden terien väliin. Ei, mieluummin mielipiteet, sentään. On helpompaa järjestää uskomuksiaan kuin hankkia lyhyttukkaisten naisten univormuja.

Kotona kaikki näyttää erilaiselta. Sotkuiselta, unohdetulta. En silti ryhdy siivoamaan, vaan alan referoida pääsykoekirjaa välittömästi kulhollinen höyryävää teetä vierelläni. Teksti ei maistu miltään, kirjoitan lauseita vihkoon ja tarkastelen käsialaani ulkokohtaisesti, kiinnostumatta. "Terveyden kannalta vahingollisia näyttävät olevan mm. tapahtumat, jotka jäsentyvät oman hallinnan ulkopuolelle ja ovat omien tavoitteiden tai arvoasetelmien vastaisia. Samat tapahtumat, jotka toinen kokee uhkaaviksi ja yksipuolisen stressaaviksi, voi toinen kokea henkilökohtaiseksi haasteeksi, mikäli hänen psyykkiset ja sosiaaliset resurssinsa ovat niiden käsittelyyn soveltuvammat." Kissa saapuu kirjamessuilta, lupaa ilmaispassin sunnuntaiksi. Mutta ei halua tulla kanssani. Nyökkään vaisusti. En osaa toistaiseksi kuvitella itseäni tungokseen, en huomiseen Sigur Rosin konserttiin enkä sunnuntain kirjamessuille.

Jos ystävälläni Laulalla onkin pehmeät kuoret, minulla ei ole kuorta lainkaan. Olen harrastanut monta vuotta ajattelua, että ihmisen raja ei mene ihon kohdalla, ei ruumiinaukkojen limakalvoilla eikä edes vaatteiden ja kenkien pinnassa. Tajuan varoittamatta ja epämiellyttävästi, kuinka totuudenmukainen tuo ajatus on. Asiat pyyhkivät lävitseni, ja äkkiä tahtoisin, että voisin kuvitella jotkut rajat, pysyvät ja uskottavat. Voisin vahvistaa noita rajoja kyltein ja ilmeettömin valvontakameroin. Kirjoittaa kyltteihin "Olen" ja "Uskon että".

Ehei, en hahmota mitään sellaista, johon viitata. Olen kiskaissut maton maailman alta ja maailma vierii kaoottisesti. Kuvittelen olevani riittävän vahva kiskomaan maton maailman alta. Maton kiskominen pöydänkin alta on vaikeaa. Nauramme Ilveksen kanssa porealtaassa, mitä muuta voi tehdä kuin nauraa ja käyttäytyä normaalisti, jatkaa eteenpäin. Askarrella ajatuksia, leikata ja liimata, sommitella pää kallellaan ja tulla poreiden heittämäksi.

Referoin eteenpäin, sivu sivulta. Haemme kankeat talvivaatteet kellarista, nostan koipallojen hajuiset villapaidat tuulettumaan. Laskostan kevyet, taipuisat ja värikkäät kesävaatteet piiloon. On vaikeaa uskoa, että kesään on niin kauan aikaa. Metsä on edelleen kaunis, mutta kaupunki on kurja ja tuiskuinen.

"Kyllä mä voin lähteä sun kanssa joku päivä ulos", lupaa kultainen Ilves sanoessani, kuinka yksinäinen olen. Pohjattoman yksinäinen. Nyökkään. Ilveksen kerrottua paniikkihäiriöstään olen alkanut ajatella, että paniikkihäiriö on sympaattisten ihmisten oire. Ulos. Sana kimmeltää ja tuikkii. Viimeisestä ulkoilusta onkin jo aikaa. Kunhan pääsen ulos. Kunhan pääsykoe on ohi, kunhan teen rajauksen, yläluomelle koko matka mustalla kynällä, alaluomelle vain puoliksi. Ulos. Ulkona ei ole lunta maassa, ulkona on lämmintä ja savuista ja kirkasta, ulkona tungeksii ihmisiä mutta silloin ne eivät pelota koska eiväthän ne ole yksilöitä vaan kulisseja. Ulkona on musiikki, jonka tahtiin voi keinua ja lohduttaa siten itseään hereilläolosta. Voi olla kulissi, iloisen näköinen kulissi.

Ehkä jo torstaina, ehkä jo perjantaina. Sinne on vain vähän yli viikko. Tahdon nauraa ja hyppiä ja hikoilla, huutaa musiikin yli ja olla holtiton kaiken prudentiaalisen pääsykokeeseen lukemisen jälkeen. Helvetin kuntoutuslait. Tahdon luita ja nikamia, en lakipykäliä. Samalla muistan toisen kohdan Platonista, ruukuista, joiden pohjat vuotavat.

Kuinka saatoin kuvitella monta vuotta, että olio, jolla ei ole rajaa ja joka ei ehkä sellaista edes halua, pystyisi säilömään sisäänsä jotain arvokasta?

Olen kirjoittanut Platonini marginaaliin, teokset kolme, pehmeäkantinen, "seitsemän vuotta". Sotken kirjojani merkinnöin, joita en yleensä jälkeenpäin ymmärrä itsekään, mutta tämän merkinnän historian muistan, koska olen sanonut sen ääneenkin suurelle joukolle, tuota marginaliaa katsoen. Joskus olen istunut keittiönpöydän ääressä kodissa, jota ei enää ole, ja lukenut lehdestä, että solumme uusiutuvat seitsemässä vuodessa ihan joitain muutamia, joita en osaa yksilöidä, lukuunottamatta. Hermosoluja? Seitsemän vuotta, ja olen toista materiaa. Todella, olen joskus lukenut lehteä, asunut kodissa johon tulee lehti. En muista, mitä olen silloin ajatellut lehden ääressä, olenko heti vakuuttunut siitä, että tämän kirjoitan vielä jonkin kirjan marginaaliin.

Materiassa muutos tapahtuu hitaasti, turvallisesti. Se, että verisolu korvautuu, ei tunnu erityisesti miltään.