Kaksi viikkoa

Pääsykoekirje tulee: kokeeseen on tasan kaksi viikkoa. Tuntuu omituiselta, että kokeeseen luetaan vain yhdestä kirjasta vain 140 sivua ja nekin suomeksi! Toivottavasti en sorru aliarvioimaan tehtävän vaativuutta. Jos pääsykokeen tehtävät ovat monivalintoja, voin heittää paikalle hyvästit, sillä ulkoa en ala opetella. Mutta jos ne ovat esseitä, on toivoa. Esseessä voi hämätä sanavalinnoin, juonikehittelyin ja rinnastuksin. Ei tarvitse muistaa vuotta, jolloin se ja se laki solmittiin.

Koetan olla panikoimatta ja vakuuttaa itselleni, että ehkä aika yliopistolla opetti ainakin lukemaan tenttiin. Pitää referoida, lähestyä aineistoa monen ongelman suunnalta ja haastaa sitä, päätellä sen ulottumattomiin, niin oppii. Ulkoahopottamisesta ei ole hyötyä.

Käyn ostamassa pääsykoekirjan ja saan heti hernekassillisen nenään ihmiskäsityksiä ja arvoja käsittelevistä luvuista. Siis että joo, että tämmöistä, apua. Täysin perustelemattomia erotteluita ja väliin aivan sumeilematonta holismia, semmoista lähes sateenkaari sisälläsi -tyylistä.

Jään miettimään, olenko elänyt kukoistusvaiheeni ympäristössä, jossa kaikki hiemankin epätieteelliseen ja optimistiseen vivahtava läntättiin hiljaiseksi jo alkumetreillä. Onhan siitä hyviäkin seurauksia: osaa nauraa horoskoopeille eikä lottoa. Mutta on siitä haittaakin: kun puhutaan ihmisen henkisestä tarpeesta tehdä työtä, suhtaudun siihen samalla hartaudella ja epäluulolla kuin joulupukkiinkin. Tässäkin on naamioitu oikea asia ja lahjotaan lapsukaiset hiljaiseksi. Henkinen tarve työhön? Eikä edes mielekkääseen työhön, sen voisi vielä jotenkin ostaa, mutta että pelkkään työhön... Vatsalaulun sentään myönnän, mutta että elämän merkityksellisyys olisi uhattuna ilman nimenomaan palkkatyötä - - minun elämäni merkitys on ollut uhattuna vain niinä jaksoina, jolloin olen tehnyt palkkatyötä yli parikymmentä tuntia viikossa. Enkä ole ainoa. Meitä on paljon.

Ja tietysti, niinhän se menee: olemme ympäristömme tuotteita, sen kanssa yhteneväisiä. Kunpa vain keksisin, mistä piirteestä tässä on kyse. Jos keksisin, tekisin kaikkeni voimistaakseni sitä. Voisin vaikka tehdä uuden kokeilun politiikan pariin tai jotain. Tai ei, se on kamalaa. Ei politiikkaa enää ikinä.

No niin, nyt takaisin pääsykoekirjan pariin. Lupaan kertoa, kun nenässäni on hernekassillisen lisäksi pari talvikurpitsaa, norsu ja Messukeskus. Tavattoman huvittavaa: jo pääsykokeeseen lukiessani suunnittelen, kuinka muuttaisin alan peruskäsitteet jotenkin hienosyisemmin erotelluiksi ja enemmän tähän aikaan sopiviksi. Samaa hybristä koin aikanaan lukiessani kirjallisuustieteen pääsykokeeseen.

Rakenne, ajattelin silloin, ei merkitse mitään. Tässä on jokin väärinkäsitys.

En ole tainnut muuttaa näkemystäni siitä asiasta edelleenkään, vaihdoin vain pääainetta, kun kirjallisuustiede ei käsitellytkään niitä kiinnostavia juttuja ja ihmiset siellä olivat aika rakennekeskeisen oloisia tai sitten vain parempia bluffaamaan. Se oli hyvä päätös. Katselen tekstien ja kuvien läpi ideoita, joita ne tukevat tai polkevat, erilaisia maailmanjärjestyksiä. Huomaan rakenteen vain, jos se on todella kökkö - kuten usein viihdekirjallisuudessa, kun tapahtumat voi arvata etukäteen; SE ei ole kivaa - tai todella arvoituksellinen, kuten todella loistavassa kirjassa tai kuvassa, vaikkapa Coetzeen Elizabeth Costellossa tai Guido Morsellin Kadotuksessa, joissa sisällön ja muodon erottaminen käy täysin mahdottomaksi ja jo tarkastellessa sisältöä, ei, liikkuessa siinä, sen sisällä, rakenteen merkillepanemisen relevanssista ei jää kysymysmerkkejä. (Blogien rakenteessa ainoa asia, joka onnistuu raivostuttamaan minua, on kulkutaudinomaisesti maisemaa kuihduttava päreiden lyhyys, asiassapysyminen ja toisinaan myös juonellisuus. Mutta sekin on ylitettävissä helposti huonoina päivinä - lukee kappaleet sekalaisessa järjestyksessä tai vain yhden kappaleen päreen keskeltä. Ja jo valaisee. Kirstin päre, jossa sivutaan Coetzeen Häpeäpaalun erikoista tyylillistä rakennetta, herätti kiinnostukseni - minulle ei parempaa kehua olekaan kuin sanoa jotain ratkaisua epäluontevaksi, kokonaisuuden muodostumista vastaan haraavaksi. Luonteviin kokonaisuuksiin kyllästyin aikapäivää sitten.)

Saapa nähdä, käykö niin, ettei jääräpäinen egoni mahdu fysioterapiaankaan, vaan keksin jotain muuta, johon en siihenkään taivu, ja sitten lepatan maailmaa edestakaisin etsiessäni alaa, jolla saisin nähdä asiat tavallani, toki käsitteitä tarkentaen kaikella, mitä matkalta tarttuu. Mutta nyt tahdon sisään, ja koetan lukea. Ehkä olen oppinut kissoilta sittenkin jotain muutakin kuin lojumista läsnä: haluaa sisään, haluaa ulos, aina oven väärällä puolella, häntä ärtyneesti leiskahdellen. Itsepäisessä halussaan ne ovat täysin läsnä eivätkä kuuntele järkipuhetta. Vain yksi elämä, muistutan itseäni. On syytä olla läsnä.

Lukemista häiritsee Jethro Tullin Moths, joka on soinut päässäni yhtäjaksoisesti jo siinä kuuden viikon ajan. Olen kaiken lisäksi hukannut levyn, joten en voi kuunnella kappaletta levyltä vaan ainoastaan pääni kelmeänä versiona, jonka sanat ovat aika suhnua.