Todistuksista ja lumosta

Osa ystävistä ei tiedä, kuinka suhtautua. Se on ymmärrettävää: he eivät kirjoita.

Pelokasta huolestuttaa, että kirjoittaminen tietää vaikeuksia. Hän sanoo: "Pian sinua vihataan yhtä kiivaasti kuin Anna-Leena Härköstä." Vastaan: "Ei siellä niin paljon ihmisiä käy. Jos olisin kuuluisa, mua voitaisiin vihata aivan toisella tavalla. Ei kukaan vihaa koppakuoriaisia ja sudenkorentoja. Niitä voidaan inhota ja niiden elinympäristöt saatetaan tuhota silkkaa huolimattomuutta, mutta eivät ne herätä systemaattista vihaa. Eivät ne uhkaa ketään."

Alaryhmä spekulatiiviset pelokkaat esittävät, että yhteiskuntajärjestyksen romahtaessa (heille se on kun, ei jos) kirjoitukset todetaan moraalittomiksi, ja että ne todistavat paitsi minua, myös heitä vastaan. "Sinä kirjoitat todisteita", sanoo spekulatiivinen pelokas.

- Fiktiivisiä todisteita, vastaan.
- Mikä niissä on muka fiktiota? Tekstistä tunnistaa sinut kuka tahansa.
- No mutta, etkö ole huomannut, että kirjoitan yksikön ensimmäisessä persoonassa preesensiä. Tarkoittaako se, että kun kirjoitan hengästyväni tai nukkuvani, hengästyn tai nukun? Tuskinpa sillä hetkellä. Sillä hetkellähän kirjoitan, sen kai joutuu jokainen myöntämään.
- Älä viitsi saivarrella aikamuodoista, itsekin käytät niitä sikinsokin.
- Se on totta, mutta juuri sen pitäisi kertoa, että kyseessä ei ole todistus. Ei tässä missään oikeusistuimessa tarinoida sentään. Kun katsot historiallista dokumenttia, joka kertoo Henrik tieskuinkamonennesta, jolla oli ne tieskuinkamonta vaimoaan, ja jossa tapahtumat kerrotaan siten, että näyttelijät on puettu aikakauden mukaisesti ja he puhuvat toisilleen ja filmin leikkaus johdattaa vangitsemistuomiosta vankilassa istuvaan naiseen, et kai kysy silloin, tarkoittaako tuo henkilö - näyttelijä/kuningas - todellakin, että hänen entinen rakastettunsa on nyt tuomittu virumaan tyrmässä loppuikänsä? Et kai sano, että se, että näyttelijä sanoo, että näin ja näin nyt tehdään, todistaa mitään?
- Sinä et kirjoita käsikirjoitusta historialliseen filmiin.
- Mistä sinä siitä muka mitään tiedät?
- No ainakin kun minä luen sieltä, mitä te olette tehneet, niin usein tulee mieleen, onko se mennyt juuri noin, näinkö sinä oikeasti reagoit. Ja että kirjoitus on todistus, vakuutus siitä, että asiat ovat sujuneet tietyllä tapaa.
- Ystävä hyvä, älä luota preesensiin, jos pystyt esittämään kysymyksen, käykö se todella näin. Mutta jos luotat preesensiin persoonan ensimmäisessä, et kysy. Silloin olet lumottu, eikä lumottuna ole syytä uskoa siihen, mitä kuulee.

(Lumouksen piiri on suljettu. Lumous erottuu ympäristöstä, auringonläikkä metsässä, pimeä kaivo nurmikon keskellä, se kohta selässä, jonka venytys ei tunnu ehkä jonkin hermovaurion takia.)

Jätän sanomatta, että lumous on todiste jostain muusta. Ei ole vain yhtä todellisuutta, yhtä tapaa olla totta. Astut tarinaan, sen puku kahahtelee ympärilläsi jäykkänä ja majesteetillisena tai sulautuu karvatuppiisi kasuaarinsulkina. Tarinan valo heijastuu kirjan lehdestä, kiitos kovan ja kiillotetun paperinvalkean, etkä oikein enää näe tekstiä, ainakaan tekstinä, lievänä mustekohoumana paperin pinnassa. Jollekin toiselle todellisuus on tarinaa, jollekin tarina todellisuutta. Mihin kohtaan pitäisi laskea maamiinojen asetelmat varjelemaan mieltä, joka tahtoo uskoa, ettei sen hämärään tunkeuduta?

Tarinalla on oma logiikkansa ja rytminsä. Se, että voi kuvitella johdonmukaisesti tapahtumien kehittyneen tavalla X, ei tietenkään todista lainkaan, että tapahtumat kehittyivät näin jossain toisessa todellisuudessa . En ole varma, voidaanko tapahtumien ja tilanteiden ajatella itsessään, näkökulmitta kehittyvän millään tavalla. Se, että mittaamattoman suurista prosesseista pystytään rajaamaan tapahtuma tai tilanne kertoo jonkin näkökulman olevan jo aktiivinen, varjostavan toisia piirteitä ja suunnaten toisiin heijastuksen hopeisesta sateenvarjon sisäkuvusta. ("Hymyile", sanoo parrakas mies. "Kvaak kvaak!" Kuvassa näkyy se hävettävä kolo, josta on juuri lähtenyt hammas. Silmät katsovat toisaalle, nukkumatin varjoon.)

Ehkä tämä todistaa, etten ole naiivi realisti. En kyllä tiedä, miksi joku haluaisi erityisemmin olla naiivi realisti. Sellaiselle ihmiselle tarinoiden täytyy näyttää mielipuolisilta ja moniarvoisen yhteiskunnan helvetiltä.

Ja silti, olisiko mahdollista - puhumattakaan todellisesta - että tilanne ei olisi olemassa jo, aina enempänä kuin siitä muotoutuva itse? Sormet näppäimistöllä, jano, helppo ensimmäinen rivi, vaikeus ja jopa haluttomuus päättää kirjoittaminen. Mitä muuta tämä todistaa kuin sitä, että joku on kirjoittanut jotakin, tutkinut tilanteiden mahdollisuutta tulla jäsennetyiksi tietyllä tavalla? Tehnyt niistä loogisempia, koomisempia, intertekstuaalisempia, merkityksellisempiä, arvoituksellisempia, todennetumpia. Muuttanut jotain vaikeasti hahmotettavaa mustiksi väkäräisiksi ja taajaan toistuviksi yksittäisiksi, sitomattomiksi kuvioiksi vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, vaakasuorissa riveissä.

(Todennus, ei todistus, miellyttää sanana. Todistuksessa on jotain pelottavaa, uhkaavaa, tuomion mahdollisuutta ja ainoata oikeutta. Samalla tavoin ajattelen oman luovuutensa kieltävien ihmisten ajattelevan luovuudesta: heille silmukoiden luominen ei näyttäydy luovuutena, käden ojennus on mekaaninen tosiasia. Minun musta pisteeni on hierarkkinen totuus. Kieltäydyn siitä enkä osaa kuvitella, että minut voitaisiin saattaa hankaluuksiin siihen vedoten. Puolustus: "En usko teihin, en kuulu teihin, se mihin vetoatte ei ole olemassa." Olen takertunut pluralismiin ja silti uskon, että ihminen sisätiloissa on väärä mittapuu.)

Kirjoitan taas siitä, mistä en ajattele kirjoittaa, kirjoittamisesta. Tavallaan se on loogista, koska kirjoitukseni eivät todista mitään muuta kuin sitä, että istun ja kirjoitan päivittäin. Tällä kaikella taipuvaisuudella istua ja ajatella väkäräisin kuvioin ei ole mitään tekemistä taidefilosofian eikä berleantlaisen deskriptiivisen estetiikan kanssa silloinkaan, kun sivuan niitä läheltä. Luulen ainoastaan täsmentäväni eleitä, jotka ovat läsnä aavistuksina, joita pitää kehittää ja hioa kunnes niillä näyttää olevan suunta, tai edes kaari, tai edes vankka todennettavuus. (Varmuudesta ei sanaakaan, eikä valmiudesta.)

Tällä kaikella ei ole mitään tekemistä sen henkilön kanssa, joka on syntynyt kuukauden ja kolme päivää puolisoaan aiemmin ja sen vuoksi riemuitsee toisinaan saadessaan esiintyä vanhempana naisena. En ole edes varma, leikinkö kielellä enemmän kuin se minulla. Olen sanallistanut paljon. Viittaan mielessäni tiettyyn periodiin aikana, jolloin kuljin kaikkialla punainen huivi silmien päälle sidottuna, käsikopelolla. Kuinka moni ystävä tunnistaisi käytöksen tästä ilmaisusta? "Ei, ei sulla mitään huivia ollut, etkö sä siihen aikaan jättänyt nutturasta ohimoille sellaiset pikkuletit, joiden päissä oli rusetit?" Mistä hemmetistä sellaisen muistaisi ellei valokuvista? Itse muistan talven, jolloin karhupuistossa soitettiin roskissinfoniaa. "Mitä se roskissinfonia tarkoittaa?" Hitostako minä sitä tiedän, mitä se tarkoittaa. Ehkä sitä, että on joulu, ja lunta, ja Fleminginkadulla jäätyneitä oksennuksia, joista koira koettaa popsia vielä tunnistettavat nakinpalat, ja olen alistunut siihen, etten koskaan saa sitä, mitä keksin haluta. Aikaa, jolloin käytetään vielä sanoja "aina" ja "ei koskaan". Sellaista on kuunnella roskissinfoniaa.

Todistukset ovat hämmentäviä.

Kurssilla, joka onneksi on mennyttä jo, kysytään yksi päivä, kuka on hyvä tyyppi. En viittaa, koska en halua olla hyvä tyyppi. Se kuulostaa liikaa jeesmieheltä. Mieluummin nounainen kuin jeesmies, ajattelen. Ei ole hyväätyyppiyttä olla elliptinen ja sanallistaa menneisyyttään. Ei ole hyväätyyppiyttä olla melko omaa rauhaa arvostava ja teoreettisesti kopea. Eikä taatusti ole hyväätyyppiyttä kutsua vieraita vain siksi, että kun tulee vieraita, tulee siivottua ilman nurinaa. Ei ole hyväätyyppiyttä sanoa ääneen, että suomalaisilla viiraa pahasti, kun ne katsoo teeveetä niin paljon. Tai että nahkakengät, tai että auto, tai että suoritusmentaliteetti blaa blaa blaa.

"Kyllä kaikkien nyt pitäisi viitata", sanoo kouluttaja, "te kaikki olette varmasti hyviä tyyppejä! No, käsi pystyyn vain."

Ilmeisesti siis näin, vaikkemme sitä edes haluaisikaan. Meidän pitäisi haluta olla hyviä tyyppejä, meidän pitäisi arvostaa hyväätyyppiyttä, ei ole mitään niin tärkeää kuin olla hyvä tyyppi. Pateettista, ajattelen. Kysykää ystäviltä, ajattelen, kysykää niiltä, olenko hyvä tyyppi. Herranjumala, jos alan vielä ajatella olevani hyvä tyyppi, olen niin itseriittoinen, ettei mua kestä enää kukaan. Huono tyyppi, mutta kehityskelpoinen, kuulostaa paremmalta. Likainen tyyppi, semmoinen vähän epäselkeä ja vaikeuksissa totuuskäsitysten kanssa. Mutta kehityskelpoinen, sanoo ammatinvalintapsykologillekin, että tärkeintä on auttaa toisia, mieluiten fyysisesti kärsiviä. Ja jää kuulostelemaan tilannetta, joka moisen lauseen tuotti. Tilanteiden lumoama tyyppi. Tilanteiden jäsentämisen lumoama tyyppi.

Kouluttaja näyttää aidosti huolestuneelta siitä, etten nosta kättäni. Pian huolestus vaihtuu ärtyneeksi ilmeeksi. Ymmärrän, että käytöksellä ei lumota, käytöksellä todistetaan. Jään miettimään, ovatko sanat erilaista käytöstä, käytöksen erityinen laji, jossa käytöksen vaikutukset muodostuvat toisella tapaa. Ja jos näin on, miksi. Sillä voihan eleilläkin valehdella tiettyyn rajaan saakka. Niistä on jopa helpompi olla jäämättä kiinni kuin sanoilla valehtelusta. "Mutta sinä et hymyillyt!" Ja: "Jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt, että hymyilytti. Tilanne oli vain sellainen, ettei se käynyt." Tai: "Et koskaan osoittanut myötätuntoa häntä kohtaan, vaikka hän selvästi haki apua sinulta." Ja: "Myötätuntoa voi osoittaa niin monella tavalla." Teot ajatellaan selvemmiksi, sanoja selkeämmin tulkittaviksi, mutta muutkin suuret apinat huijaavat eleillään. Sanoihin on kuitenkin helpompi tarttua, sanoa: "Sanoit näin, miten niin et tarkoittanut sitä?"

Toisinaan tätä on hyvä ajatella. Jos kirjoitan, että samanaikaisesti juon kaakaota, juoksen maratonin, vedän henkeä sisään kerran ja sidon erään hajonneen kovakantisen opuksen, teenkö niin kirjoittaessani? Todennanko sen kaiken? Missä mielessä todennan sen kaiken, ja miksi sen todentaminen tuntuu/ei tunnu tärkeältä?

Ei, pelokas ystäväni, en minä tänne kirjoita siitä, mikä milloinkin todella vaivaa ja satuttaa. Sille ei koskaan ole sanoja. Sanojen alle ei muserruta, ongelmien alle kyllä. Ja kun sanat löytyvät, pelon ote hellittää. Tuskaa ei voi todentaa tällä tavoin pysyväksi, ainoastaan parantaa. Pelätä ehtii sitten myöhemminkin, jos siihen on aihetta. Toisten vihan ja halveksinnan pelkääminen on turhaa, koska sitä saa osakseen joka tapauksessa, kirjoittipa tai ei, ja yleensä aivan arvaamattomasta suunnasta. Ei sinulle kuinkaan käy. Lumolle käy, vääjäämättä, mutta sitäkään ei kannata surra. Jos olet ollut siellä, sitä ei enää voida ottaa sinusta pois, se on polku spekulatiivisissa tiheiköissä, joissa jokin tuntuu olevan kohdallaan enemmän kuin tarpeen.