Levitän paniikkia

Tietokoneemme lakkaa ymmärtämästä Skypeä ja Mozilla-tuoteperhettä. Se ei soita enää musiikkitiedostoja eikä suostu noutamaan sähköposteja. Mies epäilee, että Windows tuhoaa tahallaan Open Source -ohjelmia, mutta minulla on toinen teoria: olen tartuttanut tietokoneeseen paniikin, jolle ovat ominaisia toteavat päälauseet. Tälle uskomukselle ei ole mitään järjellistä perustelua. En silti usko, että kyse on mistään Microsoftin juonesta, koska IE:kään ei pelitä: se avaa sivut, mutta esimerkiksi Bloggerissa ei ole lainkaan kirjaudu sisään -painiketta. Käyttäjätunnuksen ja salasanan saa kirjoitettua laatikoihin, mutta siihen tyssää.

Lataan koneelle Operan. Toistaiseksi Opera toimii. Ruinaan gmail-tunnuksen. Toistaiseksi se toimii. Operassa en voi enää harrastaa pienennettyjä sulkutekstejä enkä linkkejä, koska niiden painikkeita ei ole. Edes edit html -vaihtoehtoa ei ole. En voi kursivoidakaan. Pahoittelen.

Levitän paniikkia.

Mitä paniikkia, kysyy ystävä. Sitä, joka välkkyy valkoisina pisteinä vesijuostessa Yrjönkadun uimahallissa. Sitä, joka saa meidät toteamaan paikasta ulos tullessamme, että tunnelma oli esiorgiainen. Odotimme pillin vihellystä, huutoa "orgiat" ja kaoottista pakoa uimapuvuissa kylmälle sisäpihalle. Niitä ei tullut. Päätimme jatkaa harrastustamme jatkossa Mäkelänrinteen raikkaan sporttisissa tunnelmissa. Kunhan ehdimme. Menimme syömään malesialaista tofua ja kantonilaista tofua, jaoimme annokset puolet-puolet. Torstaina menemme ulos. Ulos ehtii.

Ylihuomenna on pääsykoe. Ylihuomenna on keskiviikko. Ylihuomenna on psykologinen testi, jossa katsotaan, onko minusta hyödyksi kuntouttajana. Pelkään etukäteen vastausta. Pelkään omaa päätäpahkaisuuttani. Pelkään sitä, etten osaa pelätä. Pelkään sitä, että näen selvästi asioita, joita en nähnyt kaksi viikkoa sitten.

Ystävä alkaa puhua siitä, kuinka ei jaksa uida ja kuinka keuhkoihin sattuu ja verensokeri laskee, puhuu tunteiden kuohumisesta ja pelkää valmistumistaan. Pyytää seurakseen rantapummiksi Havaijille, jossa asuu sukulaisia. "Tietysti tulen", sanon epäröimättä. "Käydään samalla New Yorkissa ja San Fransiscossa." Sitten: "Entä eläimet?" Mietimme. Eläimet. "Jotain on keksittävä." Ja: "Eihän meillä ole rahaa."

Se on totta. "On kurjaa köyhäillä", nurisee Ilves. "Mä olen ajatellut että on hyvä köyhäillä ja olla puolipäivätöissä", vastaan ja sitten alamme nauraa. Olen kuluttanut parikymmentä euroa tuosta noin vain, muutamassa tunnissa: teetä, uiminen, ruokaa, teetä.

"Olisi pitänyt opiskella ravintola-alaa", sanoo Ilves. "Se olisi leppoisaa duunia, perustettais ravintola." Nyökkään. "No voidaanhan me nytkin perustaa kahvila." Ilmeet kirkastuvat, paniikki hälvenee. "Meidän kahvila olisi paras", sanoo Ilves uneksuen. "Hyviä vegaanisia leivonnaisia ja laaja teevalikoima", lisään. Kuvittelemme sisustusta, kumpikin omalla puolellaan pöytää, syömäpuikot ajatuksen voimasta jähmettyen, tofusta tippuu kastiketta riisin valkoiselle. "En mä tiedä", sanon sitten, "tajuutsä meidän pitäis herätä neljältä aamuisin kaulitsemaan voitaikinaa."

Nauramme, taas paniikissa. "Mä en kestä, jos mä en saa töitä niin kun säkään et ole saanut", sanoo Ilves. Nyökkään. Ilveksen äiti on hämmästynyt Ilveksen kertoessa, että miss Vee on filosofiasta valmistuttuaan alkanut päntätä fysioterapian pääsykokeeseen. "Miksi se niin tekee?" on äiti kysynyt, akateemisuudestaan ylpeä kuvaamataidon opettaja. "Se haluaa", on Ilves vastannut. "Miksi se niin haluaa?" on äiti kysynyt. "Se vaan haluaa", kertoo Ilves vastanneensa. Siihen äiti on todennut "Jaa, vai niin."

(Olen ongelmaystävä, koska Ilveksen äiti tenttaa tyttäreltään joka kerta, miten ystävien gradu edistyy vertaillakseen omaa tytärtään muihin, ja minun graduni valmistuminen tietysti oli tässä vertailussa pieni ilkeä äidillinen kiristysruuvi kaikkien valmistumattomien tusinahumanistien joukossa. Mutta ei hätää: Ilves kertoo nauttivansa siitä, että voi tapaukseni avulla osoittaa selvästi ja kirkkaasti, että gradun valmistumisesta murehtiminen on aivan turhaa: meitä ei tarvita työelämään, todellakaan.)

Forumin läpi kävellessäni Diner's Lady -kortin edustaja juoksee minut kiinni ja alkaa esitellä korttiaan. "Olette varmaan töissä?" Pudistan päätäni ystävällisesti hymyillen. "Opiskelette korkeakoulussa?" Pudistan taas päätäni ja katselen uteliaasti, mitä nyt tapahtuu. Myyjän kasvot ovat hämmentyneet: "Mitä te sitten teette?" Katson häntä suoraan silmiin, en häveten enkä ylpeästi ja sanon: "Olen työtön." Myyntipuhe jatkuu hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. "No mutta, olen todella pahoillani. Mutta te varmaan olette hakemassa jonnekin opiskelemaan, yliopistolle?" Miten ne näkevät näitä asioita? Näytänkö jotenkin yliopistolliselta? Onko ryhtini tarpeeksi hyvä sinne, entä ovatko hiukset riittävän klassiset? Näkyykö kasvoista, että pään sisällä on muutakin kuin viimeisimmät trendit?

"Minulla on jo sieltä maisterintutkinto." Myyjä jää hetkeksi imeksimään tätä. "Noin nuorena? Ja silti olette työtön?" (Taas luullaan, että olen nuorempi. Kurtistan kulmiani hivenen äkämystyneenä.) Sitten hän sanoo: "Voi, olen niin pahoillani, sehän on aivan kamalaa!" Katson häntä suoraan ja uteliaasti, koetan nähdä, mikä tässä on niin kamalaa. Myyjä punastuu ja kutistuu. Sanon rauhallisesti ja ystävällisesti: "Ei se niin kamalaa ole. Sellaista sattuu." En viitsi mainita fysioterapiasta, koska myyjä tarvitsee mielestäni pahan kerran todellisuusterapiaa. Ajattelen Pagistaania siivoamassa. (Anteeksi, en pysty linkittämään. Kirottu opera.)

Ojentaudun täyteen pituuteeni, hymyilen vielä kerran loistavasti naiselle ja purjehdin rullaportaita alas koppavana kuin Maija Poppanen. Vai niin, miltähän työttömien pitäisi näyttää? Onko niiden käsiin liimattu kaukosäädin? Onko niiden päässä papiljotteja? Onko niiden takki nuhjuinen ja haiseva? Kyyristelevätkö ne häpeissään joutuessaan näytille? Minun tilanteessani ei ole MITÄÄN kamalaa eikä minussa ole taatusti yhtään mitään kamalaa. Niiskautan ja katselen väsyneitä hartioita ympärilläni.

Äkkiä oloni muuttuu surkeaksi ja ajattelen katuen, että myyjäparan on ehkä entistä vaikeampi lähestyä seuraavaa iloisesti ja ryhdikkäästi kävelevää, hymyilevää nuorta naista. Hänen kategorioitaan on tomutettu, menee hetken ennen kuin pöly laskeutuu. Sitten sääli kuihtuu pois ja tilalle valuu raivoa. Hittojako minä nyt muita säälimään, omiakin kategorioitani rikotaan jatkuvasti ja siitä on opittava iloitsemaan, se on todellisuuden tuntemaan oppimista. Olenko pyytänyt sääliä ja kauhistelua? En. Kuljen täysin tyytyväisenä, kylläisenä ja liikutettuna kultakuoriaista muistuttavissa vihreissä kengissäni ja sitten joku myyntityötä tekevä tyyppi, joka on vangittu jakkupuvussa Forumin tasanteelle, alkaa sääliä minua.

Ajan kotiin, koetan tasaantua. Ylihuomenna, ylihuomenna. Luen vihosta referoimaani. Käsiala on epäselvää. Pitäkää peukkuja. Haluaisin sinne, ihanvarmasti.

Levitän paniikin kotona koiriin, ja Mobutu näykkäisee minua syyttä suotta poskesta kumartuessani suukottamaan sen vanhoja, innokkaita kasvoja.