Hysteerinen päivä

Ei nyt, voi ei nyt, ajattelen suihkussa juostuani ensin altaassa puolitoista tuntia tarkkaillen huvittuneena urheiluopiston poikia, jotka koettavat tehdä vaikutuksen altaan reunassa vuoroaan odottaviin urheilijatyttöihin. Pahoinvointi sulkee sisäänsä, ajaa hien pintaan, näen hämärästi, tajuan mennä kyykkyyn, painaa pään alas. Yleisissä tiloissa kun olen, pian tulee joku kysymään, onko kaikki hyvin. On omituista kyhjöttää alasti lattianrajassa suihkun hakatessa selkää, hiukset shampoosta liukkaina ja enkelinpasuunalta tuoksuvina. Vastaan jaloille epäselvästi: "Mua vaan vähän huimaa. Kyllä tää tästä."

Ponnistaudun seisomaan. Kirottu shampoo ei halua tulla tukasta pois. Pidän saippuatelineestä kiinni, koetan ajatella selviytymistä. Olisi pitänyt syödä aamiainen. Myöhäistä. Kokoan itseni ja tavarani, shampoon, pyyhkeen ja uimapuvun, ja horjun pukuhuoneeseen kaapille 135. Istun kaapin eteen, painan kädet silmille. Keskityn hengittämiseen. Sisään suoraan alakylkiin ja alaselkään, ulos navan painuessa selkärankaa päin. Keskityn. Paha olo liukuu pois, nostan pääni ja katson ympärilleni. Lastentarhalapset vertailevat uimapukujaan pelleillen.

Kotimatkaa silaa asfaltin musta jää. Aurinko, lumiset nurmikot. Ajattelen kokonaisasentoani, rintalastan kärkeä ja lonkkien kulmaa, ja samalla kävelen. Kotona syön soijajugurtista puolet ja puhun miehen kanssa. Mies sanoo olevansa uuden työnsä rahoittajamiehen kanssa pederastiasuhteessa. Nauramme ilkikurisesti. Voi mennä myöhään taas. Miehillä menee myöhään. Haluaisin sanoa, että katso nyt kenen kanssa moiseen suhteeseen menet, mutta raha on tiukassa. Jos joku antaa rahaa vastavalmistuneelle humanistille kiinnostavaan projektiin, tiedämme toki, mitä humanisti tekee. Tarvittavan.

Lähden uudelleen, lypsän teekannuuni kahvan kahden millin rakusavesta. Unohdan taas viedä opettajalle lehden, jonka jutussa hän esiintyy sellaisena kun hänet näen. Muistan lehden joka kerran vasta luokkaan astuessani. En halua kertoa, haluan vain antaa lehden, sanoa: "Katso!" Naiset pöydän ympärillä puhuvat viisikymmentäluvun muodista ja Sauli Niinistöstä. Valittavat, kun naiset eivät pärjää politiikassa ja sanovat heti perään, etteivät itse ole koskaan äänestäneet naista eivätkä aio tästä eteenkäänpäin.

Koetan miettiä tarkasti kahvapalan kokoa: jos savea on kädessä liikaa, käsi väsyy, jos liian vähän, kahvan aihio katkeaa helposti. "Ota sen kokoinen, että sitä on mukava lypsää", neuvoo opettaja. Otan savea ja veivaan sen pötköksi ja lätkyttelen sitä pöytää vasten. No, nyt tuntuu mukavalta. Nostan pötkön käteeni ja huomaan huvituksekseni sen olevan summittaisesti peniksen kokoinen ja muotoinen. Tirskun itsekseni enkä suostu sanomaan tädeille, mikä minua naurattaa. Tädit jatkavat juttujaan, nyt Saariselästä. "Tiedättekö, mikä on Suomen pienin yhdistys?" arvuuttaa viisikymppinen Diiva. Kumartuu eteenpäin, kuiskaa kuuluvasti: "Saariselän saamattomat!" Toinen täti ymmärtää väärin: "Eikö niistä miehistä siellä sitten ole tanssittajiksi?" Diiva on tukehtua sylkeensä räkättäessään kysymykselle.

On ikävä Teetä, hänen kanssaan jutellessa keramiikkatunnit sujuvat inhimillisemmin. Usein nauramme vedet silmissä, välillä melkein itkemme. Nyt Tee on poissa. Lypsän savipenistä, kunnes siitä tulee peukalon ja etusormen liu'utuksesta siveän kahvamainen, kapea ja kantikas. Taivutan kahvan haluamalleni kaarelle kuivumaan. Sen jähmetyttyä liitän sen kannun kylkeen.

Kävellessäni pois alan taas nauraa ääneen, nyt kadulla. Kurvissa siitä ei kyllä olen paljon haittaa. Muistan sen kerran, kun rakukurssilla oli nainen, joka muovaili savesta falloksia, joiden terska oli pieni suu, josta tuli kieli, joka kurkotteli kiveksiä. Fallokset olivat ikään kuin kiertyneet keriksi lipomaan kiveksiään. Ei se vielä mitään, mutta naisen vanha, kiltinnäköinen äiti tuli auttamaan tytärtään rakupoltossa ja pesi falloksia huolellisesti ja omistautuneesti saavissa pelkistyksen jälkeen. Koska rakupoltto tehdään Itäkeskuksessa ulkosalla, heti väliaikaisen aidan takana seisoo runsas joukko katsojia. Lapsia pyhäkoulusta hakevat muslimiseurakunnan jäsenet kurkottelevat nähdäkseen, mitä vanha nainen pesee. Nainen nostaa falloksen hymyillen ja ylpeänä heidän ihasteltavakseen. Muslimit kavahtavat taaksepäin järkyttyneen näköisenä, joku peittää lapsen silmät. Yksi ei heti tajua, mikä naisen kädessä on.

"Mikä se---"
"Tyttäreni teki tämän. Eikö ole taiteellinen?"

En osaa lakata nauramasta. Silloinkin, kun saan hihityksen teljettyä suuni sisään, hymykuopat ovat ratketa. Ihmiset vilkaisevat hämmästyneenä odottaessamme dösiksellä. Palelee, farkkutakki alkaa olla kylmä. Muut ovat väsyneenharmaita, liikuttamattomia, muistottomia. Nauru kiertelee rintakehässä pieninä väristyksinä. Koetan katsoa taivasta, julkisivuja, sporakiskoja. "Eikö ole taiteellinen?" kysyy vanha nainen silmät tuikkien uudelleen ja uudelleen. Ja hidas tajuamisen ilme kasvoilla, epävarmuus, inho.

Toivotonta, toivotonta. Hihitän matkan kotiin.

Arvelen, että tänään on taas vaikea nukahtaa. Entä jos juoksisi vedessä toiset puolitoista tuntia illansuussa? Mutta olemme aamulla menossa Ilveksen kanssa halliin, enkä voi vain juosta vedessä pitääkseni itseni rauhallisena. Päädyn tanssimaan itsekseni, soft shoeta vanhaan jazziin, ilman kenkiä. Nauran ja tanssin ennen kuin istun alas. Jos olenkin ollut kaksi päivää surkeana kun en liikkunut, ehkä tämä on jokin kehonsisäinen korjaava tasapainoliike, joka tasapainoliikkeiden tapaan viskaa hieman liikaa toiseen suuntaan? Jännittää, miltä huomenna tuntuu. Jos suuntaus jatkuu, kiipeilen lauantaina katoilla ja hoilaan Kuolemattomuuden kuiskauksia.