tiistai 5. huhtikuuta 2005

Epävarmuutta

Tiedekunnasta kopsahtaa kirje, jossa on gradun arvosana, huonompi kuin olin toivonut. Tosi huono, se on. Cee. Luen perustelut uudestaan ja uudestaan enkä osaa suhtautua asiaan kuinkaan. Toisaalta harmittaa, kun olen vääntänyt tuota paperia hemmetti soikoon nelisen vuotta vähintään puolipäiväisesti kuvitellen, että voin työllä korvata filosofisen hidasälyisyyteni. Arvostelussa lukee, että tunnen hyvin keskustelun ja tutkimieni tyyppien teesit ja rakenne on selkeä ja teesi, jonka pyrin esittämään, tulee johdonmukaisesti ja uskottavasti perustelluksi. Toisaalta siinä sanotaan, että argumentatiivisuudessa ja käsitteellisessä selkeydessä on toivomisen varaa. Hitto, olen käyttänyt neljä vuotta elämästäni selkiyttääkseni itselleni nuo käsitteet. Toisaalta siinä sanotaan myös, että käsitteet, joiden selkiyttämistä olisi toivottu, eivät ole lähteilläkään selkeät.

Tavallaan koen onnistuneeni - tavoitteeni on ollut selostaa oikeudenmukaisesti ja tarkasti, mitä sedät sanovat ja verrata heidän systeemejään toisiinsa, ja tässähän minun katsotaan onnistuneen hyvin. Ja tavallaan en ole selvästikään onnistunut - arvostelijoiden mielestä asiaa olisi pitänyt tarkastella kytkien se yleisempään emergenssin ja realismi-antirealismi -jaon problematiikkaan. Niiden relevanssia yhteydessä käsiteltävään asiaan en hahmota edelleenkään.

En osaa sanoa ollenkaan, miltä nyt tuntuu. Tyhjältä, ehkä. Itken pari tuntia, koska akateemisen uran mahdollisuus on sulkeutunut napsahtaen. Ei niin, että olisin sitä harkinnut, mutta olisihan se ollut hyvä varaventtiili olemassa. Eihän tuollaista arvosanaa kehtaa edes näyttää kellekään. Kissa panikoi ja hokee, että nyt hän saa gradustaan kanssa jonkun tosi huonon arvosanan. Hän on kuitenkin tehnyt graduaan niin paljon vähemmän aikaa, kevyemmällä otteella. Koetan valaa Kissaan luottamusta: hän on viisaampi, hänellä on fiksumpi aihe, hän on argumentatiivinen hyvässä ja pahassa.

Tunnen itseni loputtoman tyhmäksi ja itsepäiseksi. Vaihdoin yliopistolla ensimmäisenä syksynä kirjallisuustieteestä filosofiaan, koska huomasin, että aina kirjoittaessani esseen kirjasta, josta pidin ja josta minulla oli sanottavaa, arvosana oli huono, ja kirjoittaessani esseen kirjasta, josta en ymmärtänyt höläsen pöläystä ja asettelin vain sanoja peräkkäin tavoitteena saada täyteen vaaditut kolme sivua, arvosana oli ylistävä. Kuvittelin, että filosofiassa voisi käydä toisin. Graduun saakka olin kiltti tyttö ja tein kaikki tutkielmat jonkun opettajan ehdottamista aiheista, en ymmärtänyt paljonkaan, mutta kopioin kiltisti argumentteja paperille järjestellen ne hiukan eri järjestykseen ja suhteuttaen muutaman kommentaattorin näkemyksiä toisiinsa. Arvosanat erinomaisia. Gradun kohdalla ajattelin, että tämä on niin iso pamaus, niin kovasti työtä vaativa, että nyt kyllä teen siitä, mikä minusta filosofiassa on oleellista ja kiinnostavaa. Ai ai.

Tulosta kärsitään parhaillaan. Enkö minä hiivatti soikoon ole jo oppinut, että kiinnostukseni kohteet ovat näemmä aina epäsopivia, ei-toivottuja ja marginaalia? Ja miksi se on vaikeaa hyväksyä? Miksen voi vain ravistella arvosanaa hiuksistani ja todeta, että jee, gradu on kuitenkin valmis ja minä olen siihen tyytyväinen. (Sillä omilla kriteereilläni olen siihen tyytyväinen, edelleen.) Että pääsen pois yliopistolta, filosofiasta, joka on ollut koko ajan vastatuuleen puskemista ja ihmettelyä, miks noi on kiinnostuneet tommosista kysymyksistä, miks just noi kysymykset on muka kaikkein tärkeimpiä. Ei, en osaa olla tyytyväinen enkä tyytymätön. Enkä siltä väliltä. Tunnen itseni ainoastaan tyhmäksi.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä ajatella.



Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: olen tyhmä ja itsepäinen pieni eläin. Olen toistanut tätä itselleni koko päivän kirjeen tultua. Päätös hakea yhteishaussa fysioterapian tai jalkaterapeutin koulutukseen vahvistuu. Ei minusta ole tällaiseen elämään. Nyt on aika hankkia käytännöllinen ammatti yhdentoista vuoden opintojen tuotettua pelkän fiaskon. Olenkohan oppinut mitään? Ainakin sen, että erehtyminen on naurettavan helppoa.

Huvittavaa: John McDermottin, jota kovasti arvostan, mukaan syvä epäonnistuminen itse valituilla poluilla on paljon arvokkaampi ja opettavaisempi kokemus kuin onnistuminen konventionaalisten mittarien mukaan. Olen siteerannut McDermottia ihmisille kyllästymiseen saakka. Nyt rutistelen kulmiani ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt laajentaa se erinomaisen arvosanan saanut kandintyö graduksi ja niitata taas yksi meriitti. Perkele, pitääkö tässä olla aina samanlainen kovakallo, joka ei koskaan tosipaikan tullen suostu menemään siitä, missä aita olisi ylitettävissä? Koetan asennoitua mcdermottlaisittain, mutta en voi mitään pienelle kaiherrukselle, joka narskuu mennessään, että hyvähän sedän on puhua, kun sillä on arvostettu akateeminen asema ja niin edelleen. Että kukaan ei ymmärrä, blaa blaa blaa. Että tosiasiassa olen niin tyhmä, että sietää hävetä, että olen ylipäänsä koskaan kehdannut suuni avata.

Huomenna on kypsyyskoe. Saan juuri ja juuri graduni luettua loppuun ja tarkastelen sitä ihmetellen. Minusta se on hyvä. Mutta en voi luottaa omaan arviooni enää.

Pitää mennä hoitamaan asioita kaupungille, tapaamaan ihmisiä. Vähän kyllä pelottaa, vaikka tunnenkin kaikki entuudestaan ja tiedät heidät ihan mukaviksi tyypeiksi. Tuntuu vain siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa, kenellekään, mistään. Eilinen muutoksen tunne on jähmettynyt kirkkaaksi kauhuksi siitä, etten ymmärrä yhtään mitään.

11 kommenttia:

sisatto kirjoitti...

Luota vain itseesi. Jos olet sitä mieltä, että gradusi on hyvä, se on.
Kurjaa tietenkin, etteivät ymmärrä sitä laitoksella, mutta pääasia on että olet itse mielestäsi saanut filosofian opintosi päätökseen, omalla tavallasi.

Anonymous kirjoitti...

Minusta sinun kannattaisi käydä laitoksella keskustelemassa gradusi pääarvostelijan kanssa. Ja jos koet vielä senkin jälkeen arvosanasi liian huonoksi, voit valittaa asiasta tiedekuntaan.

BTW, cum laude on ihan hyvä arvosana, ja mahdollistaa myös jatko-opinnot. Mitä siitä, että filosofiassa keskiarvona on magna...ei pidä verrata itseään aina muihin.

-Markku

Marinadi kirjoitti...

Kuten tuo Markku totesi, niin eihän C ole huono arvosana! Käsittääkseni eri laitoksilla ja jopa pääaineittain nuo arvosana-asteikot vaihtelevat paljon: toisissa jaetaan kohtuullisen avokätisesti magnaa ja toisissa sen saaminen vaatii jo melkoista tieteellista taiturointia.

Eikä gradun arvosana todellakaan kerro älykkyydestäsi tai edes osaamisestasi. Sinällään tietysti harmi, jos olet siihen tosissasi panostanut ja sitten arvosana ei vastaa odotuksia.

Veloena kirjoitti...

Hmmm, hmmm. En oikein usko, että olisin pätevämpi arvioimaan asiaa kuin ukkelit, jotka sentään lukevat monet gradut vuodessa.
Alan kyllä käymäni parin kriisikeskustelun jälkeen olla aiheen kanssa sopusoinnussa paremmin.
Filosofian laitoksella cee on tosiaan huono. Meillä kun taputellaan säälivästi selkään niitäkin, jotka saavat magnan.
Toisaalta, en koe itseäni filosofisesti lainkaan nerokkaaksi tai oivaltavaksi. (Enkä ole koskaan tuntenutkaan, missään vaiheessa.) Arviointikriteerien mukaan ceen saa jos on hyvä aiheen tuntemus ja viittaa oikein ja gradu on oikeakielinen ja selkeä. Magnaan tarvittaisiin tuoreutta. Whatever.
Kenties se, mikä minulle on uutta ja tuoretta, on ollut toisille selvää jo vuosikaudet.
En koe tulleeni väärin arvostelluksi, mutta tunnen kyllä itseni pöhköksi.
Ikään kuin siinä olisi jotain uutta ;)

Timo kirjoitti...

Minusta olisi hyvä idea julkaista gradu verkossa - tai lähettää se kysyjille sähköpostillana, onhan julkistaminen tietty ongelma, kun kirjoitat täällä nimimerkillä ja graduasi koristaa oma nimesi. Siitä oppisi varmasti paljon itse kukin. En osaa esittää muita neuvoja, mutta uskon julkisuusperiaatteeseen. Vertaisarviointikin saattaisi toteutua jollain mielekkäällä tavalla.

Kun jossain vaiheessa todennäköisesti ryhdyn itse kirjoittamaan gradua tms. alalta, jolla opinnäytteen laatuvaatimukset ovat epämääräiset ja ohjaus heikkoa, haluan osallistua valmisteluvaiheessa jonkinlaiseen verkkogradupiiriin.

Sivustaseuraaja kirjoitti...

Gradu-arvosanat (samoin kuin yo-paperit) eivät työelämään siirryttäessä (ainakaan yliopistomaailman ulkopuolella) paljon merkitse, joten ei siitä kannata pultata :-)

Pääasia on, että isogee on tehty ja sillä siisti. Onnittelut!

hiluvilu kirjoitti...

Voi Velo hyvä!
Sie olet ihana ihminen, paskat filosofiasta.
Ole sitten vaikka ihanasti pöhkö kunhan olet oma itteis etkä muuksi muutu.
Nyt on huilin aika, nauti tulevasta kesästä!

Sedis kirjoitti...

Cumu on "kunniallinen" arvosana. Arvosanainflaatio joissakin oppiaineissa on tosiasia, eikä vain joissakin oppiaineissa, vaan melko monessa. Lisäksi on hölläkätisempiä arvostelijoita ja erittäin tiukkoja. Koulukuntakiistat sun muut ovat sitten jo toista kaliibereja, olen nähnyt kaksi arvostelua samasta gradusta, joista toinen ehdottaa eximiaa, toinen hylättyä. Siinä tarvittiin jo kolmas arvostelija erotuomariksi. Magna taisi olla laihan kompromissin tulos.

Gradun arvostelut saisivat olla korkeatasoisempia. Joissakin oppiaineissa niitä ei magnaa alemmissa edes anneta. Se on käsittämätöntä opiskelijan työn halveksuntaa.

Cumulla voi hyvin jatkaa. Kirjoita työstäsi tiivis artikkeli ja panosta siihen.

Sedis kirjoitti...

Nyt sitten se tiukka argumentti. Cumun jälkeen on järjetöntä puhua "epäonnistumisesta" tässä reaalitodellisuudessa, jossa on muitakin kuin sinä.

Muut eivät nimittäin ole siitä samaa mieltä, eivätkä pidä semmoista suoritusta missään määrin "epäonnistumisena". Tässä asiassa muut ovat oikeassa.

Omasta pettymyksestä toki voi puhua. Ehkä se MacDermott tarkoittaa sitä, että kun siitä pääsee, niin asiat kirkastuvat.

Pää pystyyn, maisteri.

Veloena kirjoitti...

Joo, tänään on jo tasapainoisempi olo. Olen suhteuttanut tilannettani kyllä lähinnä muiden akateemisten sijasta jalattomiin lapsiin, riistomaiden työläisiin, joilla ei olisi tilaisuutta parantaa rasitusmurtumaista jalkaansa terveeksi, tehotuotantonautoihin ja sen sellaisiin, joiden kanssa lopultakin koen paljon enemmän yhteisiä fiilareita (ehkä siksi että oma akateeminen tuttavapiirini on niin helskatin suorituskeskeinen). Olen tällä hetkellä laimean kiitollinen siitä, että olen ylipäänsä saanut opiskella yliopistossa ilmaiseksi - maailman mittakaavassa sekin on harvinaista - että osaan lukea, ettei minulla ole HIV ja niin edelleen.
Se on jotenkin ilahduttavampaa kuin se, että on muitakin, joilla on graduarvosana C tai huonompi.
Omituinen psyykkinen mekanismi.
Lähinnä C tarkoittaa käytännössä, ettei mitään apurahoja kannata hakea. Tämän opimme jo ensimmäisenä opiskeluvuonna. Koska en ole rikkaasta kodista, se tarkoittaa käytännössä sitä, että opiskelut on nyt opiskeltu.
VItsit, tänään on kiva rankoa itseä. Eli alitajuisesti nurisin siitä, ettei helppoa rahaa voi saada, eikä esim. käännöstöitä, joista olen sentään haaveillut viisitoistiaasta saakka.
Mutta olen terve ja vasta kolmekymmentä enkä sellaista eläinlajia jota kasvatetaan ruoaksi.
Sitä paitsi, minulla on unelmia.
Eivätkä ne liity työelämään.
Joo, asiat vaativat sopeutumisen. Ei se sen kummallisempaa ole. Mutta on hyvä dokumentoida jokainen tuskastunut älähdys. Se on ainut keino muistaa jälkeenpäin, kuinka hölmö ja panikoiva on. muuten defenssit pyyhkivät sen pois ja voi pitää itseään rationaalisena. Ja se olisi kaikista vaarallisinta.

syksyinen kirjoitti...

Itse tein graduni ei-kiinnostavasta aiheesta kahdessa vuodessa. Vaihtaisin tuon tuskallisen prosessin mielelläni neljään vuoteen itselle mielekkään aiheen parissa. On se prosessi kuitenkin tärkeämpi kuin lopputulos. Ja itselleen uskollisena pysyminen tärkeämpää kuin loppuarviointi.