Suunnan hakemista

Dodo-viikonlopun jälkeen väsyttää, vaikka sääriä saa pitkästä aikaa käyttää aurinkopaneeleina. Öisin joku haluaa aina virittää yhteislaulun, ja mökin äänieristys on olematon. Vain yksi laulaa hyvin, muiden epäsointuinen ja -rytminen ulina kutkuttaa herkkää sävelkorvaani, joka mieluiten latautuisi seuraavaa aamua varten. (Onko muuten sellaista asiaa kuin rytmikorva? Miksi ajatellaan että rytmi tajutaan, mutta sävelkorkeus kuullaan?)

Kaikki on muuttumassa. Isällä on tänään syntymäpäivät.

Isä on nyt virallisestikin eläkeikäinen. Vien lahjaksi kirjan, jonka toivon isän lukevan, mutta josta epäilen, että se jää kesken. Tai ei ehkä edes ala. Kirja on kirjana muutakin kuin fyysinen esine vain silloin kun sitä luetaan, siitä keskustellaan, ja niin edelleen. Itse asiassa en siis vie lahjaksi kirjaa vaan läjän paperia kansiin sidottuna, merkkien täplittämänä.



Terassikauden alkaminen lämmittää mieltäni, olkoonkin, että tämän kevään steppaamiset on nyt stepattu. Lääkäri antoi luvan alkaa treenata kävelemistä jalan oltua kaksi viikkoa kivuttomana. Toistaiseksi jalka on kipeä. Olen kyllä kävellyt hyötyliikuntana edelleen. En osaa ajaa bussilla parin pysäkin väliä. Se kävisi kovin kalliiksikin. Aina välillä on käytävä postissa ja sen sellaista. Kiipeiltävä kallioille ottamaan aurinkoa. Vietävä koirat aamu-ulos Kissan jatkaessa uniaan. Kipuun ei kuole ja olen huono kunnioittamaan muita tarpeitani kuin unen ja ruoan tarvetta. Asiaan on saatava parannus.

Kaikki on muuttumassa, tai siltä ainakin tuntuu. Liikaa hommia, vielä parin viikon ajan. Sitten tyhjiö.

Huomaan, etten osaa enää kirjoittaa, kun pitää laittaa ekstravälit kappaleidenjakoihin. Pätkin ajatukseni. Tulos on pelkkää silppua. Koetan totutella, mutta se, että ruudusta näkyy niin pieni tekstimäärä kerrallaan, hämää. Pelkkiä välejä! Ei juoksutusta eikä pulppuilevaa polveilua. Pelkkiä laiskoja laskimoläppiä, jotka heijaavat uneliaasti eestaas.

Matkalla Turusta kotiin päin juttelemme vaikka mistä helsinkiläisten dodojen kanssa. Koulukokemuksista, ihmisten omista jutuista. Zeristä. Haluaisin jotenkin tehdä jotain Zerin suhteen. Heidän julkaisunsa ovat käsittämättömän hienoja ja hyvin ajateltuja.

Rakennamme kävyistä ja muista luonnonsilppeistä kyliä kalliolle, jossa merituulen, auringonpaahteen ja niukan humusvaraston turvin on syntynyt luontaisesti bonsaina kasvavia mäntyjä. Tässä on jumala, tässä sille uhrattu lammas. Käpy voi olla eri tavalla asetettuna ihminen, sika, lehmä, lammas ja tuulisukka. Se, mikä näyttää katapultilta, voikin olla radioasema. Ja erään kylän asukkaat toistavat aina saman sanan, osoitettiinpa mitä objektia hyvänsä. Emme edelleenkään tarkalleen tiedä, koettavatko he sanoa "On rumaa osoittaa sormella!" vai "On meillä sikakin!"

Olemme silti päätyneet olettamaan jälkimmäisen, sillä heidän äänensävynsä vaihtuu osoittaessamme sikaa. He kuulostavat ilahtuneilta, muuten vähän kyrsiintyneiltä.

Luontaisesti kasvavat bonsaimännyt ovat jotenkin kunnioitettavan oloisia. Miten niukoista aineksista niiden kovasyinen runko onkaan rakentunut, millaisille mutkille tuuli ja lumi ovat ne painaneet, kuinka pienet niiden neulaset ovat verrattuna äitimäntyyn rehevämmässä paikassa. Tai kenties se onkin lapsimänty, kivenkolon männyn harvojen käpyjen siemenestä kasvanut kukkean maan jättiläinen kallioiden karun äidin rinnalla. Toista on bonsainäyttelyssä. Siellä puiden juuria leikkelee puutarhuri, joka haluaa terveestä puusta, jolle voisi antaa kaiken hyvän tästä maailmasta, kallion miniatyyrimännyn ruukkuunsa, olohuonettaan tai japanilaista puutarhaansa koristamaan. Hän leikkaa juuria, typistää silmuja, kietoo runkoon rautalankaa ja taivuttaa sen avulla taimen haluamaansa muotoon, jossa se näyttää maailman kurjuuden mennen tullen raiskaamalta. Lopulta pieni puu lakkaa yrittämästä kasvaa. Se ottaa vain vähän vettä katkotuilla juurillaan, jotka ovat pienessä soralla täytetyssä astiassa, vain vähän valoa, sille kimalainen on kooltaan sama kuin lehmä äitipuulle.

Joskus keskustellessani jonkun kanssa en voi olla ajattelematta, että tästä ihmisestä on koetettu tehdä bonsai. Tai osa orapihlaja-aitaa. Yksinään orapihlajasta tulee sievä puu. Aidassa se leikataan tasapituiseksi toisten kanssa ja estetään yksirunkoistuminen. Aita näyttää tasaiselta, yhtenäiseltä oliolta, mutta on koostunut monesta erillisestä orapihlajasta, joiden puistuminen on estetty. Kuka puhuu ikinä siitä tietystä orapihlajasta aidassa? Totean ohimennen individualismin mädättäneen senkin vähän hyvän, mitä joskus luulin itsestäni löytäneen.

Ja sitten on niitä, joita jotkut sanovat metsiksi. Joissa puut ovat suorissa riveissä ja maakin kynnetty tasaiseksi. Joille suomalaiset antavat valokuva-arvioinnissa hyvät pisteet, jos kuvan esittämä puiden yhteisö on nimetty virkistysmetsäksi, huonommat, jos se on nimetty puupelloksi. Ajattelen puuyhteisöä, jossa rivit ovat suorat, maakin tasoitettu, ja puut klooneja keskenään. Niin että kun tulee tuhoeläin tai -sieni, jolle juuri tämä yksilö monistettuna on altis, pian jäljellä on hyvin erinäköinen maisema.

Ajattelen bonsainäyttelyn väänneltyjä puita.

Orapihlajoita aidanteessa.

Kallionkolossa kasvavaa pientä mäntyä, kallionnotkossa kasvavaa suurta mäntyä.

Katselen jalkojani, joista pohkeet ovat kadonneet lääkärin määräämän levon myötä, kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat, koetan ajatella ja selvittää ajatuksiani, minun on hyvä olla tässä, kalliokin on niin lämmin, toivon hetken sitäkin, että olisin kaarnaa ja korvani olisivat vaahteransiemenen lenninsiivet. (Mitä muita siipiä on? Kaivatumissiipiä, halaussiipiä, enkelinsiipiä? Jokuhan kirjoitti joskus, että maalaustaiteen enkelien siivet ovat aivan liian pieniä kannattelemaan raskaita nisäkkäitä, joilla ei ole ontot luut kuten linnuilla. Mutta ovatko enkelit nisäkkäitä? Eikö olekin absurdi kysymys?)

Sisällä kuuntelemme J.K. Ihalaista siltä levyltä, jossa on Sandor Valyn taustat puheelle.

Tuntuu hyvältä hengittää ajatuksia sellaisten ihmisten parissa, joihin voi luottaa. Heitä on niin vähän, tässä maailmassa.