Parantumisesta, parantamisesta, hoivasta ja vihasta

Lupasin jokin aika sitten katsauksen psykosomatiikkaa käsittelevään kirjaan Tunteet ja oireet. Uusin psykosomatiikka, jonka on kirjoittanut Markku Hyyppä. Tänä aamuna sain viimein kirjan päätökseen ja aloitan raportointini ristiriitaisin tuntemuksin. Lainasin kirjan työpaikaltani lähinnä sen vuoksi, että eräs ystäväni, joka lukee myös tätä blogia (lapsenomaisen innostuneita vilkutuksia sinne!), ihmetteli taannoista kommenttiani siitä, että preferoin lumelääkettä oikeaan lääkkeeseen nähden, tai ainakin jotain kommenttiani, jonka hän ymmärsi tarkoittavan tätä. En tietenkään muista, mitä olen kirjoittanut enkä jaksa läpikäydä tekstiäni, sillä on aivan oikea päätelmä, että minusta lumelääke on parempi kuin "oikea" fysiologisesti vaikuttava lääke, mikäli oireet joka tapauksessa hellittävät. No, ystäväni huomautuksen innostamana lainasin Hyypän kirjan. Osittain taustalla on tietysti hajonnut jalkapöytäni, joka alkaa vähitellen parantua. Olen suunnattoman huono sairastaja, ja lääkärisuhteeni kaipaavat pikaista liennytystä. Tähänkin toivoin Hyypän kirjan auttavan. En osaa vielä sanoa, auttaako.

Ensiksi on kerrottava, että Hyyppä ei tee kovinkaan jyrkkää eroa fysiologisen ja psyykkisen sairauden välille: kaikki sairaudet ovat hänestä psykofysiologisia, ja se, että verenpaine nousee esim. negatiivisten mielikuvien seurauksena (erotuksena esim. kehon nesteiden korkean natriumpitoisuuden aiheuttamasta verenpaineen noususta) ei tee verenpaineen noususta hänen mielestään "epätodellisempaa", "psyykkisempää", "mielenhallinnan ongelmia osoittavaa" tms. Tämä vaikuttaa varsin viisaalta näkemykseltä. Hyyppä onkin työskennellyt nimenomaan kroonisten kipupotilaiden kanssa, mikä taatusti lisää hänen uskottavuuttaan psykofyysisyyden kysymyksessä. Kipuahan luonnehtii juuri sen koettu kivuliaisuus - sama kliinisesti aiheutettu ärsytys koetaan eri tavoin erilaisissa kokemusmaailmoissa.

Hyyppä käy läpi runsaasti erilaisia tutkimuksia ja päätyy olettamaan, että useilla vakavilla kroonisilla sairauksilla on vankka psyykkinen elementti: niihin liittyy somatisaatiota. (Jatkossa kursivoidut kappaleet ovat lainauksia Hyypän kirjasta.)

Kyse ei ole tautiluokasta tai -ryhmästä, vaan prosessista, joka liittyy kaikkeen sairastamiseen. Somatisaation tarkka määritelmä kuuluu seuraavasti: somatisaatio tarkoittaa taipumusta kokea ja viestiä sellaisia ruumiillisia vaivoja ja oireita, joille ei löydetä elimellistä syytä, ja luulla niitä ruumiillisiksi (somaattisiksi) taudeiksi sekä etsiä kyseisille vaivoille lääketieteellistä apua. Määritelmä hyväksyy mahdollisuuden, että potilaalla on somatisaatio-oire ja samanaikainen ruumillinen tauti. Hyvin usein kyse onkin molemmista samalla henkilöllä, mutta ne eivät liity toisiinsa oireiltaan tai merkitykseltään. ... Somatisoiminen on erinomaisen tavallista väestön keskuudessa. ... Somatisaatiota esiintyy perusterveydenhuollossa hyvin paljon kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Viimeisen neljännesvuosisadan aikana se on vaihdellut yhdestä kahteen kolmannekseen kaikista perusterveydenhuollon asiakkaiksi hakeutuneista, riippuen maasta ja määritelmästä. ... esiintyvyys kasvaa vuosi vuodelta. ... Somatisaation aiheuttama toimintakyvyn menetys on vakava yhteiskunnallinen ongelma, joka korostuu somatisaation pitkittyessä. Itse asiassa somatisaatio on tutkimusten mukaan kroonisempaa kuin muu sairastaminen. ... Historialliset selvitykset poikkeuksetta osoittavat länsimaisten ihmisten somatisoituvan kovaa vauhtia. Jostain syystä vaivojen sietämisen kynnys on madaltunut. Etenkin kipua on länsimaisen ihmisen vaikea sietää. ... Yleinen uupumus, selkävaivat ja ylähengitysteiden oireet ovat läntisessa maailmassa yleisimmät aiheet, joiden vuoksi ihmiset muuttuvat potilaiksi ja somatisoituvat. ... Unettomuus maksaa Suomessa viisi miljardia markkaa vuodessa. Kivun ja uupumuksen hinta on vielä korkeampi. Somatisoinnin hintaa vuoidaan verrata suurten kansantautien (verenpainetauti, diabetes, skitsofrenia ja muut vakavat mielenterveyden häiriöt, syöpä) aiheuttamiin kustannuksiin.

Kaikkein vakavin vaikutus on tietysti itse somatisoijan elämään. Kyse ei ole pienestä asiasta: suomalaisista viitisen prosenttia potee kroonista uupumusta "ilman elimellistä syytä". Uupumus tekee työkyvyttömäksi tehokkaammin kuin vakava tauti, kuten diabetes. Uupunut koettaa lääkitä uupumustaan lepäämällä, mikä johtaa siihen, että fyysinen valmius tehdä asioita pienenee entisestään lihaskunnon rappeutuessa. Uupunut on varma, että häntä vaivaa jokin näivettävä tauti ja vaeltaa lääkäriltä toiselle. Uupumuksen taustalla on usein ylisuorittaminen ja lopulta kykenemättömyys ylittää rajansa yhä uudelleen ja uudelleen.

Psykodynamiikkaa ei ole ilman viittausta fallisuuteen: pystyn suoriutumaan kuin mies. (Voi, kuulostaa NIIN tutulta! Ja epäilemättä usea mies jättää tämän viittauksen tekemättä...) Jos suoritus epäonnistuu, ihminen somatisoi eli syntyy toiminnallisia oireita. ... Ylisuorittaminen ylläpitää itsetuntoa. Kun suoritus epäonnistuu, itsetunto joutuu koetukselle. Jotta sisäinen psyykkinen maailma säilyisi mahdollisimman kauan koskemattomana, henkilö syyttää ulkoisia tekijöitä ja kehittää harhakäsityksiä. ... Miksi me ilmaisemme itseämme kahdella ruumiinkielellä, kivulla ja uupumuksella? Siksi, että niiden osoittaminen on kulttuurissamme hyväksyttyä ja mahdotonta osoittaa objektiivisesti. Krooninen kipu yhdistettynä uupumukseen on modernin ihmisen toiminnallinen pääoire.

Jotain tällaista minäkin pelkään jalkani alkaessa särkeä. Ensimmäinen kysymys on: somatisoinko vain? Kun selviää, että jalassa on oikea kudosvaurio, seuraava kysymys on: mitä ihmettä minä koetin niin kovasti liikkua, koetinko ilmaista sillä jotain, jota en muuten osaa käsitellä? Ilmeisesti en kuitenkaan ole toivoton tapaus, koska lepohalukkuuden sijaan kyden päästä pyöräilemään ja kävelemään. Olen täysin väsynyt mokomaan sairastamiseen. Mutta joka ikinen kerta lääkärille mennessäni - ja minähän menen vasta pään ollessa jo puoliksi poikki - pelkään, että ne sanovat, että ainoastaan hourin. Mitä hävettävää siinä olisi, oikeastaan?

Tai siinä, että apu löytyy usein omituisista jutuista? Käytösterapioiden (ryhmäterapiat, rentoutuksen opettaminen, taideterapia, tanssiterapia, elämäntarinan kirjoittaminen jne.) kokeminen myönteisiksi, arkielämään sopeutumista vaikeuttaviin oireisiin auttaviksi, on Hyypän mukaan vaikeaa näyttää biolääketieteessä, koska käytöksen muutosta on vaikeaa osoittaa tilastollisin menetelmin. Hyyppä esittää, että laadullinen tutkimus voisi olla oikea tapa lähestyä tieteellisesti käytösterapioiden vaikuttavuutta potilaan elämään.

Tulokset, joita on kuntoutuksella toistaiseksi saatu, ovat aika vaikuttavia: Käyttäytymismenetelmiin perustuvassa kontrolloimattomassa tutkimuksessamme puolet kroonisista päänsärkypotilaista lopetti särkylääkkeiden käytön kahden vuoden kuluessa ryhmäkuntoutusjakson jälkeen. ... Tulos on merkittävä, vaikkei mitattavissa, sillä potilaat olivat kärsineet päänsärystä vähintään viisi vuotta, käyttäneet runsaasti terveydenhoitopalveluita, eikä yliopistoklinikka enää kyennyt heitä hoitamaan. ... Usein koetut oireet vähenevät, mutta eivät häviä käyttäytymishoidosta huolimatta. Onko oireiden vähenemisellä kliinistä merkitystä? Perheterapiatutkimuksessa kroonisten selkäkipupotilaiden kliininen tila ei korjaantunut viiden vuoden aikana, mutta psyykkinen vointi parani pysyvästi. Kliininen näkökulma hoidon tuloksellisuuteen on liian kapea, eikä vastaa parantumisen tavoitteita.

Hyypän näkemyksessä ilahduttaa ainakin minua se, että parantuminen ymmärretään jonain muunakin kuin kliinisen vaivan poistumisena. Useat kliiniset vaivathan ovat sellaisia, jotka eivät poistu, paitsi ehkä massiivisin leikkaushoidoin. Niin kuin rasitusvammat polvissa, liikanivelet jalkapohjan luissa, nuo omat pienet kremppani. Tai jotain ilkeämmästä, vakavammasta päästä, leikkauksenkin ulottumattomissa: diabetes, reuma, HIV. Masennuskin on käsittääkseni aika sitkeä istahtaessaan jonkun elämään.

Toisaalta ei ole yllättävää, että kipututkija päätyy ajattelemaan, että muukin kuin kliinisesti tehokkaaksi todettu hoito voi olla merkityksellistä: Kansainväliset suuret konsensus-selvitykset antavat melko masentavan kuvan kivun hoidon vaikuttavuudesta. Äkillisen lanneselkäkivun hoidossa käytetyt menetelmät eivät näytä olevan lumetta tehokkaampia, niillä ei ole vaikutusta töistä poissaoloon eikä kustannuksia säästy. Kaikki yhdessä tarkoittaa, ettei nykyisillä äkillisen selkävaivan hoitomenetelmillä ole lumetta parempaa vaikuttavuutta.

Hyyppä listaa neljä syytä sille, kuinka hoito parantaa potilaan:
1) Luonnollinen parantuminen: suurin osa toiminnallisista oireista parantuu itsestään.
2) Lumevaikutus eli plasebo: Lääketieteessä lumetta ei ole juuri tutkittu, vaikka muualta (Ilmeisesti terveyssosiologiasta? Vai tilastoista kaksoissokkotutkimusten lumelääkkeen vaikutuksista?) tiedetään lumeen parantavan tehokkaasti, eli enemmän kuin 30 % tapauksista.
3) Hoitotuloksen keskihakuisuus: Henkilö tulee hoitoon yksittäisen poikkeavan havainnon perusteella. Seuraava havainto (hoitotulos) lähenee hänen luonnollista pitkäaikaista keskiarvoaan. (Minulle tosin jäi epäselväksi, miten tämä eroaa kohdasta 1.)
4) Hoitotoimenpiteen spesifinen vaikutus. Tämä on se, mitä kliinisissä kaksoissokkotesteissä tutkitaan. Hoitotoimenpiteen tehokkuutta pidetään lääketieteellisesti osoitettuna, jos se eroaa merkittävästi lumevaikutuksesta.

Hyypän mukaan sekä hoitajan että hoidettavan odotukset aiheuttavat lumevaikutuksen, jonka osuus kroonisen kivun salpaamisessa on yli kuusikymmentä prosenttia. Jos hoidettava tai hoitaja epäilee hoitoa lumeeksi, se ei tehoa yhtä hyvin. Monissa tutkimuksissa vakuuttelu ja tiedostamaton ruumiinkieli suggeroivat vaikutukseen. Suggeroitavuus ei suinkaan ole neurootikkojen tai lahjattomien erityislahja vaan jakautuu tasaisesti sukuun ja säätyyn katsomatta. Karkeasti kolmannes on herkkiä lumeelle, toinen kolmannes kohtuullisesti ja viimeinen kolmannes ei ole helposti lumeella hoidettavissa.

Hoidattaisin itseäni mieluiten lumeella, koska kärsin jatkuvasta epävarmuudesta sen suhteen, onko oireillani elimellinen syy. No okei, röntgenkuvat ovat aika vakuuttavia. Mutta toisaalta, mieluiten haluaisin hoidon, jossa ei olisi negatiivisia sivuvaikutuksia. Toivoessani, että voisin hoitaa kipuani helpoiten lumeella, toivon, että olisin helposti suggeroitavissa. Itse tällaista on luonnollisesti aika vaikeaa arvioida. Vaikka toisaalta, rentoutusmenetelmät ainakin laukaisevat jännityspäänsärkyni tehokkaasti. Lumeella on negatiivinenkin puolensa, mikä ilmenee kenties lääkäripelossani. Tätä puolta en ole osannut ajatella itse lainkaan.

Jos toimenpide voi miellyttää, se voi myös aiheuttaa haittaa. Tätä kutsutaan nosebo-vaikutukseksi. Hoidettava voi tuntea pelkoa, kammoa tai ahdistusta hoitoa tai hoitajaa kohtaan. Se heijastuu toimenpiteen tai hoidon kielteisenä vaikutuksena. Voodoo on klassinen esimerkki alkukantaisesta nosebosta. Nosebo voi aiheuttaa vakavan terveysuhan ja noituutena jopa kuoleman. ... Lumevalmisteista raportoidaan haitta- eli nosebovaikutuksia aivan kuten lääkkeistä sivuvaikutuksia. ... Koettuja oireita ei voi sivuuttaa satunnaisina, tutkimusjännitykseen liittyvinä tai harhaluuloina. Ne ovat yhtä todellisia kuin oireet, joiden hoitamiseksi lääketutkimuksia tehdään.

Kenties, kenties. Muistelen, miten kipeä jalka oli lääkärin väänneltyä sitä, ja miten hirvittävästi kierukan vaihtaminen sattui. Millaisia vatsavaivoja sain särkylääkkeestä koettaessani syödä sitä jalan ollessa sairaalloisen kipeä, astumattomissa. (Lopetin parin tabletin jälkeen; eivät ne edes kipuakaan poistaneet.) Plasebon nosebossa on kyllä se hyvä puoli, että jos nosebovaikutus käy häiritseväksi, ja plasebon nauttimisen lakkaa sen takia, mitään vaaraa lääkkeen ottamattomuudesta ei synny. Toisin kuin ukillani, joka pihtasi astmalääkkeensä kanssa ja joutui taannoin teholle. Tosin ukin ääneen lausuttu syy pihtaamiseen oli se, että lääke on niin kallista, että häntä hirvitti.

Ihmiset asennoituvat sairastumiseen eri tavoin. Sairaus voi olla haaste, vihollinen, rangaistus, heikkous, helpotus, strategia, menetys tai vaurio, arvo ja kontrollin väline. Hyyppä painottaakin useissa kohtia kirjaa, kuinka parantajan tulisi nähdä ja ymmärtää, mitä sairaus potilaalle merkitsee. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa tuloksia. Jos potilaalle sairaus on esimerkiksi helpotus arjen tiimellyksestä ja väline, jolla kontrolloidaan toisten myötätuntoa itseä kohtaan, voi hyvinkin olla, ettei potilas oikeastaan haluakaan parantua syvätasolla. Hän hakee kroonista diagnoosia, jonka avulla on mahdollista säilyttää kasvot ja silti vetäytyä vastuusta arjen pyörittämisen suhteen. Parantajan tehtävä on tällaisessa tapauksessa tietenkin muu kuin oireiden eliminointi: potilaalle kyllä kehittyy uusia oireita, jos entiset vain eliminoidaan onnistumatta vihjaamaan, että elämä olisi ehkä hallittavissa muutenkin kuin sairauden kautta. Kuulostaako julmalta? Hyyppä ei kuitenkaan vähättele tällaisen potilaan hädän todellisuutta: potilaan kokemuksessa ja elämässä sairaudesta on tullut välttämättömyys, jota hän ei itse pysty kyseenalaistamaan. Tämä on aito tragedia sekä potilaalle että terveydenhoitosysteemille, joka saa tyytymättömän kroonikkoasiakkaan, jonka hyväksi ei kyetä tekemään mitään. Sairaan vapauttaminen sairauden välttämättömyydestä on parantajan tehtävä, eikä parantaja pysty tällaiseen sairauteen, ellei hän ota potilaan tilannetta vakavasti.

Hyyppä käy läpi parantajan ominaisuuksia, jotka on koonnut laajasta antropologisesta kirjallisuudesta ja joiden väittää olevan aika samanlaiset eri kulttuureissa. Auktoriteetti, tilannetaju, mystiset selitykset, salaperäisyys, luottamusta herättävä ruumiinkieli, empatia ja uskonvarmuus ovat tärkeimpiä kansanparantajan piirteitä. Myös hoidettavalta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia. Hänen on luotettava parantajaan ja oltava avoin parantajan selityksille. Kriittisyys ja kyseleminen ei kuulu hoidettavan parantumista edistämviin ominaisuksiin, jos kansanparantajalta halutaan apua. ... Kansanparantaja viittaa kulttuurissa hyväksyttyihin arvoihin ja symboleihin, olivatpa ne kuinka stereotyyppisia tahansa. Kansanparantaja on osa kansaa. ... Länsimaisen parantajakoulun käuneet eivät suinkaan jätä lumetta käyttämättä, mutta heidän koulunsa ei sitä havaitse. Laiminlyönnin vuoksi nk. koululääketiede on joutunut törmäyskurssille täydentävän lääketieteen kanssa. Molempia tulisi kutsua uskomuslääkinnäksi, jollei tieteellisin menetelmin toisin osoieta. Länsimaisessa koululääketieteessä on ällistyttäviä uskomuksia.

Totean suoralta kädeltä, että taidan olla parannettavaksi vielä liian kyselyiässä. Ehkä se joskus vielä hellittää. Toisaalta näytän uskovan siihen, että Feldenkrais-tekniikka aidosti auttaa polvikipuihini. Voikohan koherentisti uskoa, että itse parantaisi omat fyysiset oireensa vain päättämällä, että haluaa niiden loppuvan? Voiko olla niin, että suggestoi itsensä paremmin kuin antaa muiden suggestoida itsensä? Kaipa sekin on mahdollista.

Joka tapauksessa, Hyypän ajatus siitä, että lääkärinkin pitäisi olla parantaja, ihastuttaa. Kyllä, sitä juuri haluaisin.

Antropologiassa Kleinman, sosiaalipsykologiassa Pennebaker ja psykoanalyysissa Freud tukevat narratiivista käsitystä ihmisestä ja hänen terveydestään/vaivastaan. Epäterveessä näytelmässä tai kertomuksessa ihminen toimii oman elämänsä konnana. Terveessä kertomuksessa ihminen toimii elämäsä näytelmän sankarina. Mielestäni hyvä parantaja toimii näytelmän kuiskaajana. Kuiskaaja tuntee näytelmän käsikirjoituksen. Hyvä parantaja tuntee kohtaamansa ihmisen näytelmän käsikirjoituksen. Postmoderni parantaja johdattelee ihmistä konnan roolista sankariksi. Positiivisen terveyden määritelmän mukaan ihminen on terve (tai tulee terveeksi) jos hän tavoittaa harmonian elämälleen asettamiensa päämäärien kanssa. Parantaja luotsaa ihmisen kertomusta kohti harmoniaa.

Eikö kuulostakin hyvältä? Minun pitää heti illalla kertoa Kissalle, että hänen pitää tästä lähin esittää minut itselleni sankarina. Niin hän on kyllä enimmäkseen tehnytkin ja saanut minut sillä tekemään asioita, joihin en olisi koskaan kuvitellut pystyväni. Ja ystävät: miten tärkeitä hekin ovat olleet kieltäytyessään näkemästä minua roistona, slurkkina, joka torpedoi kaiken kauniin ja hyvän. Itselleen on niin helppo tuohtua. Ryven tyytyväisyydessä tajutessani, että haluan parantua, haluan jalan taas käyttööni ilman mitään ei juoksuaskelia -ehtoja. Ja että aion pystyä siihen, vaikka se vaatisi tanssimisen lopettamista kokonaan. Sitä ei tiedä vielä, se kaikki pitää kokeilla.

Päätän myös toisen asian: tästä lähtien muistan kehua ihmisiä ympärilläni aina näiden sitä kaivatessa. Ansaitseminen on kehujen suhteen selvästi väärä kriteeri.



Tunteet osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi parantumisessa ja parantamisessa. Hoivattuna olemisen tunne edistää taudeista kuntoutumista. ... Sydäninfarktista toipuvat miehet arvottiin kahteen ryhmään. Toisen ryhmän miehet saivat soittaa tukihenkilölleen päivin ja öin. He eivät soittaneet, mutta tietoisuus hoivattuna olemisesta ja tuesta piti heidät vertailumiehiä kauemmin hengissä. Kuinka monta lisävuotta läheistuki ja sydänystävien hoiva antanevat, kun pelkkä puhelinpalvelukin pitää tehokkaasti hengissä?

Kipuun erikoistunut neurologi tekee kiinnostavan yhteenvedon myös siitä, mitä tunteet ovat ja eivät ole: Tunteet eivät ole mielialoja, kuten alavireisyys, mielihyvä tai kipu. Eivätkä luonteenpiirteitä, kuten vihamielisyys tai ujous. Eivätkä mielenterveyden häiriöitä kuten depressio, mania ja paniikki. Sen sijaan tunteet täyttävät seuraavat tunnusmerkit: emootioilla on evolutiivinen tausta, eläimillä yleisesti esiintyy emootioita, emootiot syttyvät ja sammuvat nopeasti eli kestävät yleensä minuutteja eivätkä tunteja, ne koetaan tahtomatta, eri emootioilla on toisistaan poikkeava aivotoiminnan vastine ja ne ilmenevät toisistaan erottuvina merkkeinä, kuten kasvonilmeinä ja äänensävyinä.

Sukupuolisuutta vierastavia ihmisiä ilahduttaa epäilemättä neurologin vakuutus siitä, että väite, jonka mukaan nainen toimii tunteiden varassa, ei pidä paikkaansa tutkimusten valossa. Miesten ja naisten välillä on ero lähinnä tunteiden ilmaisemisen valmiudessa. Tunteiden ilmaiseminen kuuluu tapaan hallita elämäntilanteita, jotka vaihtelevat. Jos tunteistaan pystyy puhumaan tai avautumaan esimerkiksi kirjoittamalla kipeät asiat auki, ihminen reagoi myönteisesti ja psykofysiologinen järjestelmä toimii parantumisen suuntaisesti. Tästä seuraa, että tunteita tuntevat, mutta tunteet kätkevät ihmiset ajautuvat sairastumisen riskiin ja paraneminen hidastuu.

Puhutaan myös tynnemykkyydestä eli aleksitymiasta: Aleksitymia tarkoittaa vaikeutta tunnistaa tunteitaan ja välittää niitä, mielikuvituksen rajoittuneisuutta ja huomion kiinnittämistä ulkoisiin seikkoihin sisäisten kustannuksella. ... Ensimmäiset suomalaiset aleksitymian väestötutkimukset suoritettiin 1980-luvun loppupuolella. Niiden sanoma on selkeä: mitä huonompi sosiaalinen asema, sitä enemmän aleksitymiaa. Painopiste on selvästi miehissä, eikä ihme, sillä juuri miehet Suomessa syrjäytyvät ja vaikenevat. Muut väestötekijät ja psykologiset piirteet eivät muuttaneet havaintoja. Kyse onkin opitusta tavasta ilmaista tunteitaan. ... Ruotsalaiset tutkijat osoittivat, että aleksityymisiksi luokitelluilla henkilöillä on eriytymättömiä tunnealkioita enemmän kuin ei-aleksityymisillä. Aleksityymiset eivät kykene erittelemään tunnekokemuksiaan. Jos tunteita ei alunperin erotella mielessä, ei niitä tietenkään kyetä sanoiksikaan pukemaan. Tunteiden eriytymättömyys pikemminkin kuin aleksitymia itse sattaisi johtaa somatisointiin. ... Mc Dougall havaitsee aleksityymisiksi kutsumiensa potilaiden suhtautuvan viileän tunteettomasti itseensä, ruumiiseensa ja terveyteensä. Siitä seuraa kanssaihmisten kylmeneminen aleksityymiselle persoonalle. Tunteiltaan puutunut ei saa rakkautta ja tukea lähimmäisiltään. Negatiiviset eriytymättömät ihmissuhteet johtavat psyykkiseen näivettymiseen ja lisäävät somatisointia.

Hyyppä suhtautuu aleksitymiaan terveen varovaisesti: näyttö on toistaiseksi aika vähäistä. Vaikka tietenkin juuri tuo tunteiltaan eriytymättömien, tunteisiin avoimen vihamielisesti suhtautuvien ihmisten viehättämättömyys on varmasti jokaiselle tuttua kauraa. Tämäkin on kasvatuskysymys, kun aleksitymia näyttää kuitenkin opitulta. Se, että mieskuvaa saataisiin muutettua jotenkin inhimillisempään suuntaan (ja tässä kohden mietin Mikko Moilasen huomautusta ruotsalaisten letkeydestä), olisi epäilemättä eduksi kummallekin sukupuolelle. Miehille siten, että heidän eliniänodotteensa todennäköisesti parantuisi, naisille siten, ettei meidän tarvitsisi kuunnella sellaista paskaa kuin että "itkeminen on jonkun toisen manipuloimisen yrittämistä". Evolutiivisesti (eli ultimaattisena syynä) ehkä joo, muttei kyllä varmastikaan ainakaan useimmiten käytöksen proksimaattisena syynä! Tai ainakin itse tahtoisin itkiessä aina mennä piiloon, koska sitä on opetettu häpeämään. (Proksimaattisten ja ultimaattisten syiden erosta käytöksessä kirjoittaa ainakin minusta kaikkein selkeimmin Frans de Waal, kirjassaan Hyväluontoinen, sivulla 243, viite 27. Ehkä muistan blogata tästä joku päivä. Jos muistan.)

Aleksitymia vaikuttaa aika kamalalta, sillä Hyyppä viittaa tutkimukseen, jossa on saatu selville aleksityymikkojen kyvyttömyys tuottaa spontaanisti myönteisiä mielikuvia: heille kuviteltu kesäinen päivä on pilvinen ja sateinen, kuviteltu tähtitaivas kylmä ja uhkaava. En osaa kuvitella, millaista tällaisessa mielikuvituksen maailmassa eläminen olisi: kuulostaa painajaismaiselta.

Naisten ja miesten terveyskäyttäytymisessä syntyy ero puberteetin kohdalla. Naiset ovat yliedustettuina lievissä terveyden häiriöissä, miehet vakavissa. Hyyppä kytkee tämän ilmaisun eroihin: naiset kuvaavat paremmin kipuaan ja tunneristiriitojaan ja hakeutuvat herkemmin hoivattaviksi. Pyydettäessä miehiä kuvaamaan tunneristiriitojaan tunteiden eriytymättömyys heijastui näiden ruumiintoimintaan: stressihormonien eritys lisääntyi, itsesäätävän hermoston toiminta kiihtyi. Naisilla ja miehillä on täsmälleen samanlainen fysiologinen säätelyjärjestelmä, mutta kulttuurisesti naiset on opetettu käyttämään tätä säätelyään hillitymmin: nainen purkaa henkisen paineen puhuen, psyykkisellä läpityöskentelemisellä, lievällä sairauskäyttäytymisellä ja suuntautumalla ulospäin kanssaihmisiä kohti. (Nämä ovat tietysti vain keskimääräisiä luonnehdintoja. On terveydestään huolehtimattomia naisia ja miehiä, jotka vahtivat jokaista suupalaa kolesterolia kytäten.) Keikahdus vaa'assa tapahtuu 65 ikävuoden tienoilla: silloin miehet sairastuvat vakavasti.

Ehkä tätä ei onneksi enää niin paljon tapahdu? Voisi olettaa, että ikätoverini, nuo valistuneet ystäväni, miehet, jotka hoitavat astmaansa lääkkeiden lisäksi syvähengitysharjoittelulla, rentoutuksella ja syvävenytyksellä, ja ärtyvää suoltaan välttämällä stressaavaa elämäntapa, selviytyvät vanhoinakin kunnialla. Yksi Hyypän mainitsemista ongelmista miesten terveyskäyttäytymisessä on se, että miehet eivät mielellään antaudu hoivattaviksi. Se yksinkertaisesti näyttää olevan ristiriidassa kulttuurisen mieskuvan kanssa. Mikä tragedia, kun kuitenkin on osoitettu, että hoiva edistää kuntoutumista!

Hyyppä kuvaa myös vastaanotolle eläkkeen alkaessa vaeltanutta masentunutta sotaveteraanien joukkoa, jotka kärsittyään vuosikymmenet trauman jälkireaktiosta - jatkuvasta yliaktivaatiosta, ylivireest, jännittyneisyydestä, ärtyneisyydestä, keskittymiskyvyn puutteesta ja unihäiriöistä - painaen tuon kaiken vain pinnan alle on lopulta liian uupunut pitämään kulissia enää pystyssä. Kuulostaa tutulta -minunkin ukkini itkee pitkin päivää eikä saa oikein nukuttua ilman lääkkeitä, kun päässä ryskävät it-tykit tai mitä ne nyt ovatkaan. Siinä on ihan kylliksi syytä pasifismille. Säälittää sotaveteraanit, ja sitten tietenkin myös ne, joiden tunteita systemaattisesti latistamalla nämä miehet ovat koettaneet pitää omatkin tunteensa poissa näkyvistä, kunnes lopulta eivät ole enää kyenneet käsittelemään niitä. Tunnevihamielisyys kun lopulta vielä heikentää sepelvaltimotautia sairastavan potilaan ennustetta.

Vihamielisyys, äkillinen suuttuminen ja suuttumuksen pidättely näyttävät johtavan sepelvaltimo-oireisiin. ... Vaikutus ei liene suora, vaan välittyy muun terveyskäyttäytymisen kautta. "Vihaiset nuoret miehet" polttavat paljon tupakkaa, juovat viinaa, syövät turhia kaloreita ja käyttävät huumeita enemmän kuin ystävällisemmät ja tasaisemmat kaverinsa. ... Kyyninen epäily ja vihaisuuden tukahduttaminen liittyivät valtimoiden kalkkeutumiseen ...

Edes kirjoittaminen ei näytä lievittävän vihamielisiä. Vaikka itsensä aukikirjoittamista harrastaneiden on osoitettu käyttävän vähemmän terveydenhoitopalveluja kuin väestön keskimäärin, ja vaikka kliinisissä kokeissa on huomattu elämäntarinan aukikirjoittamisen tuottavan myönteisiä psykoimmunologisia muutoksia aukikirjoittajien verinäytteissä, niin vihamielisille ja kyynisille, jotka kieltävät kielteiset tunteensa tai korostavat niitä jyrkästi, kirjoittamisterapia on osoittautunut terveysennustetta huonontavaksi.

Krooninen vihamielisyys on toisin sanoen kamala asia, itselle ja muille. Myönteisyys näyttää olevan hirvittävän tärkeä asia terveydelle.

Koetilanteessa tutkittava keskusteli kolmen uskottunsa kanssa äskettäisistä tapahtumista. Tutkittavan psykofysiologinen yliaktiivisuus ilmeni tilanteessa, jossa kaksi keskustelukumppania vastausti tutkittavan mielipiteitä ja kolmas pysytteli hiljaa. Samaa yliaktiivisuutta ei esiintynyt, jos kolmas asettui äänekkäästi puolustamaan tutkittavan mielipiteitä. Myös miehen ja vaimon fysiologisia reaktioita on tutkittu parisuhteessa. Jos mies komentelee, vaimon verenpaine nousee. Jos mies keskustelee, verenpaine ei nouse kummallakaan puolisolla. Jos aviopuoliso pyrkii vaikuttamaan ja vakuuttamaan pariaan, tämän verenpaine ja syke nousevat. Perheenjäsenten verenpaine on alhaisimmillaan, kun he ovat keskenään, mutta nousee vieraiden läsnäollessa. Verenpaine asettuu ääritasojen väliin, kun henkilö on yksin.

Ah, tämän takia me varmasti kävelemme Kissan kanssa niin usein hiljaa. Niin on parasta. Tai sitten puhun hänelle puutarhanhoidosta ja hän minulle tulevaisuudentutkimuksesta. Silloin voi helposti hymyillä ja nyökytellä ja ajatella, että onpa mukavaa kävellä tässä. Mitä kauemmin olemme seukanneet, sen hiljaisemmiksi olemme käyneet. Miten tyynnyttävää.

Ehkäpä seuraavassa työhaastattelussa, jonne minut kutsutaan, ilmoitan haaveekseni - sellaisiahan ne yleensä kysyvät - että kyynisyys ja vihamielisyys kävisivät yhä harvinaisemmiksi ja harvinaisemmiksi. Se kalskahtaa ehkä vähän realistisemmalta kuin se perinteinen maailmanrauha, jonka Kiltti liitti missirepertuaariin. Ja sitäpaitsi - se voisi ihan hyvin jopa muodostaakin sen, parin vuosikymmenen intensiivisen arvonmuutoksen tuloksena.