Kohti puutarhaa

Tänään kaikki sujuu niin kuin pitääkin, toisin kuin eilen, jolloin turskahtelin itkuun tuon tuostakin. Minua yksinkertaisesti pelotti se ja tämä ja tuo, ja tuntui siltä, että tulevaisuuden päällä on kankainen huppu, enkä tahdo astua sisään pimeään.

Negaatio tulee makaamaan viereeni sängylle lukiessani vatsallani auringonläikässä lötköttäen Markku Hyypän kirjaa Tunteet ja oireet. Uusin psykosomatiikka. (Kirjoitan tästä, kunhan saan luettua. Jostain syystä olen kiinnostunut medikalisaatiosta yllättävän paljon. Käsittämätön valtarakenne, nykyajan uskonto.) Pienen Pannumyssyn läheisyys on luksusta, josta harvemmin saa nauttia; rouva Nelikulmainen Negaatio on teiniäitiydestään metsän helmassa jäänyt hieman angstiseksi otukseksi. Siinä missä löysät kollipojat (tai kai oikeastaan pitäisi sanoa kastraattipojat) makaavat aina siellä, missä ihmisetkin, Negaatio yleensä hiipii vaivihkaa kurkistamaan ovensuusta, että siellä ne ovat, joo joo, ja suksii tiehensä heti havaitessaan tulleensa havaituksi. Tänään Negaatio kuitenkin kiipeää sängylle viereeni ja kehrää ja vilkuilee arasti siristetyin silmin. Kissathan siristävät silmiään osoittaakseen, että ovat hyvin tuumin liikkeellä. Siristän Pikkiselle silmiä takaisin ja ujutan hitaasti kättäni kohti sen vatsaa. Pian saan leikkiä sormenpäiden kevyin kosketuksin sen toffeenvärisessä vatsakarvoituksessa, joka on aivan untuvanpehmeää, toisin kuin sen paksu selkäturkki, joka on jouhimaisen paksu ja aavistuksen rasvainen.

Koska Negaatiota saa helliä niin harvoin, kokemusta arvostaa jotenkin enemmän kuin sitä, kuinka Lohi kiipeää syliin tai kellahtaa selälleen. Lohen näissä toimissa ei ole mitään intiimiyttä: se paljastaa vatsansa kelle hyvänsä. Negaatio sen sijaan harkitsee kauan ja hartaasti, antautuako tuttavuuksiin uuden ihmisen kanssa. Tai vanhankin. Pikkinen on asunut meillä kuusi ja puoli vuotta, mutta tällaisia hellimistuokioita on ollut arviolta vain parisenkymmentä.

Menemme Kissan ja Nasun kanssa puistoon, otamme kuvia, joissa Kissa pyöräilee Nasun juostessa rinnalla. Osassa kuvista itsepäinen porsas kyllä selvästi haraa jonnekin muualle kuin rinnalle. Yhdessä kuvista se jopa juoksee toiseen suuntaan - asia, jota Nasua katsellen en huomannut.



Puistossa on idänsinililjojen hurjansinisiä tuppaita. Kullerot ovat niinikään alkaneet työntää lehtiään juurakoista ylös. Panen tyytyväisenä merkille rastaiden terveen pyöreyden.

Kun tulemme sisään, käyskentelen taas Phalaenopsiksen tienoilla. Ihmettelen jo ties kuinka monetta kertaa, voiko orkidea kehittää kukkaansa tuoksun usean kuukauden kukinnan jälkeen. Tuoksu muistuttaa aivan - - silmät kiinni, syvään tuoksua sieraimiin vetäen, keskittyen yhä tiukemmin - - jasmiinia. Kumarrun jasmiinien puoleen. No niin, kiinanjasmiini kukkii. Mutta se kasvaa tuessa niin tuuheasti, etten ole nähnyt vihreän massan toiselle puolen, auringonpuolelle, jolla se tietenkin tahtoo kukkia. Pari kukkaa on jo lakastunut, pari valkeaa, himmeää tähteä auki, nuppuja vaikka kuinka paljon. Mietin, miksi kiinanjasmiinin nimi on J. polyantha eli runsaskukkainen jasmiini (se, tarkoittaako Jasminum jotakin latinassa, on minulle vieras fakta - kertokaa, jos te tiedätte) kun kuitenkin kukat ovat niin kauniin himmeänvalkoiset, että alba olisi niille varsin sopiva ja kuvaava nimi. Ovathan kaikki jasmiinit aika runsaskukkaisia. Toisaalta, osissa kiinanjasmiinikantoja nuput ovat aika vaaleanpunertavat.

Mietin taas kerran ihastustani valkoisiin kukkiin. Tuoksuherneistä lemmikkini on kermanvalkoinen "Mrs. Collier", elämänlangoista kuunkierto eli Ipomoea alba. Tosin pidän kyllä enemmän sen vanhasta synonyymista Ipomoea bona-nox. Ja lumpeet, Nymphaea alba, himmeänvalkoinen lumme, ja Nymphaea candida, hehkuvanvalkoinen lumme, ovat aivan hykerryttävän kauniita sudenkorentojen gargantuamaisen suuria boolimaljoja.

Melkein sykerryn siitä riemusta, että pian kaikki esikasvatetut pienet taimet saa viedä ulos, ensin parvekkeelle tutustumaan aurinkoon, tuuleen ja maailman viileyteen, ja sitten myöhemmin ulos tai suuriin ruukkuihin. Keltaiset iirikset ja muut epämääräiset nimettömät, vain värikkäin kuvin varustetut sipulikasvit, joita Kissan sisko toi Madeiran-matkaltaan, ovat työntäneet mullasta pitkät, vaativanvihreät sormet, joilla ne kurkoittelevat kohti ikkunaa. Ulos, ne sanovat. Ei vielä, toppuuttelen, ja koetan suojella niitä Lohen uteliaisuudelta.

Aamuisin herään siihen, että Lohi seisoo takajalat sängyllä, etujalat tarjoiluvaunulla, jonka on taimenkasvatusvaunu aina keväisin. Olen virittänyt chilintaimien suojaksi sellofaanin tarjoiluvaunun työntökaaresta sen alle. Lohi ei pääse kasveihin käsiksi, mutta raastaa kielellään sellofaania silmät ummessa. Pikkinen ja Arttu seisovat lattialla ja tuijottavat Lohta hämmentyneinä. Koirat nukkuvat vielä, pitkät jalat välillä unen pohjaa potkaisten, kyntevät strutsinjalat. Ja Kissa, Kissan otsalla helmeilee hiki auringon porottaessa hänen peitettään. Chilien lämpömittari nouseekin aamulla kahteenkymmeneenkuuteen laskiakseen iltapäivän ja illan seitsemääntoista. Täytyn hellyydestä ja hyvästä olosta ja kaivaudun koirien ja täkkien alitse syvemmälle Kissan syliin, joka on hikinen ja unesta rento.

Voi että minä rakastan maanantaita, kun ei tarvitse tavata ketään eikä hoitaa yhtään asiaa. Tai ehkä sentään Mirabilikset pitäisi laittaa multaan. Ihanat, suloiset ihmekukat. Tiedättehän, ne Mendelin ihmekukat? Kasvattavatkohan geeniteknologit hekin ihmekukkia parvekelaatikoissaan? Heidän maailmansa on varmasti aika ihmeellinen ja erilainen kuin tämä maailma tässä, täynnä itsen hyödyttömyyttä ja osaamattomuutta kaikissa niissä asioissa, joita yhteiskunta arvostaa. Vakava, kuvittelen, aikuinen.

Tai en sittenkään. Ystäväni, joka on ammatiltaan pipetoija (siis labrabiologi), elää jännittävää elämää. Juuri silloin, kun Yhdysvalloissa pelättiin niitä pernaruttokirjeitä, hänelle lähetettiin Yhdysvalloista ihka oikeaa pernaruttoa postitse - eikä edes kirjattuna, vaan ihan tavallisena maksikirjeenä. Olivat kuulemma miettineet, tuleeko kirje perille, vai jääkö tullin haaviin ja joutuvatko he labralaiset, jotka olivat käskeneet vain pistää sen nopeasti postiin, muodollisuuksista viis, poliisin kanssa vaikeuksiin. Eivät joutuneet: kirje tuli aivan normaalisti perille ja he saivat tarvitsemansa kannan.

Mihin he sitä tarvitsivat, tarina ei kerro. En kysynyt, koska olen itse käynyt laboratoriossa viimeksi yläasteen kemiantunnilla. Enhän olisi vastauksesta kuitenkaan mitään ymmärtänyt.

Yläasteella en ollutkaan vielä innostunut kasvien kasvattamisesta, vaikka toki jo silloin keräsin yrttiteeaineksia metsistä.