Nykyaikaa etsimässä

Matkalla keramiikkatunnille ajotielle rynnii kuusi lasta kirkuen kakofonisesti: "Heeiiii hieno pyöräilijätäti, osta Kevätpörriäinen!" Hetken harkittuani ja kukkaroa ronklattuani ostankin, vaikka hiukan epäilyttää, kannattaako moisia ajoradallejuoksemisia rohkaista rahallisesti. Kukkarosta löytyy pieninä hiluina kymmenen senttiä enemmänkin kuin tarpeen. Pörriäinen on niin kova klasari, ettei sitä voi oikein ohittaa. (Niille, jotka eivät eivät tiedä, mistä Pörrissä on kyse, valistustuokio: Helsingin ala-astelaisten tekemä lehti.)

Saan reliefin valmiiksi, vaikka mieltäni jäytää koko ajan epäasiallinen kysymys, mikä reliefi olisi englanniksi. Tuskinpa relief kuitenkaan. T:n tyttären pääpystikin alkaa olla valmis. Pääpysti, mistä nämä sanat oikein poukkaavat? Rintakuva olisi kai asiallisempi, mutta nykyisen pornoistumisen aikana se alkaa kuulostaa joltain muulta kuin tyttärestä tehdyltä muotokuvalta.

Olen siirtynyt avopäisyydestä ja samettibleiseristä takaisin neulebaskeriin ja duffelitakkiin. Onneksi. Takaisin pyöräillessä sataa koko ajan lunta. Mitä se tällainen kevät oikein on?



Kun oikein tarkasti katsoo, huomaa, kuinka jo lehtensä pinnalle puskeneet perennat punertavat lehtensä reunat. Kylmänsuoja-aineita, ajattelen.

En oikeastaan ehdi lukea Pörriäistä, kun Kissa jo tulee grafiikkatunniltaan kotiin ja meidän on sonnustauduttava taas matkaan, Taikkiin. Toiveikkaana, että nyt Umbran äänikone, jota Kissan sisko pyörittää, toimisi. Toimiihan se! Esityksessä on paljon aikuisia, mutta vain yksi lapsi. Onneksi lapsi istuu edessäni, joten kuulen kaikki hänen kommenttinsa tanssiteokseen. Lapsi on siinä kolmen vanha ja kiinnostunut aivan samoista asioista näyttämöllä kuin minäkin. "Isi ei kai se robotti nyt tipu tonne kellariin", kuiskaa lapsi huolestuneena sievän pyöreän robotin pyöriessä kellarinaukon ympärillä. Ja: "Onko tuo tuon miehen hattu?" toisen tanssijoista laittaessa hatun päähänsä. Mistä hattu tuli oikein? Putosiko se katosta, vai? Umbra on viehättävä, sadunomainen. Jos teillä on tänä iltana tai huomenna illalla aikaa, ja kenties lapsikin (edes sisäinen), ja sijaitsette Helsingissä, varatkaa liput ja menkää.

Kotiuduttaemme tutkailen viimeinkin Kevätpörriäistä. Totean, että kolmen vanhat lapset ovat paljon kiinnostavampia ajatusmaailmaltaan kuin koululaiset, joilla on jo selkeä suoritusmentaliteetti ja pyrkimys katu-uskottavuuteen. Tosin, kuten aina, mistä tahansa ihmisjoukosta, helmiäkin löytyy.

Tokaluokkalainen Emilia selvittää koulunsa uusia tuulia: Meidän luokkaan tulee kaksi norsua ja yksi kana ja kolme keijukaist ja kaksi koiraa, mutta ihmeellisin eläin jonka nimi on suklaa, on apina. Meidän koulu on eläinkoulu. Se on kiva koulu.

Neljäsluokkalaiset Pihla ja Sazida kertovat, millainen on nykyaikainen opettaja ja tulevat samalla piirtäneeksi kiinnostavan kuvan siitä, millainen nainen on neljäsluokkalaisen silmissä jees: Meidän nykyaikainen opemme on muodikas, teinimäinen, lävistyksiä ottava nykyaikainen ope. Hänellä on mustat hiukset. Hän pitää muodista. Hän on laiha. Hän pitää napapaidoista jotta voisi esitellä napakorua. Nykyaikainen open lempiväri on lila. Nykyaikaisella opella on verkkosukkahousut ja kultaiset korkokengät. Ja hänellä on käärmeennahasta tehty laukku. Hän puhuu tunnilla puhelimessa.

Osa lapsista näyttää tuntevan ahdistuksen jo ekaluokasta lähtien. (Kyllä itsekin muistelen, että se alkoi jo ekaluokkaakin aiemmin, systemaattiset suunnitelmat siitä, että jos jotenkin voisi olla olematta ja menemättä). Ekaluokkalainen Olli kertoo: Kotihiiri ei halunnut mennä kouluun, koska siellä ärsytettiin. Eikä se enää ikinä mennyt kouluun. Vuotta vanhempi Susanna kiinnittää jo huomionsa terveelliseen ruokaan: Kun kotihiiri ei mennyt kouluun hän ei mennyt siksi kouluun koska hänellä oli paha olo koska hän oli syönyt roskaruokaa.

Ostarin jengin symboliikka näyttää olevan nykyään aika samanlainen kuin ennenkin. Itse kauhusin ostarin jengiä aivan älyttömästi. Kolmasluokkalaisen Teron käsitykset myötäilevät muistoja siitä, millaiseksi ostarin jengin lapsena mielsi: Ostarin jengit ovat kovistelijoita ja tekevät pahoja, lyövät sekä haukkuvat toisia. He polttavat tupakkaa, käyttävät huumeita, juovat kaljaa ja viinaa sekä polttavat taloja. Kolmasluokkalaisella Eskolla on hyviä neuvoja ostarin jengin kanssa juttusille joutuville: ...Hyvä lukia! Älä ota vastaan huumeita, ne pilaavat elämäsi. ... Alkoholiakaan ei kannata myöskään ottaa vastaan. Alkoholi on päihdyttävä aine ja niihin on voitu laittaa omia huumeita. Siksi juuri ei kannata ottaa vastaan. Myös Diilereillä voi olla huumeita. Varokaa myös Dillereitä!

Lapsena se, että jotkut aikuiset käyttivät kaljaa, viinaa ja tupakkaa, ei koskaan lakannut hämmästyttämästä. Sitten ne vain nauroivat, kun niille kertoi ääni vavisten viinan kauhuista: lamaa aivoja, saa haisemaan pahalta, sössöttämään ja joskus pissimään housuihinkin. No, ukin alkoholismia nähneenä olin vakuuttunut, että lasillinen keskikaljaakin tekee ihmisestä hirviön. Ukkihan joi salaa, pullo oli kasvimaalla piilossa mummolta, ja näkyvillä otti vain lasin kaljaa. Siitä sitten päättelin, että lasillisesta kaljaa pissii housuun ja sönköttää ja lopuksi sammuu. Vanhempani olivat absolutisteja koko siskon ja minun lapsuusajan, joten muiden aikuisten törttöily oli sitäkin pelottavampaa. Säälin koko sydämestäni ystäviäni, joiden vanhemmat olivat "alkoholisteja" (= ottivat ruoan kanssa lasillisen olutta) ja rattijuoppoja (saattoivat sen jälkeen lähteä autolla kauppaan). Mutta takaisin fobioista.

Runollisinta antia on ekaluokkalaisten Roosan ja Karoliinan kuvaus kummallisesta kotimatkasta: Kun pensaat on niin kummallisia. Ne näyttää ihan kummituksilta ja möröiltä. Puut, näyttää ihan luurangoilta. Etenkin tuo pilkku puiden jälkeen on paikallaan... Myös ekaluokkalainen Roope taitaa (tahattoman?) absurdismin kirjoittaessaan lyhyen esseensä aiheesta "Resepti mukavaan iltapäivään": Äiti teki kerran perunamuusia jossa olikin omenaa.

Huomaan tulleeni vanhaksi tädiksi, joka ei tajua tätä nykyaikaa. Kun lapset kirjoittavat "pleikasta", luulen heidän hetken kirjoittavan Playboy-lehdestä. Sitten muistan, että jotkut ikätoverinikin ovat pelanneet Playstationia. En tiedä itse edes, miltä sellainen näyttää. Arvelen, että kirjoittaessaan "pelata" lapset tarkoittavat ehkä myös silloinkin Pleikkaa eivätkä lauta- tai korttipelejä, jätkänshakkia tai laivanupotusta. On vaikeaa kuvitella, millaista olisi olla syntynyt maailmaan, jossa tietokoneet, nettiyhteydet, kännykät ja sen sellaiset olisivat itsestäänselvyyttä. Minä sentään kirjoitin yliopistossakin kaksi ensimmäistä vuotta esseet kirjoituskoneella. Tietokoneeseen tutustuin oikeastaan vuonna 1996, eli alle kymmenen vuotta sitten. Silloinkin vain siksi, että Kissa meni vaihtoon Madridiin, ja sähköpostilla saattoi viestiä kiireelliset asiat helpommin kuin kirjein. Kännykkää en osaa edelleenkään kuvitella tarvitsevani, tavallinen puhelinkin on vastenmielinen.

Lasten mielestä elän varmaankin 1800-luvulla. Tavallaan he ovat oikeassa. En käytä juurikaan lääkkeitä, asun yhden miehen kanssa ja hoidan tämän taloutta, kävelen ja pyöräilen välimatkat, kirjoittelen luontoaiheista lyriikkaa. En lue sanomalehtiä vaan kirjoja. Pidän pitkistä ja perusteellisista esityksistä. Minulla ei ole kiirettä minnekään.

Teitittelen kuusitoistavuotiaita.

Tänään on matalapaine. Ei lunta eikä aurinkoa. On vaikeaa uskoa, että alle kymmenen päivän sisällä on toukokuu. Tahdon takaisin loistavankimmeltävän lämpimät iltapäivät. Kirottu pohjoistuuli. Helsinki on liian pohjoisessa.