Vaivihkaiset minuutit

Annettuani koirille ruoan otan kamerani ja menen pihalle, jossa jo eilen huomasin kimalaisen tanssivan ahkeran keimailevasti kiurunkannuksissa, jotka kasvavat nurmella tuppaina. Siellä se veikkonen häärää edelleen, mutta aina kameran surahtaessa tarkentaessaan kimalainen lennähtää tiehensä ja kuvaan telkiytyy ainoastaan kiurunkannus. Ei se mitään: ei minulla siitäkään kuvaa ennen ollut.

Kun tulen takaisin huoneiston hämärään kohtuun, selviää, ettei Nasu ole malttanut syödä poissaollessani. Se on vain kuulostellut ovella ja makuuhuoneen ikkunassa, milloin sen tyhmä seuraneiti ymmärtää palata maailman turuilta hoitamaan hommansa eli maanittelemaan koiraprinsessan syömään. Näytän Nasulle lautasen ja silittelen sen selkää. Se huokaisee syvään ja alkaa rouskia murkinaansa.

Luen vielä kerran läpi kirjan, josta saan kiittää samiaa. Kirja kuulosti niin hyvältä blogissa, että heti Opiskelijakirjastoon mennessäni päätin vilkaista uutuushyllyn, ja siellähän se oli. Kirjastotöissä kehittyy vainu tällaisiin seikkoihin. Kirja myös on oikeasti hyvä. Heti huomaa, että alkaa sympata kirjoittajaa valtavasti. Ai, ja se ihminen vielä opettaa kirjansidontaa ja luovaa kirjoittamista. Aika täydellinen yhdistelmä. No, osaanhan minäkin toki sitoa kirjoja jotenkuten. Se on sellaista tarkkasormisten hommaa, joten tulokset ovat helposti kotikutoisen oloisia. Muutenkin, olen aivan uuvuksissa jo etukäteen lainattuani niin monta muutakin hyvää kirjaa: Ted Hughesin Syntymäpäiväkirjeitä, Helvi Hämäläisen Uuden Aadamin, Don De Lillon Cosmopoliksen, Murray Bailin Eukalyptuksen, Margaret Atwoodin Myös sinun nimesi -runokokoelman, Thoreaun Waldenin.

Toivon pian sammaltuvani ja alkavani kasvaa murattia. No, kiurunkannuksetkin kelpaavat. Jos niihin saa kimalaisia mukaan. Missäköhän kimalaiseni pesä on? Sinä kesänä kun Kissa kävi mesipistiäiskurssin osana bilsan opintojaan, tunnistimme kartanokimalaisia ja mantuja ja mitä niitä lienikään. Nyt ne kaikki ovat vain yleiskimalaisia.



Nasun hotkittua lopunkin ruokansa Mobutulle villisti muristen lähdemme kävelylle. Jalka alkaa jomottaa ärhäkästi juuri sopivasti vistalle päästessämme. Lähin vistamme on niin kaukana, etten voi toteuttaa tuberkuloottista lukemisvimmaa (jonka muutkin ilokseni tunnistavat), vaan joudun tyytymään auringossa istumiseen ja ajatteluun. Tai oikeastaan, en ajattele, vaan ajatukset vievät minua. Valkoinen viiri jalkapallokentän laidalla läiskää tuulessa.

Nyt, kun istun sisällä, en oikein enää muista, mitä ajattelin. Joitain suuntaviivoja vain: että onko haluttomuuteni ryhtyä äidiksi kenties peruja siitä, että olen aina pitänyt itseäni huonona lapsena - äiti sanoi minua hevosenpuolikkaaksi ja päivitteli, miksi minua ei kiinnosta tyttöjen jutut ollenkaan - ja kärsimättömänä aikuisena, että onko Kissa oikeasti niin hajalla järjestö- ja opiskeluasioista kuin antaa ymmärtää vai ailahteleeko hän vain minun mukanani, että annanko oikeasti itsestäni sellaisen kuvan, että minulla on koko ajan vain ja ainoastaan kurjaa. Ja koko ajan aurinko hymyili ja valui armollisuuttaan jokaiselle kasville. Kokonainen alaluokallinen leskenlehtiä oli ilmestynyt savisen lätäkön reunalle peilailemaan taivaansineä ainakin aaltojen toisilta reunoilta. Toinen aallonreuna noin savisessa lätäkössä on aina totuudenmukaisen ruskea.

No nyt, nyt muistan. Muistan sen, kuinka lapsena, silloin kun en ollut vielä kahdeksan ikäisenä sanonut irti lapsenuskoani, ajattelin, että kevään ja kesän lämpö, joka hellii jäseniä ja kasvoja, on varma todiste Jumalan olemassaolosta. Samalla tavalla kuin kirkon holvin korkeus tai se, että peilistä heijastuu kuva, tai se, että heinäsirkkojen hangatessa takaraajojaan syntyy loppukesän kuumeisten kallionlämpäreiden ja saaristoheinälaikkujen saundi. Olen epämääräisellä tavalla kiitollinen siitä, että vaikka menetinkin uskoni, en menettänyt sen perusteita - ne vain lakkasivat olemasta perusteita ja tulivat itsessään tärkeiksi asioiksi.

Kevät on pitkällä. Se hiipii minuutti minuutilta huomaamatta kohti pistettä, jossa se kaiken riemun, pullistumisen, avautumisen ja lehahtelun ollessa ylimmillään lakkaa olemasta kevät. Istun valkeaksi maalatussa pergolassa, valkea lippu läsähtelee ja päästää välillä kireän äänen kuin ruoska. Koirat säpsähtelevät, eivät halua käydä tuberkuloottiseen mietiskelyyn. Haistelevat tuulta, siristävät silmiään, koko kirsu heiluu. Kertaan mielessäni Wallinin kirjan säettä, joka heti tarttuu tuulenpöllyttämään nutturaani: Tytön äiti sanoo / Puhu ihmisten kieltä, puhu asuinhuoneiden kieltä.

Säpsähdän, kun tajuan, miksi säe ei päästä minua. Vihaan, pelkään, kartan interiöörejä, tylsistyn niiden järjestykseen ja ainasamuuteen, kapinoin niiden hämäryyttä ja tunkkaisuutta vastaan, säikähdän niiden elottomuutta, koetan kesyttää tavarat kertomalla niistä tarinoita, mutta ne eivät mene pois, kuten villi eläin jota koetetaan kesyttää, vaan seisovat vain ja ovat. Ne eivät pure, potki, halaa, nuolaise, hikoile, synny. Ne venyvät yli ihmisten ja muiden eläinten elämien mutta eivät samalla tavoin kuin vanhat puut, jotka ovat kuolevaisia ja persoonallisia. Interiöörit ovat kovia, kylmiä, harkittuja, epätodellisia.

Nousen penkiltä huokaisten. No, olkoon menneeksi, koirat, kävellään kotiin. On aika lakata teeskentelemästä, että tarvitsen parantolaa. Liikuntaa minä tarvitsen, vaikka jalka taitaisi tykätä enemmän parantolameiningistä. Mutta en kestä katsoa, kuinka takapuoleni vajuu leveämmäksi ja alhaisemmaksi päivä päivältä. Koiranheisipensaan nuput ovat viimeisillään. Koirat porhaltavat korvat luimussa. Aurinko ja tuuli pörhöttävät niiden turkit. Pettyneenä tajuan, etten muistanut ottaa mukaan ylimääräistä pussia voikukanlehdille. Niistä, pinjansiemenistä, aurinkokuivatuista tomaateista ja savutofusta olisi tullut täydellinen pastakastike. Olkoon menneeksi. Kaalicurrya tänään, perennapastaa huomenna.