Ja sitten istuu ja kirjoittaa ja juoksee eteen roskikselle terottamaan lyijykyniä ja kirjoittaa lisää ja terottaa lisää ja kumittaa lisää ja kirjoittaa lisää. Ja pureksii kynän päätä ja huomaa vasta sitten, että on pureksinut murskaksi kynän toisen pään, jonka äsken senkin teroitti. Suu on varmaan ihan mustana. Juoksee eteen, terottaa sen uudelleen, lupaa ettei enää ikinä. Ei ikinä.
Ja sitten sulloo paperit tenttikuoreen ne kertaalleen läpiluettuaan - ei ainuttakaan kysymystä Dretskestä, mitä pelleilyä tämä on olevinaan - ja marssii eteen, todistaa henkilöllisyytensä, ojentaa kuoren, kävelee pois.
Vessanovessa on loistava määritelmä hyvälle miehelle. Oikeastaan määritelmä on negatiivisessa mielessä hyvän miehen määritelmä, koska ovessa on jälkiä gallupista aiheella "Millaiset miehet ovat mitättömyyksiä?" ja paras allekkaisista vastauksista kuuluu (vaikka se kuullaankin silmin): "sellaiset jotka kusee seisten, ei käytä vessan harjaa mutta ei myöskään suostu puhdistamaan WC:tä". Tosin kyllä, lauseita vihkoon kirjatessa, heti toisen muistiinpanon perään ("Koira joka on opetettu haukahtamaan sävellajin vaihdoksen tullessa, kyyhky joka osaa painaa jalalla punaista nappia kun näkee Monet'n maalauksen, keltaista muille, se, että itse sanomme 'Sävellajin vaihdos!' tai 'Kas, Monet!' - mikä ero?"). Muistiinpanojen välinen diskurssi on kiinnostava. (Minusta ero on muuten siinä, että kyyhkyt ja koirat eivät kysele eron perään. Se tekee niistä paljon mukavampia tyyppejä kuin mitä itse olen, tympeä kyselevä otus.)
Ihmettelen rentona, miten nerokkaan miesmääritelmän kirjoittaja ei ole osannut kirjoittaa vessaharjaa siten kuin itse sen kirjoittaisin ja oikeakieliseksi mieltäisin. Kuvittelen, että kiire on takana.
Kotona, syötyämme härkäpapuja ja snapsiherneitä luomuvillirucolakastikkeessa, kirjoitettuamme ravintola-arvostelun ja juteltuamme jostain ilmeisen oleellisesta, joskaan en kuollaksenikaan muista, mistä, avaan sähköpostin.
Vapaus on illuusio. Hommien taakse jääminen on illuusio. Olen ajatellut: tenttiin asti kun selviän, kaikki on ohi. Ei ole. Maailma ei tahdo pysähtyä kanssani. Oikoluen juttuja. Kello on puoli seitsemän tienoilla, kun päivä alkaa osoittaa taukoamisen merkkejä. Huomenna homma jatkuu. Minun pitäisi olla kolmen maissa kahdessa paikassa yhtä aikaa. Etsin itsestäni valmiuksia jakautua kahtia, mutten löydä niitä.
Mutta eilen illalla kirjoitin taas tosissani. Se on jotakin. Se, että tulee pakko kirjoittaa. Sille ei voi sanoa ei enempää kuin aivastuksellekaan, vaikka olisi mikä tentti tulossa. Kun Niko taannoin pohti, että tavallaan pääsiäispaaston idea on luopua jostain tärkeästä, ajattelin jo silloin, että jos minulta vietäisiin kirjoittaminen (miten?), olisin aika yksinäinen orpo susi. Että minulle se luopuminen, jossa eniten itseäni koettelisin, olisi kirjoittamisesta luopumista. Olen ollut kaksikin viikkoa puhumatta ja ollut toisinaan nestepaastolla, mutta en päivääkään kirjoittamatta siitä lähtien kun olen oppinut kirjoittamaan. Vaikken edes osaa kirjoittaa kuivakiskoista muistiota, sellaista, jota tänään oikoluen. Tai siis: mitään koviin järkevää.
Järkevyys onkin ikävä asia. Kuvittelen innoissani, että nyt saan jättää sen taakseni ja ryhtyä täyspäiväiseksi hupakoksi. Hupakointi on aina ollut sydäntäni lähellä. Laulut virkatuista ystävyyksistä ja sammalköysistä punotuista vaatteista. Muistan elävästi sen Kumpulan kyläjuhlien vuoden, jolloin lauloimme Ilveksen kanssa "seksuaalivalistuslauluja virkatuille eläimille". Ah, kaikki virkattu! Piknik-seurueeseemme kuulunut puolituttu tyttö ei osannut suhtautua moisiin kansanalauluihin lainkaan. Kieltämättä, kun kaksi nonsensen harrastajaa alkaa laulaa vuorosäkein, siitä on vakavuus kaukana. Ja ironia, myös. Ironisuus on ihan p-stä. Ihan vaan siksi, etten sitä ymmärrä, tippaakaan.
Huomenna on Pikseliähky. En ole oikein varma, onko se edessä vai takana.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti