Katkelmia lausumattomista vastauksista

"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa, ennen kuin lähdemme pyöräilemään H:n kanssa kierrätyskeskukseen. Psyyke ei ole yksinkertainen koirallakaan. Vaatii useita kuukausia, ennen kuin todella saa langan päästä kiinni siitä, miten se jonkin asian kokee. Mutta otan vain laukkuni, avaimet ja lompakon, ja kiskon vaaleanpunaisen poolokaulusjumpperin päälle. Lähdemme. H on istunut ensimmäisen oikeusjuttunsa, kuten Kissakin. Kumpaakin itketti oikeudessa kovasti. Jos ei olisi itkettänyt, olisin ollut huolestuneempi.

"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin vastata eiliseen kommenttiin, joka tarkastelee ihmisen ja lemmikkieläimen suhdetta vangin ja sen vartijan suhteena. On tuhansia, miljoonia, erilaisia eläin-ihmis-suhteita. Kaikkien typistäminen alistussuhteeksi on liiallista yksinkertaistamista. Enkä ole varma kumpi on enemmän vanki: häntäänsä lenkille lähtiessä tyytyväisenä heiluttava koira vain sille valjaat pukeva apina, joka ei saa julkisesti edes raapia takamustaan.

"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin kirjoittaa Marinadin kommentteihin, joissa joku maalainen taas skitsoaa siitä, että metsiä haluavat suojella usein fanaattiset kaupunkilaiset jotka eivät oel kosketuksissa maaseutuun. Joskus ulkopuolisuus jostain käytännöstä auttaa näkemään tiettyjä piirteitä tuossa käytännössä. En kirjoita mitään, koska epäilemättä olen fanaattinen kaupunkilainen. Fanaattinen siinä, etten suostu mieltämään puupeltoa metsäksi ja siinä, etten ymmärrä, miten maalaiset eivät ymmärrä metsän ja puupellon eroa. Ovatko he mielestään jo niin asiantuntijoita asiassa, etteivät viitsi lukea, mitä ekologit aiheesta kirjoittavat? Maalla minua on hämmästyttänyt eniten se, etteivät ihmiset sienestä eivätkä marjasta, ja hakkaavat aika surutta palan puupeltoa saadakseen uuden Mersun, ja suhtautuvat angstisesti ajatukseen, että vanha metsä pitäisi Etelä-Suomessa suojella. Ikään kuin se niiden mersupelto olisi vanhaa metsää. Tai ikään kuin muilla maaseudun eläimillä kuin ihmisellä (ja ehkä tämän kotieläimillä) ei olisi mitään väliä. Äh.

"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa pojille kävellessämme Turussa kohti juna-asemaa, näiden ihmetellessä naisten koristautumisvimmaa. Pojat käyvät punttiksella. No ei se mitään, olen minäkin käynyt. Koiratkin siistivät turkkiaan jatkuvasti. Kun Mobutun kuono ajetaan, se käy ylpeillen näyttämään sileää kuonoaan kaikille. Kun erehtyy juhliin laittamaan värivoidetta ja kimaltelevat korvikset, puolitutut tulevat kysymään, mitä ihanaa on tapahtunut, "kun sinä noin säteilet." Ja miten sitä odotti, että sai reiät korviin kaksitoistavuotislahjaksi. Sitä nuoremmat reikäkorvat näyttivät äidin mielestä lapsiprostituoiduilta. Kun sai reiät, oli melkein aikuinen. Nyt kun sujauttaa korvikset lehtiin, tuntee itsensä pikkutytöksi, joka saa hymyillä ylpeästi jo-kaksitoistavuotiuttaan.

"Ei se niin yksinkertaista ole", ajattelen itsekseni kirjoittaessani Parppein paginoiden kommenttiosastolle, että yläastelaisille tekisi hyvää pakollinen retki paikalliselle kaatopaikalle. Useat ihmiset inhoavat huuhdella jugurttipurkin, jäljelle jäänyt jugurtti on heistä likaa, vaikka he lapioivat samaa kamaa suuhunsa. Se, mikä ei tule ulos kaatamalla, on likaa, johon ei kannata käsiään tahria. Ihmismieli on enimmäkseen nimeämisissään epälooginen.



"Ei se niin yksinkertaista ole", haluaisin sanoa ihmiselle, joka yltyy valittamaan minulle siitä, kuinka kaiken maailman sosiaalipummit vain laiskottelevat kotonaan, kun hän kasaa heidän taloudenpitoonsa verorahoja. Kaikki eivät selviä työelämässä, ja en ymmärrä, kuinka ne, jotka selviävät, kehtaavat valittaa omaa selviämistään. Luulen, että niitä väärinkäyttäjiä on oikeasti aika vähän. Ehkä Suomessa ei vieläkään oikein tajuta, miten yleisiä ja vaikeita esimerkiksi mielenterveysongelmat ovat?

"Ei se niin yksinkertaista ole", meinaan sanoa äidille, joka suree puhelimessa taas kerran sitä, kuinka ei ole onnistunut olemaan hyvä äiti. Kun ei ole korkeakoulutettu eikä edes ajokortillinen. Päädyn kuitenkin sanomaan, että rakastan häntä enkä ole kokenut jääväni paitsi äidistä. En osaa edes kuvitella toisenlaista äitiä. Äitiä harmittaa, kun hänellä ei ole edes suhteita, joiden kautta voisin saada töitä. "Hitsi vie, äiti, olen syönyt lapsena sun hankkimaa ruokaa. Kuinka voisin olla epäkiitollinen?" purnaan takaisin. Äidistä tuntuu, että maailma on nykyään niin erilainen kuin hänen nuoruudessaan, ettei hän ymmärrä sitä. "En minäkään sitä ymmärrä", sanon. Äiti tahtoo pistää senkin omaan piikkiinsä, ikään kuin napanuora välillämme ei olisi edelleenkään katkennut.

"Ei se niin yksinkertaista ole", melkein vastaan, kun eräs tuttu valittaa, että eräässä tekstissä on liikaa akateemisia roinasanoja kuten "toisaalta... mutta toisaalta" ja "kuitenkin" ja "mitä ilmeisimmin". Aika monet asiat ovat toisaalta-toisaalta -asioita ja teksti, jossa ei akateemisia roinasanoja esiinny, vaikuttaa helposti enemmän hetkelliseltä tunteenpurkaukselta kuin harkitulta kannanotolta. Ulkopuolinen, joka poistaa roinasanat lupaa kysymättä, fanatisoi kirjoittajan. Myöhemmin kirjoittaja saa sitten punastella, ettei se kyllä ollut hänen mielipiteensä, ei siinä jyrkkyydessä.

Mutta sille miehelle, joka huutaa minulle "Hop hop hop, niin pyllys kiinteytyy" pyöräillessäni Kaisaniemen puistossa en olisi sanonut, ettei se niin yksinkertaista ole. Hänelle olisin muotoillut toisenlaisen vastauksen, jos olisin ollut pahemmalla päällä. Mutta aurinkoa ja kevättä pullistuen en viitsinyt tahria kitaani sellaisin sanoin kuin "ääliö" ja "paska-aivo". Tunsin onnistuneeni, kun jatkoin matkaani aivan yhtä verkkaisesti ja hyväntuulisena, antaen äijän jäädä kihisemään parhaaseen mahdolliseen maailmaansa, jossa hänen huutonsa olisi palkittu huomiolla. Ilmeisesti on kuitenkin niin yksinkertaista, että itse täysin lösähtäneet äijät, joiden kulmakarvoissakin on jo harmaata, saavat huudella mitä tahansa naisille, joilla on parempi kunto ja aikaa pyöräillä vähän hitaamminkin, ihaillen kevään kulkua. Ainakin äijien itsensä mielestä.

Käyn katsomassa Hawaii Oslon. Suosittelen. Hyvin järkyttävä ja kaunis, kipeä ja elämänmakuinen. Siinä mikään ei ole kovin yksinkertaista. Kerran viidessä vuodessa näkee elokuvan, jossa puristaa kynnet kämmenpohjaan, ettei liikaa järkyttyisi. Tämä on niitä. Elämä on siinä kaunista, koska haurasta, ohimenevää, normitonta.