- Siinä on välissä itkua, välissä sättimistä, välissä kehuja ja välissä naurua niin että meinaa pissat tulla housuun, kuvaa täti kirjaa kaverilleen.
- Joo julkase vasta eläkkeellä, myötäilee kaveri.
Sitten puhe siirtyy kaverin naapureihin, jotka ovat kunnon ihmisiä, vaikka polttavatkin tupakkaa.
- Siis ulkona polttavat, tuuletusparvekkeella. Vaikka on se kyllä semmonen rahareikä, päivittelee täti.
- Käyvätkös ne töissä missä?
- En minä tiedä, mutta näyttää niillä rahaa olevan ja yritteliäitä ovat. Tuovat mullekin syksyllä sieniä ja marjoja kun tietävät, että tykkään. Oon vähän miettiny pitäiskö oikein ottaa ja kutsua ne kylään joskus, niinkuin ihan varsinaisesti vieraisille. Että tuntis ne naapurit. Jos vaikka jotain sattuu, naapurit on hyvä tuntea.
- Niin kyllä kyllä etenkin jos ne ovat tosissaan kunnon ihmisiä. Pääset vielä itekin pullakahveille niiden luokse. Kattomaan sisustusta.
Mietin, pitävätkö meidän talot eläkeläiset meitä kunnon ihmisinä. Ovathan ne nähneet ainakin meidän raahivan sieniä, puutarhapalstan multaisia juureksia, salaatinkeriä ja sen sellaisia. Ulkoiluttavan kissoja ja koiria. Emmekä me polta tupakkaa. Toisaalta, jos ne tietäisivät, että välillä meille kokoontuvat ihmiset miettivät tosissaan, mitä pitäisi tehdä sille, että ihmisten identiteetti on niin työkeskeinen, ne varmasti olisivat sitten taas ihan eri mieltä.
On vaikeaa kuvitella, millaisella näytteellä kypsyys saadaan todettua uskottavasti. Minun tenttikuorestani löytyy kaksi kysymystä, joista toinen on selvä kompa. En vastaa siihen, koska en ole vitsikkäällä päällä. Ihan totta. Siinä kysytään, mitä eroa on osallistuvan kokemuksen mallilla ja sitoutumisen estetiikalla. Vastaus kuuluisi, että osallistuvan kokemuksen malli on laajempi kokemuksen malli, jonka yksi teoria on sitoutumisen estetiikka. Kirjoitan mieluummin kunnon esseen kuin yhden tyhjentävän lauseen. Kirjoitan Berleantin itsen käsitteestä kahteentoista saakka ja poistun sitten vessaan jaksamatta tarkistaa paperia enää uudelleen.
Istuessani vessanpöntöllä luen vessanovikirjoituksia. Ne käsittelevät uskontoa. Tai oikeastaan, uskontoja. Joku teologiopiskelija purkautuu tuohtuneena aiheesta valtionkirkko. Hänestä on valtiokirkon syytä, että intellektuelliutta tavoittelevat lukevat buddhalaisia, hindulaisia ja ties mitä kirjoituksia - ne tuntuvat niin eksoottisilta valtionkirkon rinnalla. Valtioon kun assosioituvat kaikki tylsät jutut: sosiaalitantat, verot ja eläkkeet. Ja Jeesus, jee jee. Hänen päähänsä ei näy pälähtäneen mielestäni paljon oletettavampi hypoteesi: kun koulussa on Jeesusta ja opetuslapsia, Moosesta ja kumppaneita tankattu ja veivattu eestaas kaksitoista vuotta, eiköhän siitä aiheesta saadut oivallukset ala olla aika hyvin hallussa, jos mytologia noin ylipäänsä kiinnostaa. Huh huh. Pitäisiköhän tässä alkaa seuraavaksi valittaa, että kun ihmiset noin ylipäänsä lukevat aina uusia kirjoja sen sijaan että pitäytyisivät Hanhiemon saduissa halki elämänsä. Mitenkään Hanhiemoa väheksymättä. Minusta se on ainakin yhtä hyvä kuin UT.
Dösassa kotia kohti kuuntelen taas salaa, nyt kahta salkkumiestä, joiden sijoittumista joukkoliikennevälineeseen hieman hämmästelen salaa. Toinen miehistä kehuu kovasti bisnes.fi -lehteä, joka on meillä vessalukemistona ja jonka artikkelit vaikuttavat enimmäkseen hyväntahtoiselta ja nuorekkaalta bisneshömpältä. Toinen esittelee Stockan hulluilta päiviltä ostamaansa tummien sukkien nippua, jotka on häveliäästi piilotettu salkkuun.
- Ettei vaimo huomaa, setä sanoo. Sedät nauravat yhdessä hereästi. En ymmärrä vitsiä.
Olo alkaa tasaantua. Alan olla muutakin kuin korvat ja kohiseva pulssi. Stressihormonitaso lienee normaali. Kunniankaipuu on luhistunut pannukakun tissien tavoin. Puuh, sanoen. Muistan taas, että on sympaattisempaa, sadan verroin sympaattisempaa olla vähän hölmö höpsö kuin teräksenkova monilahjakkuuslapsinero. (Tosin täytyy muistaa, että kolmikymppisistä lapsineroista nyt muutenkin harvemmin puhutaan.) Ainakaan kukaan ei säikähdä tällaista ihmistä.
(Onko tämä se kuuluisa lasilattia? Ainakin sillä on hauskaa luistella siivousharjat jaloissa!)
Muistelen, kuinka olin vuosi sitten niin ylpeä ystäväni Ilveksen päästyä lehteen. Ylkkärissä oli katugallupissa neljä opiskelijaa, joista muut olivat kolmannen tai neljännen vuoden opiskelijoita, ja sitten Ilves, kymmenennen vuoden yleisen kirjallisuustieteen opiskelija. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että niillä muilla oli siistit vaatteet ja reipas ilme. Ilveksen silmillä oli pipo ja sen alareunan ja kaulaliinan yläreunan välistä pilkistä kuolemankalpea, uninen naama. Gallupin aihe oli kesätyöt. Muut listasivat, kuinka moniin kymmeniin paikkoihin olivat lähettäneet hakemuksia, yksi oli vissiin käynyt jonkun cv-kurssinkin. Ja Ilves vain ilmoitti, että jaa, voihan sitä kesätöitä ottaa, jos joku pyytää töihin, mutta ettei hänellä nyt ole ollut aikaa hakea mitään semmoista. Olin niin ylpeä, että minulla on semmoinen sympaattinen ystävä. Kyllä sitä kelpaa olla, tuollaisia ystäviä ja kaikkea. Ilves oli kyllä vähäsen vaivautunut kehuessani hänen sympaattisuuttaan. Silloin tajusin, että sen, minkä voittaa pätevyydessä, reippaudessa ja sporttisuudessa, menettää aina sympaattisuudessa. Merkittävä läpimurto vuoden takaa.
(Ilveksen kanssa taannoin totesimme, että Erkki Tuomioja on maailman seksikkäin poliitikko. Ja Woody Allen ehkä seksikkäin mies. No ainakin, jos Kissaa ei lasketa - subjektiiviset vääristystekijät - ja jos se ei olisi nainut omaa ottolastaan. Siis Woody Allen, ei Kissa. Se kyllä vähän pisti epäilemään, onko se kunnon ihminen. Tämä kertoo koko asenteen kaikessa lyhykäisyydessään.)
Kas kummaa kun se, että pätevyys ja sympaattisuus korreloivat negatiivisesti, aina tuppaa unohtumaan omia suorituksia arvioidessa. Toisaalta, olisi kyllä epäilyttävän terävää muistaa sellainen koko ajan ja pitää sitä ohjenuorana. Sitähän voisi sanoa jopa laskelmoinniksi.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti