Epävarmuutta

Tiedekunnasta kopsahtaa kirje, jossa on gradun arvosana, huonompi kuin olin toivonut. Tosi huono, se on. Cee. Luen perustelut uudestaan ja uudestaan enkä osaa suhtautua asiaan kuinkaan. Toisaalta harmittaa, kun olen vääntänyt tuota paperia hemmetti soikoon nelisen vuotta vähintään puolipäiväisesti kuvitellen, että voin työllä korvata filosofisen hidasälyisyyteni. Arvostelussa lukee, että tunnen hyvin keskustelun ja tutkimieni tyyppien teesit ja rakenne on selkeä ja teesi, jonka pyrin esittämään, tulee johdonmukaisesti ja uskottavasti perustelluksi. Toisaalta siinä sanotaan, että argumentatiivisuudessa ja käsitteellisessä selkeydessä on toivomisen varaa. Hitto, olen käyttänyt neljä vuotta elämästäni selkiyttääkseni itselleni nuo käsitteet. Toisaalta siinä sanotaan myös, että käsitteet, joiden selkiyttämistä olisi toivottu, eivät ole lähteilläkään selkeät.

Tavallaan koen onnistuneeni - tavoitteeni on ollut selostaa oikeudenmukaisesti ja tarkasti, mitä sedät sanovat ja verrata heidän systeemejään toisiinsa, ja tässähän minun katsotaan onnistuneen hyvin. Ja tavallaan en ole selvästikään onnistunut - arvostelijoiden mielestä asiaa olisi pitänyt tarkastella kytkien se yleisempään emergenssin ja realismi-antirealismi -jaon problematiikkaan. Niiden relevanssia yhteydessä käsiteltävään asiaan en hahmota edelleenkään.

En osaa sanoa ollenkaan, miltä nyt tuntuu. Tyhjältä, ehkä. Itken pari tuntia, koska akateemisen uran mahdollisuus on sulkeutunut napsahtaen. Ei niin, että olisin sitä harkinnut, mutta olisihan se ollut hyvä varaventtiili olemassa. Eihän tuollaista arvosanaa kehtaa edes näyttää kellekään. Kissa panikoi ja hokee, että nyt hän saa gradustaan kanssa jonkun tosi huonon arvosanan. Hän on kuitenkin tehnyt graduaan niin paljon vähemmän aikaa, kevyemmällä otteella. Koetan valaa Kissaan luottamusta: hän on viisaampi, hänellä on fiksumpi aihe, hän on argumentatiivinen hyvässä ja pahassa.

Tunnen itseni loputtoman tyhmäksi ja itsepäiseksi. Vaihdoin yliopistolla ensimmäisenä syksynä kirjallisuustieteestä filosofiaan, koska huomasin, että aina kirjoittaessani esseen kirjasta, josta pidin ja josta minulla oli sanottavaa, arvosana oli huono, ja kirjoittaessani esseen kirjasta, josta en ymmärtänyt höläsen pöläystä ja asettelin vain sanoja peräkkäin tavoitteena saada täyteen vaaditut kolme sivua, arvosana oli ylistävä. Kuvittelin, että filosofiassa voisi käydä toisin. Graduun saakka olin kiltti tyttö ja tein kaikki tutkielmat jonkun opettajan ehdottamista aiheista, en ymmärtänyt paljonkaan, mutta kopioin kiltisti argumentteja paperille järjestellen ne hiukan eri järjestykseen ja suhteuttaen muutaman kommentaattorin näkemyksiä toisiinsa. Arvosanat erinomaisia. Gradun kohdalla ajattelin, että tämä on niin iso pamaus, niin kovasti työtä vaativa, että nyt kyllä teen siitä, mikä minusta filosofiassa on oleellista ja kiinnostavaa. Ai ai.

Tulosta kärsitään parhaillaan. Enkö minä hiivatti soikoon ole jo oppinut, että kiinnostukseni kohteet ovat näemmä aina epäsopivia, ei-toivottuja ja marginaalia? Ja miksi se on vaikeaa hyväksyä? Miksen voi vain ravistella arvosanaa hiuksistani ja todeta, että jee, gradu on kuitenkin valmis ja minä olen siihen tyytyväinen. (Sillä omilla kriteereilläni olen siihen tyytyväinen, edelleen.) Että pääsen pois yliopistolta, filosofiasta, joka on ollut koko ajan vastatuuleen puskemista ja ihmettelyä, miks noi on kiinnostuneet tommosista kysymyksistä, miks just noi kysymykset on muka kaikkein tärkeimpiä. Ei, en osaa olla tyytyväinen enkä tyytymätön. Enkä siltä väliltä. Tunnen itseni ainoastaan tyhmäksi.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä ajatella.



Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: olen tyhmä ja itsepäinen pieni eläin. Olen toistanut tätä itselleni koko päivän kirjeen tultua. Päätös hakea yhteishaussa fysioterapian tai jalkaterapeutin koulutukseen vahvistuu. Ei minusta ole tällaiseen elämään. Nyt on aika hankkia käytännöllinen ammatti yhdentoista vuoden opintojen tuotettua pelkän fiaskon. Olenkohan oppinut mitään? Ainakin sen, että erehtyminen on naurettavan helppoa.

Huvittavaa: John McDermottin, jota kovasti arvostan, mukaan syvä epäonnistuminen itse valituilla poluilla on paljon arvokkaampi ja opettavaisempi kokemus kuin onnistuminen konventionaalisten mittarien mukaan. Olen siteerannut McDermottia ihmisille kyllästymiseen saakka. Nyt rutistelen kulmiani ja mietin, olisiko sittenkin pitänyt laajentaa se erinomaisen arvosanan saanut kandintyö graduksi ja niitata taas yksi meriitti. Perkele, pitääkö tässä olla aina samanlainen kovakallo, joka ei koskaan tosipaikan tullen suostu menemään siitä, missä aita olisi ylitettävissä? Koetan asennoitua mcdermottlaisittain, mutta en voi mitään pienelle kaiherrukselle, joka narskuu mennessään, että hyvähän sedän on puhua, kun sillä on arvostettu akateeminen asema ja niin edelleen. Että kukaan ei ymmärrä, blaa blaa blaa. Että tosiasiassa olen niin tyhmä, että sietää hävetä, että olen ylipäänsä koskaan kehdannut suuni avata.

Huomenna on kypsyyskoe. Saan juuri ja juuri graduni luettua loppuun ja tarkastelen sitä ihmetellen. Minusta se on hyvä. Mutta en voi luottaa omaan arviooni enää.

Pitää mennä hoitamaan asioita kaupungille, tapaamaan ihmisiä. Vähän kyllä pelottaa, vaikka tunnenkin kaikki entuudestaan ja tiedät heidät ihan mukaviksi tyypeiksi. Tuntuu vain siltä, ettei minulla ole mitään sanottavaa, kenellekään, mistään. Eilinen muutoksen tunne on jähmettynyt kirkkaaksi kauhuksi siitä, etten ymmärrä yhtään mitään.