torstai 25. marraskuuta 2004

Vaiheissa

Ihana päivä, vaikkakin ulkona on edelleen kylmää eikä luvatusta vesisateesta ja suojakelistä ole tietoakaan. Koirat puskevat eteenpäin ulkoillessa ilosta pogoten, höyrypilviä tuprautellen, eikä siihen ihminenkään voi mitään sanoa. Vaikuttavaa, tuo niiden elämänriemu.

Päättelen Nevanlinnan Anteron ja syöksyn päätäpahkaa seuraavaan tehtävääni: olen saanut myytyä arvostelun Elisa Aaltolan kirjasta Eläinten moraalinen arvo. Ihastuksekseni Aaltola jaksaa kirjassaan olla perinpohjainen ja maltillinen ja etsiä yhteistä pohjaa moraaliselle keskustelulle eläinten käytön oikeutuksesta. Pelkäsin etukäteen, mitähän kirja pitänee sisällään, ja vatsaa suorastaan kuumotteli kirjan tullessa kotiovellemme, postimiehen kilistäessä kelloa ja koirien hyökätessä ovelle närkästyksestä ulvoen: taas se häiriköivä ukkeli, joka ei koskaan tule sisään eikä anna meille namua... (Kirjapaketit, joita meille tippuu vähintään kerran viikossa, eivät mahdu postiluukusta sisään kiinni olevan välioven takia. Väliovea on pakko pitää kiinni, koska muuten Nasu, joka pelkää rapun ääniä, on koko ajan aivan onneton ja häntä koipien välissä ja murisee ja irvistelee ovelle.) Niin, ajattelin, toivottavasti tämä ei ole liian poleeminen eikä leimaa niitä - meitä - jotka käyttävät eläimiä (minullakin on nahkakengät, vaikka aikeissa on kyllä hankkia sellaiset pleather- eli keinonahkamaiharit sitten kun Martenseista aika jättää).

Miten ihanaa. Olen aivan sulaa vahaa kirjan kanssa, vaikka siinä sivulauseissa onkin tiettyä löysyyttä ja kielestä puhutaan ikään kuin sen ensisijainen funktio olisi olla työkaluna "muodostettaessa uskomuksia maailmasta". (Oma veikkaukseni: kieli on ensisijaisesti työkalu "Anna se mulle", "Älä, ei saa", ja sen tyyppisille huudahduksille, murauksille ja kiljaisuille. No joo, ehkä vähäsen sofistikoituneemmille kuin noi, mutta sinne päin... Usein uskomuksetkin kielellistettyinä ja ääneenlausuttuina ovat nekin muuta kuin neutraaleja toteamuksia. "Näin elän, tämä on siis mahdollista, äläkä uskalla sanoa muuta...")

Toivottavasti kaikki eläinten ystävinä itseään pitävät malttaisivat lukea Aaltolan kirjan. Se on ainakin 50 ensimmäisen sivun perusteella helppotajuinen, perusteellinen ja provosoimaton. Olen mielissäni. Toisinaan koirapuistossa käydessä kauhistun kuunnellessani ihmisten läppiä koirien koulutuksesta. Ihan yhtä käsittämätöntä paskaa kuin joidenkin naisten jutut "miehen kouluttamisesta" (miesten en ole kuullut puhuvan naisten kouluttamisesta, mutta ehkäpä tätä keskustelua ei käydä naisten läsnäollessa). Ihmiset eivät tunnu lainkaan oivaltavan, että koiran opettaminen (ei kouluttaminen) on yhteistyötä, jossa ei ole kyse vain mekaanisen, tyhmän eläimen käytöksen manipuloinnista muutamin oivallisin kikoin juuri sellaiseksi, kuin sen tahdomme olevan. Aaltola kiteyttää sen kauniisti jo esipuheessa: "Haluaisin sanoa, että olen kouluttanut koirani hyvin, mutta totuus on, että Gilda on itse pyrkinyt ymmärtämään minua mahdollisimman hyvin ja mukautunut elämään kanssani." (Luulen, että koiranomistajat allekirjoittaisivat tämän, jos pysähtyisivät miettimään tarkasti, mutta kuinka moni pysähtyy? Niin monta kertaa sitä näkee, kuinka ihminen läpsäyttää koiraa päähän ja karjuu "Hyi!" sen sijaan, että aidosti vaivautuisi miettimään, miksi koira sai sätkyn ja miten sen voisi totuttaa ajatukseen, että tilanteeseen voisi reagoida toisinkin, ja että silloin saisi jopa kehuja.)

Voi, hyvin koulutetut koirat. Edellinen koirani taisi olla sellainen; en kyllä erityisemmin kouluttanut sitä, Tukos vain seurasi minua kaikkialle lempeänä ja ymmärtäväisenä. Helsingin keskustassa se kulki kauniisti vierelläni ilman remmiä ja suhtautui lempeästi kaikkeen elävään, kastemadoista rottaani Denisiin, joka kiipeili sen selässä. (Tukoksen kuva on postissa "Villakoiraa vai graniittia?")

Nykyiset koikut sen sijaan - no, kumpikin on siis tallinnalaisia, kodittomia katurakkeja. Mobutu oli tullessaan puoliksi kalju, rotanpuremilla (Koerte Varjupaikissa on rottaongelma) ja niin laiha, että ihon läpi näkyi jokainen kylkiluu ja selkänikama. Nasu taas oli hyvässä kunnossa, mutta täysin shokissa. Tarhalla se oli antanut koskea itseensä, mutta laivamatka Suomeen ja pari yötä lapsiperheessä (jonka lapsia se näykki kasvoihin) joka sitten halusikin siitä eroon heti paikalla (eivät ole edes soittaneet kertaakaan kysyäkseen, mitä Nasulle kuuluu...), oli sille selvästi aivan liikaa. Meille tullessaan Nasu oli aivan sekaisin, puri ja näykki, kiukutteli, raivosi ja pissi pelosta alleen. Ensimmäiset pari kuukautta Nasun tulon jälkeen ovat elämäni kamalimmat (osittain myös, koska niihin liittyi muitakin ongelmia - kutsu Linnan juhliin, gradun takkuilu) ja mietin aluksi joka päivä, aivan lopun uupuneena, onko koiran täällä pitäminen edes eläinsuojelullisesti oikein, onko se niin sekaisin, että se pitäisi lopettaa. Juttelin asiasta sekä tuttujen psykologien että koiraterapeutin kanssa. Ei selvyyttä. Koiraterapeutti oli sitä mieltä, että kannattaa yrittää, lisäten tosin, että "Itse en uskaltaisi kyllä tuota koiraa kotiini ottaa." Tajusin, että jos hemmetti soikoon minä en tätä koiraa parsi kokoon, sitä ei kukaan muukaan tee.

Tänään: lepäämme kaikki sängyllä yhdessä, koirat, kissat ja minä. Nasu-pieni on luottavaisena käpertynyt kylkeeni ja painautuu siihen tiukemmin, kun postiluukku kolahtaa. Mietin, lakkaako se joskus pelkäämästä rapun ääniä. Se on peloton jo niin monen muun asian suhteen. Silitän sen kiharaista karvaa, pyörrytän sitä sormilla eestaas, se huokailee ja ummistaa taas silmänsä levollisesti, oikaisee pitkät koipensa ja aivastaa. En ymmärrä, miten ihmiset ovat heittäneet nämä viisi eläintä pihalle. (En usko koskaan pystyväni ymmärtämäänkään tätä. Silti ajatus palaa luokseni sitkeästi, kysyvänä.) Ovatko ne olleet heistä "käyttökelvottomia" lemmikkeinä, vai onko niiden vaatima ruoka ja eläinlääkäri vaatinut sittenkin liikaa rahaa, ovatko ihmiset suuttuneet niiden pissittyä matolle tai raadeltua sohvan?

Tietysti eläimet ovat joskus aikamoinen tuhovoima, ja on kertoja, jolloin olen kotiin tultuani lysähtänyt istumaan ulkovaatteet päällä eteisen lattialle ja jaksanut vain itkeä. Itkeä, koska minua huvittaisi karjua, mikä ei koskaan ole oikea ratkaisu, ihmisten eikä eläinten kanssa. Eläimet ovat hiipineet hiljaa luokseni, Lohi tunkenut itsensä väkisin syliini, Nasu ja Mobutu lorpattaneet märkää naamaa, Negaatio ja Arttu puskeneet ujosti kyynärvarsia. Näillekö minun pitäisi suuttua? En minä voi. "Senkin karvaiset paholaiset", olen murissut ja halannut niitä ja sitten siivonnut jälkiä. Luutunnut pissaa matosta, korjannut raadeltujen ruokapakkausten jämiä, puoliksi syötyjä kuivattuja aprikooseja ja spagettien rapisevaa laumaa.

Jossain blogissa joku kirjoitti (hemmetti, minun pitäisi näköjään lukea blogeja muistivihon kanssa...) lukeneensa, että tytöt läpikäyvät hevos-, runo- ja valokuvausvaiheen. Minun täytyy tunnustaa, että vaikken ikinä ole erityisen tyttömäisenä itseäni pitänytkään, minä elän edelleen noissa kaikissa vaiheissa. Ja monessa muussa. Tanssituntivaiheessa, DocMartens-vaiheessa, "en juo kahvia, sehän on aikuisten juoma" -vaiheessa, eläinten hyväksikäytön kyseenalaistamisen vaiheessa.



Hevosvaihe plus valokuvausvaihe tuottavat yhdessä tällaista.

Mitä sitten Nevski Prospektilta odotinkin löytäväni lukiolaisena? Valokuvattavan hevosen...?

Itse en kyllä liioin luottaisi teoriaan tyttöjen vaiheista. Valokuvaus on sangen nuori keksintö. Hevoset eivät olleet tyttöjen harraste vielä viisikymmentä vuotta sitten. Ja mitä runoihin tulee, no, on runoja ja on runoja.

Niin kuin tämä, Rilkeä:



"Tuhansin silmin katsoo eläimet

avoimeen. Meillä vain on silmät

kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä

ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä.

Me ulkopuolisen vain eläimen

kasvoista tiedämme; jo pienen lapsen

käännämme katselemaan taaksepäin,

ei avonaiseen, joka eläimessä

niin syvä on. Niin kuolemasta vapaa.



....



Oi autuus pienen eläimen: se jää

iäksi kohtuun joka sitä kantoi;

oi sääsken onni, häissäänkin se hyppii

sisällä: sillä kohtua on kaikki.

Ja entä linnun puolinainen varmuus:

alkunsa kaksinaisuuden se melkein tietää,

kuin etruskien sielu, vainajan,

kun avaruuteen yhtyneenä kantaa

lepäävän hahmon arkunkannellaan.

Ja kuinka tyrmistyen lentoon lähtee

kohdusta tulut. Niin kuin itseään

säikkyen vavahtaa se ilman halki

kuin särö kuppiin. Näinhän naarmujaan

lepakko rikkoo illan posliiniin.



Ja me: me katselijat, aina, kaikkialla,

kääntyneet kohti, ulospäin ei koskaan.

Täytymme yli. Järjestämme. Kaikki sortuu.

Taas järjestämme, itse sortuen.



Ken käänsi meidät niin, että me aina,

kaikissa toimissamme, muistutamme

pois lähtevää? Kuin viime kukkulalla,

kun laakso viime kerran kokonaan

silmille avautuu, hän empii, viipyy -

noin mekin: alinomaa hyvästellen."



(Rainer Maria Rilke, Duinon elegiat, Kahdeksannesta Elegiasta, suom. Aila Meriluoto)



Pitkiä näkemiintoivotuksia. Kirjoittamisen lopettaminen on aina tuskaisen vaikeaa. Kirjeissä on sentään se hyvä puoli, että postimaksu nousee kolmannen arkin jälkeen. Blogissa ei ole tällaisia rajoitteita.

Ei kommentteja: