Lyriikasta, edustusvaimoista ja eriteralleista

Heti ensiksi on sanottava, että minua hävettää, helskutisti. Eilisen illan merkinnästä näkee selvästi, mitä pitkäaikaisten (3 yötä) yövieraiden mukanaan tuoma selibaatti oli aivoilleni tehnyt. Osallistun meemiin! Voisiko olla mitään vähemmän kiinnostavaa asiaa kuin olohuoneen maton väri? Onneksi nyt kaikki on jälleen ennallaan. Vain Nasu ja Mobutu nukkuvat vieraspatjalla, ja psyykkinen tilani on palautettu ennalleen. Tosin asiaintilan muutos havahduttaa minua niin kovasti, että en sitten nukahda ennen aamuyötä vaan zippailen välillä keittiöön, jyrsimään leipää Tsernobyl-kirjan ääressä kyhöttäen.

"Ole vittu hiljaa!" karjuu mies kerran, mutten ole varma, kehen sanat kohdistuvat. En ota niitä itseeni. Varmasti mies tarkoittaa yläkerrasta kuuluvaa outoa nakutusta tai Mobutun häntää, joka rummuttaa keittiön kaapistoja rytmikkäästi takkuisen vanhan karvalankamaton koettaessa lokkia edes pientä leivänmurua silmät toiveikkaasti tuikkien.

Olen leijailevan onnellisessa tilassa. En erityisen selvämietteinen, mutta muuten hyvällä tuulella, keskellä yötä. Äkkiä mieleen palautuu lyriikkapraktikum kymmenen vuoden takaa, ensimmäiseltä yliopistosyksyltä. Praktikumia veti runoilija Jouni Inkala, joka ei tainnut olla paljon meitä lapsukaisia vanhempi. Inkala hössötti, juoksi luokassa eestaas, kirjoitti sanoja taululle ja piirsi esseisiin numeron viereen kukkasen ja marginaalit täyteen innostuneita huutomerkkejä. Selvästi tässä praktikumissa ohjaaja oli saavana osapuolena, koska lyriikkakritiikki jäi ainakin minun osaltani teoreettisesti varsin ilmaan. Inkala sen sijaan tuntui olevan jonkinlaisessa iloisessa käymistilassa. Paras kerta oli, kuin lukukirjana oli ollut Joseph Brodskyn Katastrofeja ilmassa. Se on esseekokoelma, jossa Brodsky kirjoittaa kirjoista, kirjailijoista ja kirjoittamisesta. Inkala oli jo luennon alkaessa aivan tulipunainen kasvoiltaan ja näki selvästi, että jokin kietti setää nyt valtavasti. Hän hymyili meille salaperäisesti, kääntyi taululle ja kirjoitti käsi innosta täristen: "Kirjoittaminen sujuu parhaiten seksin jälkeen." Sitten hän kääntyi meihin päin ja kysyi: "Mitä mieltä olette tästä Brodskyn väitteestä?"

Niin. Tämä ei ole unta. Tällaista on opiskelu humanistisessa tiedekunnassa, parhaimmillaan. Kasa tyrmistyneitä kuulijoita, ja sitten porukan ainoa jätkä, semmoinen epämääräisen oloinen roku, johon tutustuin vasta monta vuotta myöhemmin eräällä illallisella ja joka paljastui varsin mukavaksi tyypiksi, sanoo: "No en mä nyt oikein tiedä. Kai Brodsky voi olla sitä mieltä..."

Muistikuva katkeaa.

(Brodskyn kirja kannattaa muuten lukea, jos pitää yhtään kielestä ja kielellisyydestä. Brodsky kirjoittaa kuin pieni jumala, muissakin teoksissaan. Katastrofeja ilmassa on paitsi loistavaa taidefilosofista pohdintaa, myös mainio laiskan lukijan johdatus kiinnostavaan venäläiseen kirjallisuuteen. Hauskinta Brodskya lukiessa on, että Brodsky heittelee yllämainitun oloisia kommentteja nimenomaan suluissa, melkein kaikki kiinnostava on siinä kirjassa sulkumerkkien sisällä. Onneksi Brodsky sulkuilee runsaasti.)

Aamu. Olo on sekava, koska olen nukkunut niin vähän. Suunnitelma: bloggaamisen jälkeen otan lasin punkkua, tirsat ja herään uudestisyntyneenä. (Uudestiheränneenä?) Eläköön friikkuelämä ja graduvaihe.

Monet ihmiset ovat gradujensa vaiheista ahdistuneita. Mieskin on juossut opintopsykologilla, hyvä ystäväni valittaa tahtovansa päivätyöhön, jotta voi ostaa asuntolainalla kaksion ja niin edelleen. Onneksi on myös toisia samanlaisia matoja kuin minä. Ystävämme Porvariston Helmi on vääntänyt geetään vielä kauemmin kuin minä. Aina välillä hän asettaa itselleen jonkin näppärän porkkanan: varaa Italian-matkan ja sopii itsensä kanssa, että lähtee sille vain, jos gradu on palautettu. Pari vuotta sitten PH ei voinut tulla syntsillenikään koska hänen gradusa oli pilkunviilausta vaille valmis ja Italiaan piti lähteä parin päivän päästä. Ja kuinkas sitten kävikään. PH lähti Italiaan, muttei ole edelleenkään palauttanut graduaan. Ei minulle noin käy, silti.

Olemme joskus puhuneet Porvariston Helmen kanssa elämästä ja siitä, mitä haluamme siltä. PH, joka on aloittanut yliopistossa farmasialla ja valunut siitä teoreettisen filosofian kautta valtio-oppiin, saa kuunnella lääkäriavokkinsa lääkäri- ja proviisorituttavilta sydämellistä vittuilua siitä, että tahtoo viettää selvästi edustusvaimon elämää. (Huomautettakoon tässä yhteydessä PH:n olevan mies, vaikkei sillä toki minun kannaltani mitään väliä olekaan. Mutta kenties hän ei koe edustusvaimon osaa yhtä häpeällisenä kuin me naiset, jotka sentään vasta taistelemme itsellemme paikkaa ajattelevien olioiden kategoriasta...) "No minä olen sanonut siihen, että kyllähän se aika ihanteellista olisi", sanoo ystäväni PH. Hänellä ei tunnu olevan vaikeutta sopeutua ajatukseen, että hänellä on intiimi mesenaatti, joka huolehtii talouspuolesta edustusvaimon keskittyessä kansainväliseen politiikkaan, gourmet-kokkaukseen, sisustamiseen ja Method Putkisto -venytyksiin.

"Sinäkin varmasti haluat olla kaikista eniten edustusvaimo", kehtaa Porvariston Helmi ehdottaa minulle nuristessani, ettei minusta voi mitenkään tulla tietyn alan asiantuntijaa, koska on liian monta mielenkiintoista asiaa, joihin on pakko sekaantua, ja etten voi kuvitellakaan ehtiväni koskaan täyspäiväisesti duuniin kaikilta harrasteiltani.

Tyrmistys. Edustusvaimo? En oikein koe istuvani edustusvaimon kategoriaan. Sotken kotona enemmän kuin siivoan, kritisoin mesenaattiani (joka tälläkin hetkellä istuu tylsässä duunissaan rahoittamassa Welho-liittymäämme) terävin, joskin rakastavin sanoin, en osaa henkevää smalltalkia laisinkaaan, paritansseissa vien kuin Siperian-juna, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ai niin, ja yleensä kynsieni aluset ovat silmittömän epähygieenisen mustat. Edustusvaimo? Mitä ihmettä minä edustaisin? Kaikkia meitä, jotka inhoavat sukupuolispesifiointia? (Paras puoli lempinimen käytössä on se, että aika usein tekstejäni/sähköpostejani lukeneet tuntemattomat ihmiset odottavat tapaavanasa miehen, eivän minun kaltaistani hössöttävää ikiteinityttöä.) Kaoottista nauramista? Kyvyttömyyttä manipuloida miestä seksiä pihtaamalla? (Ugh, kaikista käsittämättömintä maailmassa ovat naiset, jotka rankovat miestään seksiä pihtaamalla. Lukisivat oppimispsykaa. Rankaisu ei auta, etenkään jälkikäteinen rankaisu. Kaikille tulee vain paha mieli. Ja eivätkö ne itse halua seksiä? Hämärää... Minusta seksin kieltäminen suhteessa on yhtä julmaa kuin nukkumisen kieltäminen. Unitutkijat olisivat varmaan kanssani samaa mieltä. Uni ja seksi kun ovat ne kaksi elämänaluetta, joita ei juuri rationaalisuudella muuteta miksikään ja jossa logiikalla ei ole sanaa sanottavanaan. Kumpikin ovat perustarpeita, joiden säännöstely aiheuttaa vakavaa psyykkistä epätasapainoa.)

En siis koe itseäni edustusvaimoksi. Enkä ylipäänsä vaimoksi lainkaan. Tosin tuskin kukaan naisikaan tällaista kutvaketta, joka on harkinnut vakavasti jossain vaiheessa elämäänsä sekä prostituoidun että nunnan elämänuraa, onneksi kumpaankaan päätymättä. Miten se sopii edustusvaimon kategoriaan? Uskomatonta lapsellisuutta kaikki tyynni tuo prostituutio- ja nunnahaihattelu: teininä ajattelin, että prostituutio olisi hyvä juttu, kivaa hommaa josta saisi fylleä, ja sitten kun miehet säikähtelivät selittäessäni heille tuollaisia juttuja, ajattelin, että oikeastaan nunnana olisi parempi, ei tarvitsi välittää miehistä pätkääkään. Tosin en usko Jumalaan mutta se ei ole niin vakavaa. Feikkaaminen ei voi olla niin vaikeaa ideologisissa asioissa. Jopa mieheni oli aluksi epäluuloinen suhteeni; aloimme seurustella pari päivää ennen kuin hän lähti vuodeksi vaihtoon Madridiin, ja sieltä palattuaan hän myönsi epäilleensä, että kenties vain leikin hänen kanssaan saadakseni kokemuksia, joista on hyvä kirjoittaa.

(Mikään tölväisy, koskaan, ei ole sattunut yhtä paljon. Sen jälkeen olen ollut varovainen ihmisten kanssa enkä ole höpöttänyt avoimesti kirjoittamisesta. En halua, että minua aletaan pelätä samalla tavalla kuin psykologeja - olettaa, että etsin etsimällä heikkouksia ja kiinnostavia loogisia erheitä, joihin sitten tartun ja ravistelen koko persoonan riekaleiksi. Ei, ei, en ole koskaan halunnut sellaista enkä tehnyt sellaista. Minä rakastan ihmisiä ja maailmaa. Jopa ne kritiikit, joita toisinaan saan myytyä lehdille - ravintolakritiikkejä, kirja-arvosteluita - rakentuvat sille pohjalle, että koetan ottaa selvää, mikä juuri tuossa jutussa on hienoa, omaperäistä, kiehtovaa. Mikään ei ole niin pöljää kuin nurista kansankuppilassa siitä, ettei tarjoilija osaa kertoa viinien sopivuudesta ruokaan tai narista, että Waldorf-salaatti ei ollut tarpeeksi klassinen.)

Mutta takaisin edustusvaimouteen. Miten se sopii yhteen eriterallin kanssa? Eilisen saldo: Aamupäivällä Nasu sotkeutuu taluttimeensa, saa paniikin ja vapauttaessani sen jalkaa hihnan kuristuksesta se kolauttaa päällään huuleni sisäpuolelta halki. VERTA. Pari tuntia myöhemmin mies alkaa valittaa, että olohuoneessa haisee oudolta. Toteamme Lohen kusseen koiran makuualustalle. PISSIÄ. Juuri kun olemme käymässä nukkumaan (paitsi kuten tiedät, en saa unen hännästä kiinni) Arttu alkaa yökötellä ja sen ilta-ateria päätyy vatsahapoin terästettynä kynnyksen ja makuuhuoneen parketin väliseen rakoon. OKSENNUSTA.

Ihan normaali päivä, siis. Mistä edustusvaimot puhuvat keskenään? Verestä, pissistä, oksennuksesta? Nuoruudenhaaveistaan alkaa prostituoiduksi? (Kerran valittaessani tästä teemasta ystävälleni hän totesi, että "Onhan Anna Nicole Smithkin edustusvaimo. Ei se prostituutio sen kanssa ristiriidassa ole." No joo. Mutta kuka haluaa tuntea itsensä Anna Nicole Smithiksi?) Siitä, miten kylmää sisällä on, kun pattereita ei voi laittaa päälle, ettei kamelia pudota nuppuaan? Joo-o. Edustusvaimot, pah.

Kun olimme kaksi vuotta sitten Linnan juhlissa ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni siis virallisesti miehen kotiolojen edustaja, olo oli aika paska. Vain hiukan sydäntä lämmitti jälkeenpäin, kun kuulin nelikymppiseltä ystävältäni, että hänen teinityttärensä oli naistenlehtiä selatessaan osoittanut kuvaa, jossa olimme mieheni kanssa, ja sanonut. "Noi kaikki muut on ihan kauheita haahkoja, siis kato nyt noi kledjut, mutta nää näyttää ihan inhimillisiltä." Hän ei tiennyt, että äiti tiesi minut, mikä tai kuka olin, mutta hän oli heti erottanut, että edustusvaimo en ole. Kaikki muut naiset näyttävät kuvissa naiselta, mutta minä näytän lapselta, iloisesti vaikka ujosti hymyilevältä pikkutytöltä, jolla on päässä kasa murattia ja kaksi nutturaa, kuin eläinten korvat. Alice Merkittävien Ihmisten Ihmemaassa. Toisessa kuvassa, siinä, joka levisi maakuntiin, irvistän miehelleni. Äiti moitti jälkeenpäin: "Sinähän irvistät siinä kuvassa. Näytät hampaitasi." Mitä siihen voisi sanoa? Kai sitä kuka tahansa irvistää, kun tulee kohdelluksi pelkkänä avecina, olkoonkin ettei se ollut miehen syytä. Typerä protokolla. Sitten vielä kaikenmaailman puolitutut vinkuivat, että hekin haluaisivat Linnan juhliin.

Onneksi sentään kunnon tutut ymmärsivät, että paniikkia ja identiteettikriisiähän se reissu oli, yksinään ja yksinomaan. Mies oli paskana, koska juhlakutsun aiheuttanut "merkittävä teko" oli YK-neuvotteluihin osallistuminen, joissa mikään ei notkahtanut eteenpäin, minä olin paskana, koska ihmiset puhuivat minulle juhlissa kuin olisin joku vajaamielinen. "Sinun miehesi on tehnyt merkittävää työtä, liirum laarum, blaa blaa." Huvitti sanoa, et joo, meikäläinen painaa näitä ihan samoja ympäristöasioita. Ja että olen ihan yhtä koulutettu kuin puolisonikin. Ja että itse asiassa luen jokaisen hänen kirjoituksensa ja korjailen sitä ennen kuin kukaan muu saa sitä silmiinsä. (Niin mieskin tekee minun virallisille teksteilleni. Blogia hän ei edes halua lukea. Täällä kaikki on sensuroimatonta.)

Kaupan päälle sain feministin maineen, kun uskalsin juhlista kirjoittamassani lyhyessä palassa ilmaista, että minusta minun olisi pitänyt saada kätellä presidenttiä ennen miestä, koska ruoan laittaminen ja pyykin peseminen ei ole yhtään sen arvottomampaa hommaa kuin YK-kokouksissa lentelykään, ja yleinen sääntö kuitenkin kuuluu "naiset ensin". Ja koska mainitsin, että kotiin juhlista palattuamme siivosin juhlakledjuissa Nasun pissejä lattialta. Eläköön eriterallit! Pissaa luututessani olin kyllä huomattavasti enemmän tasapainoinen ja omat itseni kuin juhlassa.

Hmm, hmm. Olen näemmä edelleen tuohduksissani noista bileistä. Huonoa ruokaa ja musaa. Laahukselle tallovia ihmisiä. Liian räikeästi, vain kuvia, ei livekohtaamisia, ajatellen meikanneita naisia. Umpigänässä oleva ministerinrouva, joka koetti vongata jatkoille "nuoria tyyppejä jotka jaksaa heilua". Kauhea hypetys, ihan turhasta. Jälkeenpäin olin paljon paremmissa bileissä, jossa yksi gänäinen tyttö jaksoi jauhaa usean tunnin ajan "loistava se sun juttu niistä juhlista mut millaista siel oikeesti oli" ja toista sen vuoden traumakasaumaa: "Hei sä oot se Sormusten Herran Eowyn!" Mitä tuollaiseen voi sanoa?

En lopulta mennyt lainkaan katsomaan Tarua Sormusten Herrasta; osittain, koska pidän kirjasta, osittain, koska sain kuulla aika monissa pikkujouluissa sinä vuonna olevani Eowyn. Itseni mielestä en näytä Miranda Ottolta, mutta tuttavapiirini oli päättänyt toisin. Onneksi he ovat unohtaneet jo koko jutun. Jos joku tämän innoittamana aloittaa uudestaan, lupaan unohtaa pasifisitiset asenteeni: turpiin tulee. Kaksi vuotta sitten oloni oli niin paljon epävarmempi ja huonompi noiden kahden trauman - Linnanjuhlat ja TSH:n Eowyn - takia, että nyt arki, unettoman yön jälkeenkin, tuntuu aivan uskomattoman hienolta. Eriteralleja tai ei, olen entistä varmempi siitä, etten sovi edustusvaimoksi edes metaforisessa mielessä.

Vaikka pitääkö sitä rooleihin sopiakaan? En ole useimmiten varma, sovinko viiden ex-kodittoman eläimen huoltajaksikaan, tai ympäristöjärjestötoimijaksi, tai filosofian opiskelijaksi. Ei sellaisesta pidä ottaa paineita. Ei tarvitse tietää, mitä on tai mitä haluaa olla. Riittää, että tietää, mitä EI halua olla. Edustusvaimo.

Päiväunille, jotta gradukin edistyisi.