torstai 18. marraskuuta 2004

Unista, painajaisista, puhelimista

Yö, siinä puoli kolmen -kolmen aikaan. Hälytyssireeni soi, mutta keinun mummon mökin keinussa eestaas siitä välittämättä. Amanuenssi työntää kottikärryillä lastia multaisia porkkanoita, kasan huipulla istuu raidallinen kissani Nelikulmainen Negaatio. Se sanoo: "Ad astra, ad astra, ad astra."

Sireenin ääni estää minua kuulemasta, toistaako se neljännen kerran tähtiinsinkaisemisloitsunsa, käännän kärttyisänä päätä saadakseni selville, mistä tuo helvetillinen ujellus oikein tulee. Onkin pimeää. Keittiöstä kuuluu ääntä.



Läpsytän keittiöön paljasjaloin edelleen sekavassa mielentilassa. Palohälytin? Missä palaa?

Keittiössä ei pala muuta kuin kattolamppu. Häikäisee. Keskellä lattiaa seisoo Bogeymies, yövieraamme, huutava lankapuhelimen irtoluuri kädessään. "Mä yritän sammuttaa tätä", hän sanoo.

"Vitun puhelin", kommentoin ja tempaan luurin hänen kädestään. "Ei sitä voi sammuttaa. Se haluaa virtaa ja karjuu kunnes kuolee." Suurin osa puheestani tosin mennee ohi, koska heti siepattuani luurin rymisen makkariin ja isken luurin laturiinsa. Sitten muistikuvat loppuvat. Näen aamuyöstä vielä toisen unen, sekin on painajainen. Ajan pyörällä öisiä katuja, perässäni autojen letka. Autot vilkuttavat valojaan ja toitottavat torviaan. Herään siihen, että etummaisen auton ikkunasta kurottaa ulos Mad Hatteriksi pukeutunut ex-professorimme, nykyinen HY:n rehtori Niiniluoto, ja karjuu: "Vauhtia, laitos saa rahaa vasta valmiista maistereista!"

(On aivan tyypillistä, että näen unia koulusta ja yliopistosta; yleisin uni on sellainen, jossa tiedän, etten koskaan pääse sieltä pois. Luulen kaiken olevan jo tehdyn, mutta ovet ovat lukossa ja kun menen tivaamaan henkilökunnalta niiden avaamista, he onnistuvat osoittamaan, että olen unohtanut suorittaa monta monituista kurssia.)

Aamulla herään myöhään, vasta vähän vaille kymmenen. Herätän miehen soittamalla makuuhuoneen stesseissä Missy Elliottia. Bogeymies nukkuu edelleen olohuoneemme lattialla vaikka on yli puolenpäivän. Mies ei muista puhelimen soineen. Hän herää vain ja ainoastaan siihen, kun nuorempi koiramme kävelee sängyn ympäri ja pihisee: hänestä pissien siivoaminen on niin inhottavaa, että hän on motivoitunut heräämään koiran hätä-ääniin syvimmästäkin unista. Minä en koskaan herää niihin, eihän minun tarvitse. Mies hoitaa sen, kiskoo verkkarit pyjaman päälle ja vie Nasun ulos, jos sen maha on sekaisin.

Mutta herätyskellot, puhelimet, mekaaniset äänet: ne ovat minun heiniäni. Kummallista. Ehkä en halua kännykkääkään juuri siksi, että se uisi uniin. Säpsäyttelisi pyöräillessä tai kävelyllä. Vihaan puhelimessa puhumista. Minulla on lapsenomainen ääni, etenkin puhelimesta kuunneltuna. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lehdenmyyjät kysyvät: "Onko isi tai äiti kotosalla?" Ja minä: "Täytän tänä vuonna kolmekymmentä. Ei siis ole." Puhelimessa minua vaivaa jatkuvasti tietoisuus siitä, että kuulostan kuusivuotiaalta. Koeta sitten vaikuttaa järkevältä! Puhelin on niin kammottava vempele, että en yleensä edes uneksi siitä. Unessa se on sireeni tai herätyskello. Ja vielä juuri herättyäkin, uni-inversiossa, ajatus puhelimesta on niin inhottava, että olen haluton hyväksymään sen. VOI OLE VAAN HILJAA JA ANNA MINUN OLLA! ET SINÄ SE OLE, ET! Ja sitten on pakko vastata.



Ei kommentteja: