Hyvää yötä, isä

Isänpäivä on omiaan herättämään huonoja viboja. Isän ja tyttären suhde kun ei ole niitä maailmankaikkeuden tai edes Helsingin helpoimpia järjestettäviä. Vaikka meidänkin perheemme isänpäivälounaalla istuvat varsinaiset päivänsankarit isä ja äidinisä, huomaan hymyileväni useammin ja kommentoivani useammin äidille ja isänäidille. Mies ja koirat ovat kotona, joten oudolla tavalla lounas on paluuta lapsuudenaikaiseen asetelmaan, etenkin kun äiti muistaa kysyä erikseen jokaisen ruoan kanssa, käykö se minulle; pidänkö siitä ja voinko syödä varmasti sitä. Äiti on laittanut kookoscurryhaukea, jota päädyn syömään, vaikken oikein diggaakaan kalan syömistä. On sentään juhlapäivä, ja eikö vaan vatsa taas tule kipeäksi. Äiti on kyllä jo etukäteen puhelimessa pyydellyt anteeksi, että nyt kyllä pitää tehdä kalaa, kun ukkikin tulee. Uskon vakaasti, että suurin este ihmisten kasvissyönnille on lopulta juuri nämä tilanteet, joissa koko suku jonkin yhteisen tradition nojalla koettaa vesittää kaikki hyvät aikeet. No, päivä kerrallaan. Ei maailma yhteen kala-ateriaan kaadu. Ei edes yhteen kala-ateriaan kuussa. Olen alkanut ilmeisesti kasvissyöjäksi liian vanhana, kun en jaksa olla tarpeeksi fanaattinen ja ilkeä, jotta sukukin uskoisi minun pitävän eläinten tappamista ruoaksi eettisesti arveluttavana. Silti identifioidun vahvasti kasvissyöntiin. Samalla tavoin kuin voi identifioitua pyöräilijäksi, vaikka joskus joutuukin kamojen roudaukseen lainaamaan jonkun autoa.

On aika surullista, kuinka vähän oman isän kanssa osaa kommunikoida tärkeitä asioita. Kuitenkin isä on tärkeä vaikuttaja ja kasvattaja. 16-vuotiaaksi saakka ja joskus sen jälkeenkin halusin olla mies, koska naisen rooli, jonka perheestäni sain, ei oikein vastaa sitä, mitä elämältä katson parhaaksi hakea. Kauneudenhoito ja hoivajutut kun eivät oikein ole minun alaani. Juuri isältä olen oppinut rakkauden taivaankappaleisiin; pinnasänkyni päällä ei roikkunut hymynaamaa eikä muita lasten juttuja, vaan tähtikartta ja aurinkokuntamme planeettoja esittävä mobile (tämän olen saanut rekonstruoitua valokuvista ja kysellen, en tietenkään muista tätä). Koska isälle tuli Tähdet ja avaruus -lehti, päättelin, että tähtiharraste kuuluu jokaisen kunnon miehen osaamisalaan. Minulla olikin yhtä sun toista avaruuskamaa; rullaverho ja sängynpeitto tähtikarttakankaista, ja ensimmäinen toiveammattini, lentäjä, on näiden kanssa toki hienosti loogisella jatkumolla.

Vietimme isän kanssa kahdestaan lapsuuden lauantait. Äiti kävi lauantait töissä, ja on kertonut tuumineensa tuolloin, ettei tahtonut, että oma suhteeni isään jäisi yhtä ohueksi kuin hänen isäsuhteensa. Yhteiset lauantait ovat isälle ja lapselle parasta, mitä voi sattua, hän oli ajatellut. Tavallaan kyllä. Isä ei ainakaan kohdellut minua samalla tavoin kuin naiset vaan vei omituisiin paikkoihin; Hakaniemen torille, cruisailemaan autolla kaupungin katuja eestaas, pesemään autoa automaattipesurin hurjien harjojen pyöritykseen, mutta kaikkein useimmin Talvipuutarhaan. Talvipuutarha on edelleen kohde, jossa voisin asua, jos se olisi mahdollista. Oma sisustustyylini on saanut siitä vakavia vaikutteita; 60 neliön kämpässämme on siinä huonekasvi per neliö. Vietimme lauantaisin Talvipuutarhassa tuntikausia. Kuvittelin, että isää kiinnosti kasveissa jokin, mitä en vielä kyennyt ymmärtämään. Tuijotin itsepäisesti orkideoja, agaveiden suuria lehtilapoja, kaktuksia, kameliapuita. Vielä te avaudutte minulle!

Koskaan ei selvinnyt, mikä kasveissa isää erityisesti kiinnosti.

Muutama päivä sitten, isän heittäessä minua mummon muuttoon liittyen autolla ohitse Talvipuutarhan, kysyin häneltä, käykö hän edelleen siellä yhtä usein. "Tuollako? Talvipuutarhassa? Ei, ei minua ole ikinä kasvit kiinnostaneet", hän hämmästeli ja mulkaisi minua selkeästi ihmetellen, mikä minua vaivaa.

Nyt tiedän, ettei Talvipuutarhassa käyntejen syy ollut, että kasvit kiinnostavat isää. Ketä ne kiinnostivat? Minuako? Vähitellen ne alkoivat kiehtoa minua, mutta muistan myös pitkästyneitä hetkiä, kun ajattelin sisäisesti haukotellen, mitä ihmettä isä tuossakin lehtikaktuksessa näkee, kun hän sitä noin tuijottaa. Valistunut arvaus: hän ajatteli omiaan. Mutta mitä? Mitä lopultakaan tiedän vanhemmistani? En paljon mitään. En uskalla kysyä, mitä isä ajattelee tähtitaivaasta. Mikä kaikki on ollut kulissia lapsen innostamiseksi, tai ei, ei kulissia, vaan innostusta lapsen innostuksesta? Tiedättehän, äidit jotka jaksavat jauhaa jostain mitättömän tuntuisista asioista tuntikaupalla, koska heidän pienokaisensa jaksavat ihmetellä niitä: innostusta-lapsen-innostuksesta.

Ja silti: miksi minun pitäisi tietää, millaisia vanhempani ovat silloin, kun en ole läsnä? Tai ennen kuin olen ollut osa heidän maailmaansa, tai nyt, kun olen sitä enää marginaalisesti?

Annan isälle lahjaksi kirjaston levystä kopioidun Jazz in Jamaica -cd:n. Levy on kunnon vanhan koulun isänpäivälahja siinä mielessä, että onnistun mogaamaan jotenkin kopioinnin; kone kaatuu, mutta levy tuntuu soivan. Vasta isän soittaessa sitä heillä cd-soittimessa paljastuu, että viimeinen kappale ei ole päätelty vaan sen loppuun syntyy ikuisesti soiva kolmen sekunnin luuppi. "Minä en ole kyllä ikinä onnistunut epäonnistumaan kirjaston levyjen kopsaamisessa", uskoutuu isäni.

Tekisi mieli parkua, että hei, et sinä noin sanonut, kun olin pienempi, et koskaan sanonut, että osaat kyllä itse piirtää nätimmän kortin tai väsätä paremman solmiotelineen. (Koulussa piti tehdä solmioteline siitäkin huolimatta, että kerroin opettajalle isän vihaavan solmioita yli kaiken.)

"Mutta hyvää jatsia", myöntää isä, "Melkein kuin Lester Young yhdellä tosi hyvällä levyllä. Musiikissa on tärkeintä soittajien ilo."

Isänpäivä on pelastettu. Vaikka edelleenkään en tiedä, mitä isä ajatteli lehtikaktusta tuijottaessaan tai ovatko hänelle tähdet oikeasti yhtä tärkeitä kuin minulle, jostain sentään olemme samaa mieltä. Vaikken pidäkään Lesteristä niin paljon kuin isä, ja Jazz in Jamaicakin tuo minulle mieleen lähinnä Boban loistavan Kaya-levyn, on kyllä ihan totta, että soittajien ilon pitää kuulua musiikissa. Muuten soundi on kuollutta. Huvittavaa kyllä, tämä on totuus, jota isä ei ole minulle opettanut ja jonka olen päätellyt lopulta paljon paskaa kuunneltuani itse. Mutta sen synnyttää imaginaarisen yhteyden, jonka vallitessa voin nyökytellä ja tuntea, että isä on tärkeä juttu, ja toivoa, että itse osaan olla tärkeä juttu hänelle.