Hands off

Ote gradusta:



"Hickman on korostanut, nähdäkseni Deweylle uskollisesti, että liika tietoinen yrittäminen saattaa häiritä joidenkin olosuhteiden kehittyvää arvostusta. Yksittäinen esteettinen kokemus kasvaa itsekseen, tarvitsematta erityistä intentiotamme painostaa sitä kasvuun (joskin toki voimme parantaa valmiuksiamme yleisesti esim. lukemalla taiteesta ja luonnonprosesseista, käymällä taidenäyttelyissä ja pitämällä aistikanavat auki metsässä – myös kyky nauttia on keinotekoinen, artefactual: tehty, kehitetty). Hickman viittaa Deweyn ohjeeseen: ”Kun uusi energian keskus on alitajuisesti muhinut valmiiksi ja on purskahtamaisillaan kukkaan, ’Kädet irti!’ on ainut ohje meille; sen täytyy avautua itsekseen.” (Hickman 1990, 68, 77; AE, 72) Hickmanin mukaan Deweyn ohje liittyy yksilötasolla siihen, että jokainen meistä kokee eliönä erillisiä aktiviteetteja, joita alitajuntamme yhdistelee. Alitajuntaa ei voi hoputtaa eikä komennella; pitää vain odottaa kärsivällisesti sen yhdistävän aiemmin erillisiä seikkoja, antaa sen tehdä työnsä. (Hickman 1990, 77)"



Tänään tapahtuu kädet irti -ilmiö. Feldenkrais-tunnin jälkeen pyöräileminen tuntuu aivan erilaiselta kuin koskaan ennen. Pyörä liikkuu ilman tietoista ponnistelua. Elävänraskaat, levolliset jalat pyörivät polkimilla ikään kuin joku muu tekisi kaiken työn. En puske tuulen halki eikä viima iske kehooni, vaan liu'un tuulen kylkeä pitkin sitä tuskin sipaisten. Vastatuulessa on yksi Veloenan mentävä aukko. Pyörä polveilee iloisesti kohti keskustaa minun istuessa hämmentyneenä ja onnellisena satulassa. Vastaantulevat autotkin näyttävät hitaasti liikkuvilta. Levollisuus on vallannut minut tavalla, jonka olen viimeksi kokenut rakastuessani kahdeksan vuotta sitten. (Mead kirjoittaa, että rakastumista emme pysty päättämään - we fall in love.) En yritä pyöräillä, en yritä mitään. Lankean eteenpäin.

Tunnen itseni äkkiä verrattoman iloiseksi ja tajuan eläväni ihmeellisessä maailmassa. Kaikki rekisteröityy äkkiä niin selkeästi, kirkkaasti ja ainutkertaisesti, jokainen Töölönlahden hopeapaju on erilainen yksilö. Jokainen niistä raapii taivaan selkää eri tavoin. Yksikään huoli eikä abstrakti idea, yksikään mekaaninen tunnistaminen ei häiritse matkaani. Tajuan vasta pyörääni keskustassa lukitessani, että hymyilen kuin mielensä rikkonut kaikille vastaantulijoille.

Tanssitunnin jälkeen takaisin pyöräillessä fiilis ja lihastonus on toisenlainen, mutta yhtä kaikki minua kannattelee uudenlainen varmuus. Tiedän, että on toisenkinlaista pyöräilyä: ei tätä normaalia, jossa pohkeet, reidet, pakarat ja alaselkä jännittyvät ja lihakset muljahtelevat mäkeä ylös ponnistellessa tai vauhti säilyttäessä. Ei tätä, jossa maisema syöksyy vasten niin nopeasti, ettei ehdi huomata uusia tageja sillan alla, Pasilan haljenneita laattoja, kuun yritystä voittaa kaupungin valot.

Tulen kotiin, viemme koirat kävelemään. Olen niin riemuissani, että säkätän miehelle kauheata tahtia. Kuusiaidan siluetti on yhtä tumma kuin ennenkin, olkapäät kivistävät entiseen tapaan. Mutta on muutakin. Muistan, millaista on pyöräillä täysin rentona ja levollisena, langeta maailmaan, maailmassa, tuulta myötäillen. Ja koska se on niin samanlaista kuin rakastuminen ja rakastaminen, yrittämättä äkkiä tapahtuva todellisuuselämys, tunnen niin vahvaa yhteyttä mieheen, että mieleni tekisi heittäytyä itkien hänen jalkoihinsa ja kiittää häntä siitä, että hän on olemassa. Tietenkään en tee mitään muuta kuin hymyile niin, että melkein sattuu. Tapaile tuota rakasta kättä, hyppelehdi ja haaveile yöstä, öistä, kun kuu kulkee lasin takana, ikkunalauden chilien, opuntioiden ja passifloran takana, lehdettömien hevoskastanjojen takana, ja koirat huokailevat ja oikovat unissaan varpaitaan kynnet harottaen.

Tänään rakastan maailmaa niin kovasti, että en tiedä, miten päin istua, kirjoittaa.