Tätäkö on arki?

Kaivelen nälkäisenä jääkaappia. Aargh, vain yksi Yosa. Spagettikurpitsan ja vegaanisen peston jämät pitää säästää lounaaksi. Kaaos, kaikkialla. Talvivaatelaatikot on haettu kellarista ja vaatekaappien läpikäynti meneillään. Silmäilen sukkahousujen ja pitkisten kasaa kriittisesti: kaikissa on jotain paikattavaa. Myös miehen kolmissa villakangastalvihousuissa on pyöräilijän kulumat eli joku päivä pitää järjestää parsimis- ja ompelukoneellasuristustalkoot, mennä Kumpulaan miehen vanhemmille, jossa sijaitsee lähin ompelukone.

Masentavaa. Villapaitoja on kiva paikkailla, mutta housujen haarat vaatisivat hieman edistyksellisempää 3D-ajattelua kuin minulla on tarjota...



Hoidettavia asioita on kasapäin. Se tuntuu erityisen julmalta etenkin kun eilen tuli televisiosta Taru Sormusten Herrasta ykkösosa eli toisin sanoin, katsoimme pitkästä aikaa töllöä. Eskapismihenki on iskenyt kyntensä minuun. Ei auta. Seuraavan lehtijutun dedis on viikon päästä eli nyt on vain istuttava alas, läheteltävä sähköpostitse haastattelupyyntöjä, kirjoitettava, kirjoitettava, kirjoitettava, kirjoitettava...

Tahtoisin ryömiä peiton alle. Keittiön sisälämpömittari näyttää 15 ja puoli astetta. Näpit kohmettuvat, mutta vaikka pengon hattuhyllyä, en löydä kynsikkäitäni.

Ulkona Nasu rähjää kahdelle hyväntuulisen hyppelehtivälle oravalle, jotka jähmettyvät kuusessa ja tuijottavat meitä epäluuloisina. "Tule pois", suostuttelen koiraa, mutta se tahtoisi jäädä koko päiväksi seisomaan etunojassa puuta vasten, suuri suu ammollaan kirouksia ja läähätystä, tuijottamaan oravia takaisin, vähintään yhtä epäluuloisina. Siis millaisia eläimiä nuo nyt kuvittelevat olevansa, ei niitä pääse ikinä edes haistelemaan... ( Nasu ei tee millekään mitään, mutta sitä suututtaa aivan hirvittävästi, jos se ei pääse haistelemaan. Kun se viime kesänä löysi Tuusulassa ihan pikkuisen jäniksen poikasen, se haisteli sen ihan nätisti ja alkoi sitten haastaa sitä leikkimään tuolla ihastuttavalla tavalla, jonka koirat osaavat niin hyvin: etupää alas, peppu pystyyn, iloinen virne naamalle, pihinää ja muutama haukahdus, pieni hepuloivan hyppivä juoksulenkki, sitten koko homma alusta uudelleen. "Voi tule nyt ja aja minua edes ihan vähäsen takaa, jooko..." Jäniksenlapsi vaan kirkui hädissään, kunnes ehdimme juosten paikalle ja otimme Nasun kiinni. En tiedä, kumpi tunsi olonsa loukatummaksi: jänis, joka mönki pakoon viljapeltoon, vai koira, joka oli selvästi sitä mieltä, että kyllä se kohta olisi lähtenyt hänen kanssaan hyppimään.)

Maisema ikkunan takana näyttää edelleen väärältä, vaikka ulkona lumessa kävely tuntuukin taas luontevalta.

Nyt pitää alkaa töihin, että ehtii saada jotakin valmiiksi. Kiukuttaa.

Tätäkö on arki?