Päiväunta ja innostusta

Päivä oikeudessa rytmittyy sukkelasti. Uusi oikeustalo Salmisaaressa on pimeä ja kolkko, tammipaneelit seinissä eivät ole vielä ehtineet tummua tai kellastua kotoisiksi. Lautamiehen paikalta ei näe edes sitä ohutta kaistaletta taivasta, jonka vanhasta oikeustalosta näki salissa istuessa.

Pyörällä kotiin, opiskelijakirjaston kautta. Aurinko lilluu jossain pilvien takana. Väsyttää, paleltaa, koneellisen ilmastoinnin ärsyttämät silmät, korvat ja kurkku kivistelevät. Onneksi kirjastosta löytyy Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, joka pitää lukea ylihuomiseen Kirjallisuuden luontokäsitykset -opintopiirin kokoukseen. En ole ennen lukenut kirjaa, vaikka toki olenkin aina diggaillut Risto Jarvan aiheesta tekemää loistavaa leffaa.

Kotona luen sängyssä peiton alla vilustellen kirjan ensimmäistä sivua takuten pahemman kerran. Etenkin lause "Nyt he eivät puhuneet enää toisilleen" saa kummallisen liitteen sanasta "edes". Pohdittuani pitkään ja perusteellisesti, miksi kyynisen ja ahdistuneen toimittajan ja valokuvaajan olisi pitänyt puhua edes toisilleen, huomaan, ettei sanaa "edes" edes ole koko lauseessa. Tuijotan sivua epäuskoisena, luen kappaleen alusta uudelleen. Taas edes on lauseessa, mutta kun otan lauseen tarkasteluun erikseen, se katoaa. Aloitan kappaleen alusta uudelleen.

Äkkiä herätyskello soi. "Vastaa", huutaa mies olohuoneesta. Todellisuus on kummallisesti kiehkuralla. Vastaa? Herätyskelloon? "Miksi se soi", soperran, mutta ääni on paksu ja kihnaa nielussa. Tajuan nukkuneeni spontaanit päiväunet. Kirja on sulkeutuneena sylissäni. Mies rynnii makuuhuoneeseen, mutta kello on jo lopettanut soinnin. Se olikin puhelin, ei herätyskello. Mies etsii soittajan numeron, näppää soita takaisin -namikkaa ja ojentaa luurin minulle, painuu takaisin duuneihinsa.

Kun toisessa päässä vastaa työkaverini, en ole selvillä kenen kanssa puhun, mutta unisen reippaudella esittäydyn hyvin formaalisti ja "olitte koettaneet tavoitella..." Vasta muutaman lauseen jälkeen ymmärrän, kenen kanssa puhun ja kykenen pudottamaan liiat asiallisuudet fraaseista. Työpaikan pikkujoulut? Seelvä, otan selvää ja katson, sopiiko kyseinen ilta, ja jos joo, ilmoittaudun. Hyvästelemme. Tukahdutan haukotusten varovaiset alut. Niinä kahtena vuonna, kun olen ollut työpaikan pikkujouluissa, olen hiutunut nälkäkuoleman ja hiprakan partailla: punaviini on virrannut, mutta vegaaniruoka on rajoittunut ruisleivän känttyihin ja keitettyihin perunoihin, joita on aika kurjaa vetää ilman lisukkeita. Koetan miettiä, löydänkö itsestäni innon mennä mukaan. Voisihan laukkuun ottaa mukaan vaikka rasiallisen hummusta... En osaa ottaa asiaan vielä kantaa. Pikkujouluseurue koostuu enimmäkseen keski-ikäisistä bibliofiilitädeistä, joten istuisin kyllä sikäli joukkoon helposti.

Soitan isälle. Huomenna mummo muuttaa ja olen luvannut kantaa laatikoita, flunssa tai ei. Juuri suljettuani luurin hyvä ystäväni, jolla on nonsensen ja absurdin verraton taju, soittaa, ja sovimme siirtävämme huomisen Supersize me -leffaillan ensi maanantaille. Koetan puhua hiljaa, koska mies ärsyyntyy aina puhuessani tälle ystävälle. "Voi vittu, kuulisit ite miltä kuulostat, joo, eikä vaan puhelimessa! Siis te kumpikin kimitätte ja lässytätte ihan omituisella äänellä toisillenne!" hän välillä mesoaa. En tahdo kiristää kenenkään pinnoja, ja asia on vain niin, että kymmenen vuotta jonkun ihmisen kanssa kommunikoituaan on aika vaikeaa vaihtaa hyväksi havaittuja, vallitsevia käytöskuvioita tämän kanssa asioidessaan. Jonkun kanssa minunkin pitää saada toteuttaa itseni kimittävää ja lässyttävää puolta, sitä, joka nauraa hysteerisesti yhteen menoon vaikka tunnin, jollekin sellaiselle läpälle kuin "virkatut aivot, virkattu maailma".

Kehun kaverille kovasti Kai Niemisen uusinta, Perimmäisten kysymysten äärellä - runoteosta. Mielestäni Nieminen on etenkin varttuessaan löytänyt itsestään vallan ihania, absurdeja ja konstailemattomia puolia. Vai mitä sanotte seuraavasta (lainaus em. kirjasta):

...

älä usko opetuksia jotka alkavat sanalla "älä"



Suurien tekojen muistoksi pystytetään monumentteja.

joiden päälle pulut paskovat.



Kaikki meidän pikku askareemme

ne vasta jotain merkitsevätkin.



Istuta kukka, rakas ystävä,

levitä pöydälle se liina josta itse pidät,

naulaa hevosenkenkä aitan oven päälle, jos mieli tekee.



Istuta kukka,

se voi hyvin kun sen päälle pulu paskoo.

...



Joissain runoissaan Nieminen veivaa merkityksiä tavalla, joka tuo mieleeni Wallace Stevensin. Etenkin kirjoittaessaan, ettei osaa elää, sähköistyn Stevensin säkeiden noustessa itsepäisinä ja läpitunkevina mieleeni. Joskus tuumin, ettei minun pitäisi kirjoittaa lainkaan, koska onhan Stevens. Mutta ei se niin mene. Stevens on eri ihminen, Nieminen on eri ihminen. Meillä on vain pitkälti samantyyppiset kiinnostuksen kohteet. Eikä kukaan muu elä tätä elämää, jolla silläkin on oikeus jäsentyä kirjallisesti, vaikka se kieltämättä onkin enemmän kukkienkasvatuselämää kuin monumenttien tavoittelua.

Monumenttien tavoittelu on minulle niin vierasta kuin olla saattaa. Joskus pienenä ajattelin, että olisi kivaa olla kuuluisa, mutta näytelmän kirjoittaminen ja luokkakavereiden harjoittaminen sen esittämiseen yläasteella koulun johonkin juhlaan - en edes muista mihin juhlaan, mutta yhdeksännellä luokalla se oli - opetti minulle hiukan liikaakin siitä, mitä on antaa ajatuksensa ja ideansa toisten käsiin. Ja silti, mitä minä tässäkin teen? Ainakaan en enää yritä olla hienompi, pätevämpi ja sivistyneempi kuin olen. Voin kirjoittaa hihaan niistämisestä ja siitä, miltä tuntuu kuukautisten alkaessa (ja niistäpä eivät Stevens ja Nieminen kirjoitakaan). Alkuliman pulputusta...

Joka tapauksessa, kaverini muistaa vain Kain isän Pertti Niemisen runot, ja niistäkin etupäässä kuvaamataidonopettajaäitinsä närkästyksen, kun lapsuusvuosinamme hän äänitti radiosta kasetille Ylen haastattelun Pertti Niemisestä - joka vastaili oudosti outoihin kysymyksiin ja paljastuikin haastattelun kuluessa siksi toiseksi Pertti Niemiseksi - Dingon Neumanniksi.

Ilta etenee. Tiistai on levollinen päivä, sillä se päättyy saunavuoroon. Sauna on aina hyvä asia, mutta erityisen houkutteleva silloin, kun viluttaa. Lojua penkeillä, venyttää lämmön pehmentämiä sisäreiden lihaksia, hengästyä ja miltei tikahtua ihohuokosten hienpurskausten lomassa, levittää kasvoille Thermae Span kaoliininaamio, ja kaiken lämmittämisen jälkeen kietoutua pellavafroteen karheaan syliin ja sen jälkeen hyväntuoksuiseen kalvoon Urtekramin Pure Balance-villiruusuemulsiota.

Jokainen Amerikan Psykonsa lukenut virnistää tässä vaiheessa. Toisaalta he ovat todennäköisesti virnistäneet jo aiemminkin. Jos ette ole lukeneet Ellisiä, suosittelen. Häneltä voi oppia paljon, hänen kirjansa jos jotkin ovat kulttuurikritiikkiä fiktiivisessä muodossa. Psyko ei mielestäni ole vain tarina juppitappajasta vaan tarina siitä, miten maailma on yhä enemmän tuotemerkkejä, brändejä, kuuluisuuksia ja niiden takana ammottavaa kuilua. En koeta nyt sanoa, että tuotemerkkien takana on välttämättä kuilu - omalta kohdaltani en salli sen avautua - vaan pikemminkin, että jossain määrin yhteiskunta rohkaisee psykomentaliteetin kehittämiseen kannustamalla statuksenhankintaan, erikoistuneihin työtehtäviin keskittymiseen & kuluttamiseen, yhteisöllisyyden, luovan laiskottelun ja kansalaisaktiivisuuden sijasta. En koeta sanoa myöskään, että asetelma olisi erityisen tyypillinen omalle ajallemme (koska en tiedä muunlaisista ajoista mitään). Koetanko sanoa jotain? Kai sen verran, että mielestäni Ellisin kirja kiteyttää paljon niitä asioita, jotka sietävätkin tulla kiteytetyksi.

Olenpa kirjoittanut tänään paljon kirjoista.

Huomenna koetan ajatella ihan itse raahatessani mummon kirjalaatikoita pakuun ja sitten mummon uuteen asuntoon.