Lunta kaikkialla, taas

Niinä aamuina, jolloin sataa lunta ja matalapaine hyllyy kaupungin yläpuolella, on tajuttoman vaikeaa herätä. Raotan silmiäni ja painan ne takaisin kiinni. Lihastonustani suoraan kuulostelevat koirat tietävät silti minun heränneen; Mobutu ponkaisee lattialle ja alkaa pihistä, Nasu huokaa ja kääntää kylkeä, potkaisee minua kylkiluihin strutsinkoivillaan. Nasukaan ei tahdo herätä.

Iso Kissa ei tiedä minun heränneen. Raotan varoen uudelleen silmiäni. Perse, ulkona sataa lunta.

Jaa-a, pitäisiköhän tänään saada jotain aikaiseksi?

Mobutukin huomaa, etten ole tänään erityisen tarmokas ja kapuaa takaisin sänkyyn, haukottelee ja kiertyy uudelleen mustaksi paimentolaismattomytyksi.

Ison Kissan silmäluomet värähtelevät, joten Kissa nukkuu vielä REM-vaihetta. Nukahdan uudelleen.

Herään myöhemmin Ison Kissan heräämiseen. Yhteinen patja viestittää minulle samoin kuin koirille suoraan, milloin joku toinen herää, kunhan uni on riittävän matalaa (vastakohtana syvälle...) ja läpinäkyvää. Mistä tiedän Kissan heränneen? Hänen silmänsä ovat kiinni. Mutta asento on jännittyneempi ja hengitys kuulostaa aktiiviselta. (Tämä on jälkikäteisanalyysia. Tilanteessa yksinkertaisesti tiedän Kissan heränneen.)

Kuinka ihanaa onkaan herätä jonkun vieressä. Yhden yksin huonosti nukutun yön jälkeen se tuntuu aivan taivaalliselta, olkoonkin, etten mieluiten nousisi lainkaan.

Olen edelleen uuvuksissa sunnuntain huovutustyöpajasta ja siivousurakasta; koko päivä duunia, duunia, duunia; huovutus tosin ei tunnu duunilta, mutta jälkeenpäin paljastuu sellaiseksi.

Huovuttaessa H sanoo: "Kunpa koko elämä voisi olla tällaista. Askartaisi vaan."

Sillä hetkellä olen valmis allekirjoittamaan, nyt en.

Siitä huolimatta villakassit ovat pöydällä ja suunnittelen, että steppitunnin jälkeen voisin jälleen huovuttaa vähän lisää. Koukussa, siis. Päätän, että tänään on lepopäivä, vain koiranulkoilutusta ja kokkaamista, feldenkraisia, steppiä ja kotona venyttelyä, ehkä illalla huovutusta. Tänään en kirjoita. (Bloggaamista ei lasketa kirjoittamiseen koska sillä ei ole mitään päämäärää terapeuttisen itsetutkistelun ohella.)

Lähetän arveluttavan viestin yhdelle lehdelle, jota avustan: Eikös teillä ole pikkujouluja? Laitan kyllä kysymykseen smileyn, etten vaikuttaisi liian ruinaavalta. Joku käsittämätön juhlankaipuu on siis iskenyt. Tänä torstaina on kirjaston pikkujoulut, ja sitten seuraavan viikon perjantaina Vihreiden ja Ylkkärin pikkujoulut. (Ylkkärin pikkareihin minua ei ole kutsuttu, koska en ole tehnyt juttuja tälle uudelle toimitukselle, mutta entäs sitten. Aion vyöryä sinne silti mieheni seuralaisena. Jossainhan minunkin pitää ihmisiä nähdä, eikös?) Dodon pikkujoulut ovat vasta 19. joulukuuta. Sinne on ikuisuus. Turun pikkujoulut 12.12. eivät sovikaan ohjelmaamme, ja minua harmittaa. Pidän kovasti Turusta kaupunkina, ja säännöllisin väliajoin fantasioinkin, josko sinne olisi kiva muuttaa. Naah, ehkä kuitenkin mieluummin Tallinnaan.

Minua haluttaisi laittaa BlogiWikiin uudeksi blogiryhmäksi paljasjalkaisten helsinkiläisten ryhmä, mutta epäröin. Pelkään, että vihaisia maalaisia alkaa sataa niskaan, vissiin. Tai että siinä ryhmässä ainoa blogi on sitten omani. Ainoa toinen potentiaalisesti paljasjalkainen helsinkiläinen bloggaaja, jonka tiedän livenä, on opiskelutoverini Skitso-Janne, enkä kuollaksenikaan muista, oliko hän paljasjalkainen vai ei. Äh. (Ehkä sinne pitäisi perustaa myös dementikkoryhmä... sinne ainakin solahtaisin joukkoon oikein hienosti.)