Kaikukoppa

Viikonloppuna kämppis muuttaa pois. Se tapahtuu jotenkin niin äkisti, ettei sitä osaa kauheasti ennakoida. Eteiseen kinostuu kasa tavaroita epämääräisiin myttyihin sullottuina. Koetan tarjota jänönopuntiaa mukaan, mutta ystävä ei halua sitä, se tuntuu käsiin ikävältä. Siksi sitä tietysti tarjoankin. Tai siis, ei minulla ole mitään jänönopuntiaa vastaan, se on piikitellyt kämmeniäni kymmenisen vuotta ja olemme taistelleet yhdessä yhtä karmeaa villakirvahyökkäystä vastaan ja voittaneet ja jääneet henkiin jatkamaan yhteistä taivaltamme. Mutta Vompsu ei pidä puputista, kuten hän kaktusta nimittelee. Puputti on kerran hyökännyt Vompsun paljaille reisille tämän säätäessä jotain ikkunanylihyllyltä. Kun kissat siveltyvät puputin ohitse, niihin tarttuu puputin pieniä piikkejä ja sitten niitä voi saada käsiinsä, kun pahaa aavistamatta silittää kissojen sileää, säkenöivää turkkia.

Sunnuntaina tulee pari miestä, jotka auttavat muutossa. Lainaavat pientä ruuvaria saadakseen lampun irti katosta. Äkkiä huoneen tilalla on kaikuva, tyhjä luola, johon kosteusihmiset tulevat jokin päivä mittareineen päättämään, mitä kohtia on revittävä auki ja kuinka kuivurit tulisi asetella. Huone kaikuu kuin rappukäytävä, ja olen jo pari päivää juoksennellut aina välissä tarkastamaan, ettei vain ovi rappukäytävään olisi jossain kauheassa mielenhäiriössä jäänyt auki. Kissat lurahtavat ovista eivätkä oikein hallitse palaamisen taktiikoita. Mutta ovi on ollut kiinni. Vasta ystävän tosissaan muutettua, tavaroiden kadottua ymmärrän jotakuinkin, että huonehan se tosiaan yksin siinä kaikuu.

Kun imuroin lattialta muuttopölyä pois, huone kertaa puhdistavaa meteliä.

Koira on saapunut kolmeksi viikoksi. Se tuijottaa epäileväisenä imuria. Kun imuroin, se ei hyökkää suuttimen kimppuun, mutta jos kämppikset imuroivat, se hyökkää. Kai se jotenkin luottaa siihen, että käsittelemänäni imuri talttuu todennäköisemmin kuin kämppisten hallussa.

Yhtenä iltana täällä asuu kolme koiraa, vähän semmoista kuin aluksi kuviteltiin. Nyt yksi on muuttanut pois ja toinen matkustanut takaisin Turkuun, jossa se asuu seuraneitinsä kanssa enimmät päivät. Täällä on enää Nasu, säärevä ja kuonostaan harmaantunut olento, joka vahtii, etteivät kissat juokse ja että rapusta ei kukaan pääse asuntoon huomaamatta.

Sunnuntai-iltana havahdun jossain vaiheessa siihen, että kämppiksen kaikki tavarat ovat tosiaan kadonneet ja että siten hän ja koira eivät varmaan enää palaa illemmalla juomaan yrttiteetä tai keskustelemaan maailman vääryyksistä ja oikeuksista. Kas kummaa, emme ehtineet edes hyvästellä emmekä toivottaa hyvää muuttoa, hyvää matkaa, hyvää uutuutta.

Väsynyt sunnuntai, kaikin puolin: Aviosiippa porottaa mokapottia liedellä ilman vettä ja kumitiiviste kärähtää. Tuuletamme formulahajua ulos. Juuri kun ikkunat on voitu sulkea, nakkaan liedelle kattilallisen riisiä, koska eräs ystävä on ilmoittanut tulevansa illalliselle luoksemme. Sitten unohdan koko asian. Eikä aikaakaan, kun musta savu ja palaneen käry leijuvat jälleen. Riisi on muuttunut suureksi hiiliklöntiksi kattilassa. Klöntti raavitaan pois, kattila laitetaan likoamaan. Toinen kattila. Arvaa vaan, muistanko nostaa sen haudutuslaatikkoon? En. Onneksi Fauni huomaan asiantilan ja nostaa kattilan pois liedeltä. Riisi on palanut ihan vain pohjasta eikä katkera maku ole onneksi ehtinyt levitä päällikerroksiin.

Ystävä lähtee kotiin kahdeksalta. Tuntuu kello puoli kahdeltatoista, myöhäyöltä. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajuan, että joku tosiaan muutti pois päivän aikana. Tai no, muutaman päivän aikana. Kaikukoppahuoneessa on jotakin hyvin surumielistä, joten vien sinne tuoksupelakuut ikkunalle. Näin huone ei vaikuta ihan niin tyhjältä. Saapa nähdä, kauanko kutsumme sitä ystävän huoneen nimellä.

Toisaalta tuntuu kyllä helpottavalta tietää, ettei asunnossa majaile koiraa, joka tuijottaa välillä tuimasti kulmiensa alta. Viimeisenä iltana vielä saimme annoksen koirakammoa, kun Faunia purreen koiran omistaja meni pesutupaan ja hänen ystävänsä, jonka koira hyväksyy meitä paremmin, jäi koiran seuraan hetkeksi. Istuimme keittiössä tekemässä kauden ensimmäisiä glögejä - kylläpä maistui pahalta sinne saakka että tajusi lisätä rutkasti makeuttamatonta mustaherukka- ja limetttimehua joukkoon - eikä kukaan tajunnut, että meitä voisi informoida asiasta tai että koiran voisi teljetä huoneeseen sitä vahtineen ystävän lähtiessä. Koira jäi yksin eteiseen vahtimaan heidän muuttokuormaansa ja me menimme perähuoneeseen loikomaan patjalle Nasun kanssa. Sitten koira alkoi ulvoa, itkeä ja haukkua, ja kuuntelimme kauhistuneina ääntä ja tajusimme, ettei se ole huoneessaan vaan yhteisissä tiloissa. Fauni ei uskaltanut liikahtaa mihinkään, joten hiivin itse keittiön ovelle koettaen säilyä mahdollisimman rentona, ja sitten kiskaisin oven siitä välistä kiinni, jotta pääsisimme käymään edes keittiössä pissalla, vessaan kun ei pääsyä nyt selvästi ollut. Makasimme hetken siellä umpiossa kuunnellen koiran konserttia, johon Nasu halusi yhtyä satunnaisilla haukauksilla ja jatkuvalla, matalalla murinalla. Sitten tajusin - Vompo on juhlissa, ja hänelle pitää ilmoittaa koiran olevan eteisessä ja vahtivan tavaroita, koska muuten voi vielä viimeisenä iltana tulla lisää puruongelmia. Mutta missä puhelimet olivat?

Oli haettava puhelin isosta huoneesta. Oma puhelimeni oli eteisessä, liian lähellä koiraa, se tuijotti ankarasti, ja peräännyin pelkkä Faunin puhelin saaliinani, sydän hakaten ja ääneen hiljaa hyräilemisellä jonkinlaista hyväntahtoista rentoutta viestien. Koetimme soittaa koiran omistajalle ja Vompolle, muttemme saaneet ketään kiinni. Sitten äkkiä kuului koiran iloista ininää ja tajusimme omistajan palanneen kotiin. Huh! Juoksin samantien vessaan, kun se kerran kävi mahdolliseksi, ja mietin itsekseni, että kaikkia hankaluuksia sitä voikin arjessa olla, niitä mahdollisuuksia ei vain tule keksineeksi ennen kuin niitä joutuu elämään. Tai saa elää: kyllä tästä kaikesta jää ennen kaikkea myönteinen kokemus kehomuistiin, kiitollisuus vessaan menemisen tavanomaisesta helppoudesta!

Outoa tietää, että nyt asumme täällä tämän kuukauden oikeastaan kolmistaan, koska uutta vuokralaista ei voi ottaa ennen kuin vesivahingoittunut huone on tarpeellisin osin purettu, kuivattu ja uudelleenrakennettu, ja yksi kämppiksistä tuskin on täällä enempää kuin muutaman yön kuukaudesssa. Tila tuntuu valtavalta kolmelle ihmiselle. Ylimääräinen eriöity tila kaikuu kehossa samalla tavalla ikävästi kuin turvotus, tekee raskaammaksi ja tankeammaksi. Yksi parvistamme onkin rakennettu sillä tavalla, että sen lavan ympärille on kyhätty bambukaihtimista seinät. Niin täällä on saunan lisäksi yksi toinenkin pieni, kotoisa tila. Nyt sinne ei vain oikein viitsi kadota, kun koira arvostaa lattiatasoisuutta päiväsaikaan.

Sopimus, jonka muutamasta kohdasta olen vääntänyt töiden puutteessa, ei toteudu, toinen osapuoli ei enää halua solmia sitä. Olen ollut liian hankala ja sopimusprosessi todistaa, etten sopeudu saumattomasti siihen joukkoon. Se on mielenkiintoista, kirjoittaa toinen sopimusosapuoli, kun kuitenkin käytännössä kaikki on sujunut aina meidän kesken hyvin. Niin, vastaan, ja jatkan, että minusta on varsin ikävää, että näin kävi, kun kuitenkin pidän ihmisistä ja paikasta ja yhteistyö on tosiaan käytännössä sujunut. Mutta löytyy kohtia, joissa en halua joustaa, ja epäreilulta tuntuva sopimus on sellainen kohta. Kirjoitan näyttäneeni sopimusta kahdellekin sopimuksiin erikoistuneelle taholle, jotka ovat kehottaneet minua pidättäytymään tiettyjen kohtien allekirjoittamisesta, ja yritän hyvässä hengessä ehdottaa, että noita kohtia kannattaisi ehkä jatkossa koettaa täsmentää sopimukseen ihan yhteiseksi eduksi, vaikkei minun kanssani sopimusta enää halutakaan tehdä.

Oikeastaan sopimusneuvottelujen purkautumiseen ei liity mitään erityisiä tunnetiloja, ehkä hiven lievää helpotusta. Olen väsynyt neuvottelusta, vastapuolen viimeisimpään ehdotukseeni vastaamattomuudesta, ja koko prosessi on saanut minut hyvin mietteliääksi sen suhteen, millaisessa työpaikassa ja työilmapiirissä voisin viihtyä. Huvittavantraaginen puoli koko jutussa on ollut se, että olen kokenut sopimuksen tiettyjen kohtien uhkaavan aika tavalla turvallisuuttani ammatinharjoittajana, mahdollisuuttani ansaita elantoni tällä tavalla. Ja toinen osapuoli on taas kokenut epäreiluna sen, että olen keskustellut näistä kohdista niin ikään samaisen sopimustekstin kanssa pähkäilevien kollegoideni kanssa ja kertonut heille, mitä sopimuksia työkseen kirjoittava juristi on sopimuksen ongelmakohdista itselleni sanonut. Ja oikeastaan ei kuitenkaan ole yhtään käytännön seikkaa, josta olisimme eri mieltä. Mutta sopimustekstiä ei haluta vaihtaa (heistä sellainen ei tunnu merkitykselliseltä), ja minä taas en suostu allekirjoittamaan sitä sellaisenaan (koska minusta sen sanamuoto olisi epäreilu kenen vain kohdalla ja siihen pitäisi puuttua; ei siksi, että olettaisin minua vedettävän rosikseen pöljän sopimusmuodon perusteella vaan siksi, että ihmisillä on ylipäänsä työelämässä tarpeeksi rankkaa ja ettei sitä nyt ainakaan saisi lisätä semmoisilla sopimuksilla, jotka eivät vastaa muodoltaan todellisia käytäntöjä, jotka aiheuttavat levottomuutta vaatimuksillaan ja suurilla sopimussakoilla ja kaiken pahan sinetöimiseksi vielä totuttavat ne empien allekirjoittavat vähitellen ajattemaan tällaista asiaintilaa normaalina, ettei vaihtoehtoja olisi, ettei asioita voitaisi sopia yksiselitteisesti, ymmärrettävästi ja siten, että kaikki osapuolet pitävät sopimusta reiluna). Eikö olekin kummallista? Hyvin opettavaista. Oppimisprosessina sopimuksen työstäminen on ainakin ollut hedelmällinen, joskin tulos taisi hämmentää molemmat osapuolet... enkä ole varma, tarkasteleeko toinen osapuoli tätä ennen kaikkea oppimisprosessina, kuten itse huomaan tekeväni. (Sillä mitäpä en tarkastelisi niin. Paitsi ehkä lepoa...)

Luen vanhoja tekstejä, hämmennyn niiden pontevuudesta. Hyväksyn jotenkin hyvin välittömästi senkin, että tämä kohta, tämän kohdan tunnelma on toisenlainen. Huolestuneempi, passiivisempi, kuulostelevampi. (Paitsi että sopimusneuvotteluissa jaksoin olla ponteva niin kauan kuin niitä kesti.) Sen takia myös sallivampi ja vähemmän kouhkaava. Joulukuun alusta meille tulee uusi asukas. Kahdestoista joulukuuta lähdemmekin jo Faunin kanssa Intiaan. Siihen on häkellyttävän lyhyt aika! Ja näyttää siltä, että palattuamme Intiasta ehdin oleskella Suomessa vain kuukauden, kun jo taas tempaistun toisaalle, sitten Etelä-Amerikkaan, minne Vompsu matkustaa konferenssiin. En ollut käsittänyt, miten kovasti hän haluaa minut sinne mukaan, mutta nyt alan käsittää. Ja kyllähän me tarvitsemme taatusti aikaa kahdestaan sen jälkeen, kun epäilemättä vieroitumme jonkin verran toisistamme Intian-matkani aikana. Tuntuu kummalliselta, että tulee tämmöisiä tilaisuuksia matkustaa. En jotenkin ole hahmottanut kuuluvani semmoiseen luokkaan, enkä kai kuulukaan. Ehkä on paras matkustaa nyt kun siihen on tosiaan mahdollisuus. Kohta epäilemättä ei taas ole pennin hyrrää eikä mikään tunnu muuttuvan ja vastapainoksi on suuret kahmalolliset voimavaroja, uteliaisuutta sekä vapautta mennä, tehdä, etsiä, tutkia lähiympäristoä.

Kumma, hämmästynyt, kuulosteleva tunnelma taitaa luonnehtia tätä viikonloppua.

Yksi kämppis on kadonnut pois, enkä kantanut yhtään laatikkoa, olin kai vain liian väsynyt ja omaa tilaa kaipaava, jotta kukaan olisi kehdannut pyytää avuksi, koko tapahtuma luiskahti ohitse. Menee varmasti muutama päivä ennen kuin ymmärrän, että voin mennä sinne huoneeseen ja totutella sen muotoon ja olemukseen, siihen, että sinne voi mennä. Ettei se ole nyt kenenkään yksityistä tilaa.