Elpymistä

Palaan vanhoihin luontumuksiin, joista on tullut luisuttua kauemmas. Yksi niistä on kaunokirjallisuus. Hämmennyn siitä, miten eloisia ja katkeruudettomia ja silti jollakin tavalla hymyävän kriittisiä lukemani kirjat ovat. Kuinka piristävää verrattuna liki ainaiseen narinaan jo ännännen viikon epämääräisestä flunssasta. (Joskus, hetkittäin, tuntuu ettei tässä maailmassa muuta olekaan kuin viruksia ja basilleja ja eritteitä, lihaskireyksiä ja kramppeja ja yritystä jaksaa. Muu hämärtyy.)

Kaunokirjallisuudessa on helppo luovia, muistaa oma pyrstönsä. Hulmahdella. Puhun itsekin usein esineille ja säälle, kyselen jumalattomuuden perään, mutten tule pukahtaneeksi siitä kellekään. Muilla on varmaankin vastaavat tuokionsa. Kirjojen lukeminen vahvistaa tätä juonnetta. Tai siltä se tuntuu. Ja tietysti, on kirjoja ja kirjoja. Mutta ne, mitä luen, vahvistavat tätä juonnetta. Sillä perusteella ne kai valitsenkin, seison kirjaston hyllyillä ja selailen ja tartun. Willy Kyrklund, Raj Kamal Jha ja Salman Rushdie tällä erää. Jhassa ja Kyrklundissa on jotain samaa. Väljä tapahtumien kiertyminen, rinnastuminen.

Ja kuin vastauksena sen pohtimiselle huomaan äkisti, miten viime joulun aikaan kävin Belemissä ja miten nyt menen Kochiin. Lukiolaisena tein esitelmän Vasco da Gamasta. Hauska, typerryttävä oivallus, että Ibn Majidia tai ei (pitiköhän muuten Ibn Majid itse tärkeämpänä runouttaan vai merenkulkuoppaitaan?), tuo da Gaman reitti piirtyy nyt omaankin karttaani. Vahinkoa vai tiedostamatonta muistinvaraisuutta? Samapa tuo, mutta tuottaa iloa huomata pienen tarinan ainekset.

Sekin ehkä elvyttää, että yksi ilta pimeässä koiraa kävellyttäessä sattuu niin kovasti, ettei meinaa pystyä kävelemään. Ja sitten sanoo sen ääneen, antaa tulla ulos kaiken oman epävarmuuden, mitä tulee jaksamiseen fyysisellä puolella. Puhuu siitä, miten hurjaa on tehdä työtä, joka vie fyysisesti jaksamisen äärirajalle. En ole vielä sairastuttanut itseäni enkä aio niin tehdäkään. Mutta edellytykset ovat kaiken aikaa läsnä. Olen kuullut monista hierojista, jotka eivät ole kestäneet kovin kauan. Ja kaikki meistä taitavat pelätä samaa asiaa, kuulostella omia rajojaan, kokea hämmennystä siitä, miten kipeä ja väsynyt oma keho saattaa olla.

Sekin mietityttää, miten kummallista on lakaista itsensä jaksamisen rajoille kerta toisensa jälkeen. Ensin etupäässä henkisesti, nyt fyysisesti. Vai tekevätkö kaikki niin kaiken aikaa? Ovatko toiset tavat vain niin vieraita, ettei niiden lävitse näe huudattavaa väsymystä? Ovathan asiakkaanikin väsyneitä ja kivistäviä. Toiset vaikuttavat samantyyppisistä kivuista huolimatta onnellisilta ja virkeiltä, toiset lähinnä kärsivät ja koettavat sinnitellä. Jostakin sekin ero nousee.

Olen sinnitellyt viime aikoina liikaa. Nyt kun jo koirankin takia olen vähentänyt työkuormaani, ja toisen mokoman siitä on tempaissut pois sopimusneuvottelujen raukeaminen, huomaan, miten paljosta päästän irti. Mistä se hätä ja tarve selviytyä kunnialla tulee? Ei se voi olla vain sitä, miten äiti valittelee töideni vähäisyyttä jokainen kerta tavatessamme. (Ja nyt tapaamme usein.) Ei, en oikein ymmärrä, mitä tämä on, tämä levoton yrittäminen, jonka huomaa vasta jälkikäteen.

Pidän siitä, että juuri nyt on rauhallista ja hiljaista, voi lukea kirjaa ja kuulla omat ajatukset, nauraa niille keittiönpöydän ääressä, hiljentyä ulkoilmaan koiran kanssa. Ikävöin opiskelijaelämää, luontumukseni soveltuvat kai siihen paremmin kuin työelämään, jota sitäkin ajattelen kai jonkinlaisena oppimisprosessina. (Toiset eivät aina ajattele sitä niin ja siitä syntyy kitkaa.) Jostakin syystä kouluissa ja oppilaitoksissa on pidetty tavastani kysellä asioita, koettaa hahmottaa laajempia kokonaisuuksia, tehdä huolella, puntaroida menettelytapojen oikeudenmukaisuutta ja hakea uudistuksia sinne, missä hommat eivät toimi. Ja sitten taas useimmissa työpaikoissani nämä samat piirteet on hahmotettu ärsyttäväksi auktoriteetin kyseenalaistamiseksi tai yritykseksi olla jotenkin enemmän kuin on. Totta hemmetissä haluan kasvaa. Mitä muuta se tarkoittaa kuin yritystä olla jotenkin enemmän kuin on? (Vastaan saman tien: usein se tarkoittaa myös yritystä olla jonkin jutun suhteen jotenkin vähemmän kuin nyt on.) Ja jos toiset eivät halua kasvaa, he jotenkin kokevat sen kai kritisoivan itseään, vaikken sitä useimmiten niin tarkoitakaan. (Kenties vähän samalla tavalla kuin moni kokee jotenkin uhkaavana kasvissyönnin tai työmatkapyöräilyn tai väitöskirjan tekemisen tai lentomatkailun välttämisen - iskee jotenkin hurja selitysvimma, miksei itse tee niin, vaikka tuskin kukaan odottaa tosissaan tai edes toivoo, että kaikki eläisivät elämäänsä aivan täsmälleen samalla tavalla. No, huomaan kyllä toivovani, että ihmiset ajattelisivat enemmän tekemisiään ja yrittäisivät toimia järkevästi ja helposti saatavissa olevaa informaatiota päätöksissään hyödyntäen... myös, että itse systemaattisemmin pitäytyisin tässä enkä tekisi poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia. Mutta ei se ole sillä lailla ankaraa toivomista. Ilahdun, jos joku toimii kiitettävästi, mutta en oikeastaan jaksa pahastua, jos joku toimii ajattelemattomasti. Ja minusta se on edistystä verrattuna aiempaan järkkymättömään armottomuuteeni... )

Kirjan kanssa maatessa voi kysellä ja huvittua, pohtia ratkaisuja.

Ja niin katoaa taas yksi päivä, on helpompaa hengittää.