Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.