Tuittuilevasta syksystä, päivää

Keskiviikkona aamujumpan vanavedessä maailmaa äkisti tummenee ja helvetöityy. Lihakset painavat, hengitys sakkaa. "Älä pingota", komentaa passikuvaa ottava täti. "Peppu ihan taakse tuolilla ja annat rinnan lysähtää kokoon. Vanhan, väsyneen naisen ryhti! Väsyttää! Enemmän! Hyvä! Ja sitten vasenta ohimoa milli seinään päin--- SEIS! Ja leuka putoaa alemmas, vielä, SEIS! Ja nyt, älä hymyile, mutta ajattele jotain ihanaa. Kesää ja uimarantaa! Ei, ei, liian silmät lautasina. Ajattele, vaikka, hmm, ruokaa. Ei ole vielä ihan torstai, hernekeittopäivä, mutta ajattele her..." Annan papatuksen häipyä taka-alalle ja otan vanhan väsyneen naisen roolin ja ajattelen saag aloota. Tuulikaapista liikehuoneiston toiselta puolen kylmä uhkuu luihin ja ytimiin. Mustat poolot, puuvillainen ja villainen, ovat rytyssä pöydällä. Jumppatopissa on kolmas silmä, mutta ei silmien vaan nännien välissä. Topin päälle on puettu valokuvaajan oma liivi, jotta kaulani kehystyisi passikuvassa uusien määräysten vaatimalla tavalla. Tunnen ohimenevää huonoutta siitä, etten ole voinut pukeutua kauluspaitaan - "Passikuvaan pitäisi aina laittaa kauluspaita!" - koska eihän minulla ole kauluspaitoja, ei ole kehoni muotoisia kauluspaitoja, joko tissien kohdalta napit aukeilevat itsekseen tai hartiat ovat aivan liian leveät, lantion kohdasta nyt puhumattakaan. Kauluspaidan kanssa saattaisi sujua paremmin tällaisessa vanhan väsyneen naisen lysyssä. Ehkä kauluspaidat ovatkin tehokkuusyhteiskunnan juoni rapistuttaa selkärankamme...

Viimein väsyneisyys kelpaa kuvaajalle. Hän kehuu kuvaa luonnollisen näköiseksi. Jos tuo on luonnollinen, ajattelen kuvaa silmäisten, saattaisin tarvita keinotekoisia avuja kasvoihini. Kuvasta tuijottaa antaumuksella vanhan ja väsyneen naisen rooliin virittynyt ilme; pian marraskuu, silmäpussit, turvotusta kaulassa... nieleminen sattuu. "Näytät tässä asiantuntevalta, asialliselta", kuvaaja jatkaa messuamista. Tässä rahat, kiitos, näkemiin. Vai vielä asialliselta. Laahustan kaupungin halki oudon vetämättömänä. Poliisilaitoksella seiniä koristavat julisteet, joiden mukaan poliisilla ei tarvitse jonottaa. Julisteessa on kuva rytistetystä jonotusnumerosta. Siinä nyt kuitenkin istun jonotusnumero 075 kädessä, taululla loistaa numero 068, aikaa tämän välin umpeen kuroutumiseen kuluu parikymmentä minuuttia. Kuvalla ei ole niin väliä, sehän tulee vain passiin. On aivan samantekevää, pitävätkö tullimiehet ja rajanvartiat minua vanhana ja väsyneenä naisena, asiallisena ja asiantuntevana. Kunhan en päädy ruumiintarkastukseen, kaikki sujuu sutjakkaasti.

Tai siis, kaikki ei suju sutjakkaasti, ei nyt. Ihmettelen, miksi tuhahtelen mielessäni niin ärtyisästi viereisten penkkien teinipoikien itsekorostukselle. Sellaisiahan teinit nyt vain ovat. Pojat ovat hakemassa ajokortteja. Venäläisittäin murtava nainen kysyy viiksiäijältä, missä on passinhakemuskaavake, äijä epäilee, ettei semmoista tarvita. Liityn keskusteluun, mutta ääneni on kaukainen ja puuroinen: "Joo ei sitä tiedotteen mukaan tarvita."

Tuuli hyytää. Tuuleeko täällä? Tässä matkalla olisi kaksikin hyvää lankakauppaa, mutten mene. Mietin kävellessä ystävää, jonka näin eilen kadulla. Ystävä on saanut juuri diagnoosin loppuiän sairaudesta, hänellä on kädessään apteekin muovipussi ja siellä iso lääkepakkaus. Ystävää itkettää. Hän kokee syyllisyyttä sairastumisestaan. Olisi pitänyt osata lähteä aikaa sitten siitä työpaikasta, osata sanoa ei, katsoa tarkemmin omien syömisten perään. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa yleensä kovassa stressissä. Ystävä on jo kaksi vuotta tuntenut olonsa onnettomaksi muttei ole jaksanut tehdä asialle mitään. Ajattelen siinä, että hyvä, että hän nyt sentään edes törmää minuun matkalla hirviötöihin suoraan järkyttävästä diagnoosistaan. Halaamme ja koetan lainata toiveikkuutta. En tiedä, tarttuuko se häneen, mutta ainakin minusta se liukuu kauemmas, koska kotiin päästyäni lysähdän eteiseen kasaan. En tiedä, miksi reagoin niin, mutta äkkiä on kuin minut olisi piesty. Koira räyhää huoneeseen lukittuna, yleensä se talttuu parissa minuutissa, kun lauleskelen sille oven takaa, mutta nyt en jaksa laulaa, makaan vain kasassa ja itken ikään kuin diagnoosi olisikin ollut omani. Mitä sen on väliä, kuka sairastuu ja kenen on vaikeaa olla pitämättä elämästään, maailmassa on liikaa välinpitämättömyyttä ja kovuutta, en jaksa sitä tässä ja nyt. Mutta se on eilinen, se. Nyt kuljen tuivertuneena katuja kohti kotia enkä saa karistettua vanhan, väsyneen naisen roolia harteideni asennosta, vaikka itkusta on jo kauan, miltei vuorokausi.

Kotona alan epäillä, että tässä on jotain pahemminkin vialla, tässä olossa. Kylmä etenee horkaksi, peruutan kahden päivän työt, napsaisen särkylääkkeen, koska en enää pysty olemaan ja hengittämään, kaikkialle nieluun nenään kurkkuun korviin sattuu liikaa, lihakset räjähtelevät ja niveliin kaivautuu pieniä poria sur sur. Sulan peiton alle sairastumiseni hyväksyneenä. Ehkä kyse on vain maanantaisesta japaninaivokuumerokotuksesta. Tai sitten keho on alkanut työstää sille vasta-aineita ja jokin muu, pienempi mieliharmi nostattelee kuumetta. Ei sen ole väliä, mutta reaktiota ei pysty ohittamaan olankohautuksella.

Illemmalla herään, kommunardi tulee kotiin, jyskään parvelta alas, istumme keittiössä, kerron ystävästä ja eilisestä itkemisestä, ja kommunardi alkaa itkeä. En osaa lohduttaa, en osaa muuttaa maailmaa simsalabim. Istun vain ja liotan kaphateepussia, sitä parasta, puudutusaineenmakuista, kuumassa vedessä, jotta tuli tulisi minuun ja polttaisi tuhkaksi kaiken vätystelyn ja vatvomisen ja sairauden. Liian ajattelun. Toivon, että voisin olla töissä, nojata avokämmenin lämpimään selkään, antaa sormieni ja kämmenteni tutkia toisen kudosta, koska silloin en ole yhtä avuton, yhtä vastauksia vailla.

Fauni palaa töistä myöhään, Vompsu vielä myöhemmin. Mielikuvani ovat katkonaisia, vuoroin palelevia ja vuoroin hikisiä. Fauni tuo vihreää thaicurrya, syömme sitä pöydän ääressä, myöhemmin tulee kylään ystävä, jolla on epämääräistä metafyysistä närästystä ties kuinka monetta vuotta. Muistatko, millaista on keskustella vaikeista asioista, kuten jumalantarpeesta tai siitä, mikä ylipäänsä, suhdetta täsmentämättä, on rakentavaa parisuhteessa, pienessä sairauspöhnässä? Ainakin itse tunnen itseni puhuvaksi linnuksi, vähän toisesta maailmasta lennähtäneeksi. Kun ei minua sillä lailla ahdista todellisuuden määritteleminen eikä sen päättäminen, mikä on todellisempaa kuin jokin toinen, ei se minua ahdista nyt eikä ole aiemminkaan ahdistanut, en osaa sitä ahdistusta, en pääse sen sisään. Enkä oikein osaa ajatella parisuhteita ylipäänsä, niitäkään. Minusta tuntuu, että ne suhteet, joissa olen elänyt, ovat niputettuna suhteen käsitteen alle hyvin hatarin tunnusmerkein kuten "näiden ihmisten kanssa kuvittelen saaneeni useamminkin orgasmin mutta oikeastaan minulla ei ole kovinkaan hyviä perusteita kuvitelmalleni, että nuo tuntemukset tulisi laskea orgasmiksi, koska en ole kokenut kenenkään muun orgasmia ja ne orgasmit, joita olen tarkkaillut läheltä, ovat näyttäneen, tuntuneet ja kuulostaneet häkellyttävän erilaisilta". Ja, perverssiä kyllä, koen noiden kaikkien suhteiden yhä jatkuvan, ohuina säikeinä, mutta kuitenkin, ne pingottavat sosiaalisen kentän muotoonsa. Nämä ihmiset, heistä en osaa olla huolehtimatta jollakin tavalla, vaikka näkisimme useamman vuoden välein ja vaikka olisin kuinka itselleni vakuuttanut, etten voi mitenkään olla vastuussa heidän onnellisuuksistaan. (Olen nähnyt heidät tilanteessa, joka tuo esiin heidän pehmeän, ihastuttavan puolensa, ja millaisia he sitten muualla ja muissa tilanteissa ovatkaan, he ovat minulle aina myös pehmeitä ja ihastuttavia.) Sitä paitsi tällä erää en saa huolestuttua edes siitä, etten osaa oikein asettua toisen metafyysis-angstaavaan asemaan, koska tosiaan olen sairas ja siitä huolimatta huomenna, torstaina, se on tänään jo, kylläpä hetken humahtelevat ohitse, on soiteltava asuntohelppiin, hankittava meille yksi vuokralainen lisää kommuuniin, koska keittiönpöydän luona itkenyt kommunardi ja koira muuttavat viikonloppuna lähiöön, koira saa rentoutua siellä, omia koko asunnon. Joulukuusta vappuun vuokralainen on löytynyt, mutta pitäisi vielä löytää joku, joka muuttaisi nyt, ja sitten lähtisi toisaalle helmikuun puolessavälin, kun palaamme Faunin kanssa Intiasta. (Näin vielä kuvittelen.)

Olenko muistanut kertoa siitä, miten yksi yö viemärivettä alkoi tulvia toiseen vessaan ja yhteen makuuhuoneeseen tuuletusaukoista? No, niin joka tapauksessa kävi ja huoltomiehet kävivät tarkastamassa tilanteen ja seuraavana päivänä selvisi, että yläkerran remontissa oli puhjennut viemäriputki ja se tilkittiin kiinni. Tänä aamuna sitten ovikello soi ja isännöitsijä tuli kosteusmittaamaan niitä kohtia, joissa vesi lorisi iloisina puroina keskellä yötä. En jaksa nousta sängystä, makaan lämpimänhikevässä, nieleminen, hengittäminen ja korvakäytävien aineenvaihdunta tuottaa kipua ja kuulen tarkasti kaiken, sieraimien limakalvo kirveltää, on vain oltava ja kestettävä tätä tuntua. "Ohhoh, no jopa on lukemat", sanoo isännöitsijän ääni sieltä kaukaa. "Tämä on se pureva koira", lisää poismuuttava kommunardi. Isännöitsijän ääni jatkaa: "Tähän tarvitaan kuivaus ja seinä on revittävä auki. Kuivausfirmasta soittelevat teille pian ja sopivat käytännön asiat." Äkkiä rentous tulvahtaa - ei tarvitse soittaa kellekään heti, ei tarvitse näyttää asuntoa sairaana, teeskennellä jaksavaa eikä ponnistella mihinkään loogisena pysymiseen. Eihän huoneeseen voi kukaan muuttaa, jos seinät revitään auki ja sinne tulee kuivuri. Pari sekuntia myöhemmin kauhistus - entä jos kuivuri huutaa kaiket yöt, saammeko lainkaan nukuttua? Onneksi siinä huoneessa on ovi. Ja jos asunnossa ei voi asua, sitten muutamme toisaalle. Jotenkin kaikki järjestyy. Kapuan alas parvelta, katselemme toisiamme eteisessä, muut lähdössä töihin, minä valmiina kömpimään takaisin vällyjen väliin hikoilemaan ja horkkaamaan.

"Minä ajattelinkin että siellä haisee home mutta luulin, että se on koira", sanoo ystävä.

Nyt muut ovat menneet töihin ja olen syönyt särkylääkkeen ja hikoillut taas kuumetta alas, ja istun matolla paksuissa vaatteissa, kuin ulos menossa, ja katselen varjoisassa katukuilussa tummaa tiiliseinää vasten värjyviä aneemisenkellanvihreitä lehmuksenlehtiä, jotka eivät suostu päästämään otettaan, ei ihan vielä, vaikka maa on parina aamuna ollut mustaa peilijäätä. Huomenna tulee koira, se pysyy kanssamme kolme viikkoa.

Tai mistä sen tietää. Tuskin riemu kuitenkaan pitkällä luuraa.