Tirlirlei

Hassua, miten nopeasti mieli kääntyy. Ketterä mieli, kehun sitä. Uneliaisuus väistyy muutama päivä läpikotaisin torkkumisen jälkeen.

Hupsu tiedeuutinen käsittelee rakastumisen nopeutta. Niin, mielet liikahtelevat tosiaan ketterästi. Ystävä kommentoi linkkiä ja kysyy, tarkoitetaanko tuossa rakastumisella nivuskutkutusta vai haavetta vierekkäisistä hautapaikoista. Ajatus vierekkäisistä hautapaikoista kuulostaa itsestäni ensin hupsulta ja kuvittelen, millaista olisi elää rakkaussuhdetta, jonka jotenkin merkityksellistäisi tällainen haave. En oikein osaa kuvitella sellaista. Sitten tulen vähän surulliseksi, mutta vain vähän, koska onhan minulla tunteen ja asenteen erottelu, ja pidän selvänä, että ilman tuota erottelua elämä säpälöityy kauheaksi myllertäväksi showksi. Tunteet tulkoon vahvoina ja ravistelevina, mutta niiden tyynnyttyä on osattava suhteuttaa ne ympäristöön, koko elämän kokonaisuuteen.

Ei minusta rakkaus ole sillä lailla pyhää etteikö sitäkin kannattaisi suhteuttaa, pistää sitä mittasuhteisiinsa, tarkastella sen seuraamuksia.

Ja jotenkin, jostakin syystä, en osaa eritellä syytä tarkasti, voin kyllä keksiä monia osasyitä, mutta epäilemättä ne jättävät kokonaiskuvasta suuren osan hämäräksi, jotenkin jokin minussa suhtautuu vastahankaisesti ajatukseen, että rakkautta arvotettaisiin sen kestävyyden takia. Tarkoitan: käytännön kestävyyden, asiaintilojen sietämisen takia. Sillä kyllähän rakkaus tavallaan kestää silloinkin kun ihmiset eroavat. Tai ainakin minun rakkauteni tapaavat kestää. Tiedän, ettei elämästä tämän ja tämän ihmisen kanssa tullut sellaista, että kumpikaan meistä olisi halunnut kestää sitä enää hetkeäkään pidempään tai että tajusimme, että tuo hetki on hyvin pian lähellä, tai että toinen meistä tajusi niin ja toinen myöntyi uskomaan sen. Ei se muuta miksikään niitä tunteita, niitä tapahtumia, joita välillämme oli - ja on. Ei side niihin ihmisiin katkea sen takia, ettei toista näe kuin vuosien välein tai ettei toinen vastaa kirjeeseen tai että rakastuu johonkuhun toiseen.

Onkohan minusta mikään niin pyhää, ettei sitä kannattaisi suhteuttaa elämän kokonaisuuteen? Eipä kai. (Tietysti suhteuttamisessa on aukkokohtia, sitä on helppo irvailla ja osoittaa sen puutteellisuus, likinäköisyys ja hätiköityys. Silti huomaan pitäväni sitä parempana kuin tunteeseen takertumista, sen väkivalloin pitkittämistä.)

Niin että ne hautapaikat vierekkäin ovat jääneet minulta aina kuvittelematta. Pisimmässä suhteessani tähän saakka, yhdeksän ja puoli vuotta, uskalsin sanoa toiselle juuri ja juuri, että tällä hetkellä kuvittelen, että haluaisin elää kanssasi elämän loppuun saakka, mutta kuka tahansa kuulee, ettei romantikkoa tyydytettäisi tällaisella illuusiottomalla kuvauksella asiaintilasta. Mutta niin silloin kuvittelin, ja olin hyvin tietoinen kuvitelmien hauraudesta. Ehkä on niin, ettei minun elämässäni ole koskaan ollut mitään niin kovaa, uskottavaa ja kiinteää, että pystyisin - tai olisin silloin pystynyt, silloin näet suhtauduin rakastamisen mahdollisuuksiin paljon löyhemmin ja luottavaisemmin kuin nyt - muodostamaan oikeasti uskomuksen, tai oikeastaan, hahmottamaan muodostavani uskomuksen halusta elää jonkun kanssa loppuun saakka sen sijaan että hahmotan muodostavani kuvitelman.

Nykyään lisäisin lauseeseen niin paljon ehtoja, että kuulija varmasti pitkästyisi. Ehkä asian voisi kuitenkin sanoa lyhyemminkin: että rakastaa tässä ja nyt. Siinä kaikki. Sen on riitettävä. Jumalat suokoon, etten koskaan törmää rakastumishetkellä kehenkään, joka on enemmän hautapaikkatyyppiä. Siitä voisi tulla tosi rumaa jälkeä. Etenkin kun suhteeni tyypillisesti tuntuvat kestävän vuosia, eivät kuukausia tai viikkoja. Sellaisessa hautapaikkatyyppisempi rakastuja kenties siinä vaiheessa olisi tuudittautunut kuvittelemaan, että höpinäni siitä, miten nyt minusta tuntuu ikään kuin siltä kuin voisimme aina elää näin, tarkoittaisikin sitä, että tuo nyt jotenkin venyttäytyy, kertautuu. Että sen jatkuminen olisi taattu riippumatta siitä, miten tunnelma suhteessa muuttuu. (Jos jostakin voi olla varma, niin siitä muutoksesta.)

Näistä asioista ihmiset puhuvat joskus, kun heitä hieroo. Tai kun heidän kanssaan vesijuoksee tai istuu kahvilassa tai kävelee valoisia katuja ja on kevät ja kimmeltävä tuskapöly lentää... Aika usein näissä monologeissa, jotka harvemmin kääntyvät vastavuoroisiksi, sivulta kun on aika vaikeaa sanoa mitään, edes mitään lohduttavaa, kipu vihlaisee liian paljaana läpi. Se kuultaa selvästi läpi siinä, miten toisenlainen rakkauskäsitys tuomitaan epäkypsäksi. Joskus, jos toinen tuntuu valmiilta kuulemaan, mitä saattaisin sanoa, sanonkin jotakin siitä, miten en itse osaa olla varma siitä, onko jokin reaktio nyt varsinaisesti kypsempi kuin toinen. En osaa itse sillä lailla hahmottaa kypsänä hautakivien ajattelemista enkä niiden ajattelemisen vastustamista. Kai ne ovat vain tulosta erilaisista elämistä, erilaisista käsityksistä siitä, miten ihmiset elävät elämäänsä, ehkä myös kannasta siihen, kannattaako ajatella, että on jokin tapa, jolla pitäisi elää elämäänsä.

Menen siihen keskusteluun jotenkin vastahankaisesti, koska en ajattele, että kenenkään pitäisi ajatella niin kuin ajattelen. Tai että kenenkään pitäisi ajatella jotenkin toisin. Ylipäänsä, koko pitäminen... no, tiedät varsin hyvin, mitä siitä ajattelen. Ettei pitäisi ajatella, että pitäisi! Huvittavuuden huippu. Mutta huomaan kyllä sen, että minusta ihmisten pitäisi vältellä ajattelemattomuuden ja epäkypsyyden tuomioiden ja leimojen langettelemista. Huokaus. Hihitystä.

Äh, koko asia on sellainen sotku, ettei siihen mieluusti työntäisi pitkää sirovartista älyn lusikkaa, joka on oikeastaan tarkoitettu jäätelöannosten vaivihkaiseen herkuttelemiseen, ei spagettioksennuksen hämmentämiseen. Helskatan odotukset. Mikä ihmeen oikeus minulla on odottaa ihmisten kuuntelevan itseään ja pysäyttävän itsensä talviteloille mietiskelemään siinä vaiheessa kun he hoksaavat osoittavansa sormella aina toisaalle. Niin kuin pysäyttelen nyt itseäni. Jarrutan, pyörin kehässä, puren nilkkojani. Miksi tuommoinen odotus kiusaa ajatteluani? Sanon sille hei-heit. Syytelkööt toiset miten tahtovat. Leimatkoot ja muriskoot ja puriskoot.

Yksi asia on kuitenkin varma ja selkeä. Minua huvittaa ajatus, jossa rakastumiseen sisältyy vierekkäisten hautapaikkojen kuvitelma. Miksi ihmeessä? Miten se lohduttaisi? Ehkä olen katsellut liikaa vanhempieni torailua, toistuvaa epätoivoa ja sen kaiken vastapainona ylpeyttä siitä, että he ovat säilyneet yhdessä ja tukeneet toisiaan. Ehkä olen tuntenut liian selvästi kehossani tiettyjen suhdekuvioideni vaatimat kieltäymykset, huonosti tehdyt sanattomat suhdesopimukset, etääntynyt tunteesta, että yhdessäolossa sinänsä olisi jotakin iloitsemisen arvoista, jos enimmäkseen joutuu nieleksimään hevoskuureittain kiukkua, välinpitämättömyyttä, molemman osapuolen osaamattomuutta sopia käytännön asioista. Vähältä piti, etten yhdessä vaiheessa käynyt katkeraksi. Huomasin sen juhlissa, kun ystävä valitti, siitä on monta vuotta jo, miten vaikeaa on löytää pysyvää kumppania. Vastasin siihen luettelemalla, mihin kaikkiin myönnytyksiin hänen ei tarvitse suostua, koska hän ei koeta pitää suhdetta edes jotenkin hengissä. Hätkähdin kuunnellessani sanoja, jotka tulvivat suustani. "Mutta teillähän on kaikki hyvin?" kysyi ystävä. "No tietysti", sanoin topakasti, mutta olin jo ehtinyt säikähtää sitä katkeruutta, jonka olin lakaissut sisääni piiloon vain odottamaan tällaista purkautumistietä.

En enää haluaisi joutua kuuntelemaan itseäni puhumassa niin. Mieluummin kuuntelen sitä, miten epävarma ja päättämätön saatan olla. Miten kiintyvä, onnellinen, väsynyt, virkku, kepeästi asiainlaidasta toiseen kiepsahtava. Vaikka epäkypsäkin. Kyllä minä mieluummin taidan leimaantua epäkypsäksi kuin marttyyriksi. (Vaikka vähän pelkään, että jos minut leimattaisiin oikein tarmokkaasti ja perustellusti epäkypsäksi, osaisin sommitella siitä marttyyriutta jollain kierolla silmänkääntötempulla, jos en muuten niin sitten vaikka siksi, että voisin raivostua siitä itselleni pari sekuntia myöhemmin, asetelman tajutessani.) Vaikka en oikeastaan oikein osaa hahmottaa epäkypsyyttä - niin usein se tuntuu jotenkin liittyvän ajatukseen, että olisi yksi ainoa oikea kypsyys, ja sitä taas en oikein osaa ostaa, koska minusta vaikuttaa siltä, että on monia varsin viisaita tapoja elää ja tehdä ratkaisuja, ja että tärkeintä kai on, että on jotensakin sinut oman tapansa kanssa ja ei raivostu ihan mielettömästi toisille niiden omista tavoista ja että se, mikä sopii yhdelle, ei tosiaan istu toisen pirtaan. Että epäkypsä tarkoittaakin eri tavalla elävä tai eri tavalla asiat hahmottava, tai vielä karmeampana, eri tavalla asiat hahmottaa tahtova.

Mistä palaan takaisin tähän hemmetin raivostuttavaan ajatukseen, että ihmisten pitäisi vältellä termiä epäkypsä muista kuin itsestään puhuessaan. Ehkä he tahtovat käyttää käsitteitä epämääräisesti tai hahmottavat sellaisen määräisyyden tai tahtovat hahmottaa sellaisen määräisyyden, jota minä taas en tahdo hahmottaa. Huooh. Entäs sitten? Eipä kai sen kummempaa kuin että ihminen, joka puhuu näin, saa minut vetäytymään piirun taaksepäin, koska hän tuntuu tahtovan itseltään ja itselleen niin erilaisia asioita, että menee taas hyvän aikaa, että houkutun saman piirun verran eteenpäin, lähentymään ja tutustumaan. Tietynlaiset tavat ajatella saavat minut surumieliseksi, ei se sen kummemmalta vaikuta. Ja mieluiten oleskelen niiden kanssa, joiden kanssa surumieli ei paina minua yhä lituskaislatuskaisemmaksi, yhä mietteliäämmäksi, yhä vaitonaisemmaksi. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat pahoja tai väärässä. Ei; minä en vain voi hyvin heidän lähettyvillään. En osaa voida hyvin heidän lähellään. En silloinkaan, kun he pitävät minua viisaana ja kypsänä ja joitain muita epäkypsinä. Koko akseli minua huolestuttaa paljon enemmän kuin oma tai jonkun itselleni tärkeän ihmisen sijoittuminen sille.

No, ehkä nyt voisin antaa tämän asian olla rauhassa.

Joka tapauksessa, ystävä kommentoi pian, että rakastuessaanhan sitä automaattisesti haluaa jakaa aivan kaiken toisen kanssa. Mihin minun oli vastattava, ettei oma rakastumiseni kyllä synnytä mitään automaattista halua jakaa kaikki toisen kanssa. Päinvastoin, usein syntyy täysi paniikki siitä, että olen tulossa hulluksi jollakin tavalla. Erotan selkeästi ziljoonia syitä sille, miksi arki toisen kanssa muuttuisi aika nopsasti sellaiseksi, jollaista en tahdo, niin lääpälläni kuin saatankin olla. Käyn itseni kanssa vakavia keskusteluja siitä, mistä kaikesta olen halukas joustamaan ja mistä taas en suostu luopumaan tuumankaan vertaa. Joku on vain valitettavasti tosjauttanut pääni tykinkuulalla paskaksi ja romahdan keskellä katastrofia valon nopeudella selkä edellä kohti maanpintaa. Ja olen siitä onnellinen samalla kun pelkään enemmän kuin muuten ikinä. Pelkään siitä, että saatan luopua asioista, joista tiedän järkeväksi pitää kiinni.

Ystävä kirjoittaa, että taas nähtiin, miksi parinmuodostus on niin hankalaa, kun rakastuminen aiheuttaa eri ihmisissä niin erilaisia reaktioita. Eikä vain rakastuminen, voisi todeta. Ei vain rakastuminen. Veronkierto. Kerjääminen kadulla. Puhe hiilineutraalista yhteiskunnasta. Superfoodit. Jonkun kolmannen epäkypsäksi sanominen. Vieraalle ihmiselle huutaminen äkkiarvaamatta. Työtarjous. Massaeroaminen kirkosta. Vaikka mikä.

Ihmeellistä, että ylipäänsä saamme kommunikoitua asioita niidenkin kanssa, joiden kanssa ei tule lojuttua päivittäin matolla tai istuttua keittiönpöydän ääressä, jolloin vääjäämättä on hahmottuva, että tätä toistakin järkyttää, heitättää, raivostuttaa, ilahduttaa, mutta että nuo reaktiot syntyvät sellaisissa paikoissa, joihin niitä ei itse kuunaan arvaisi sijoittaa, jos olisi pakko arvata, ja onneksi ei ole pakko, koska vähitellen voi oppia, hahmotella, huomata toisen hyvyyden ja järkevyyden kohdissa, joita aluksi säikähti jollakin tavalla. Hyväksyä, että se nyt vain on hänen tapansa hoitaa osaansa maailmassa.

Ai, mieleni on kevyt ja huoleton, eikö se muka hahmotu tekstistä? On se! Vain silloin kun se leijuu, kieppuu, tanssii, jaksan tarttua tuollaisiin ärsyttäviin ärsyyntymyksiin. Vain silloin asioita ratkeilee. Ilo palaa, tanssii saksanpolskaa, vaikken saakaan tehtyä tänään sitä mitä piti. Olisi pitänyt. No, samantekevää.