Kirjoittamisen ymmärrys ja kaksi muuta unta

Unessa palaan Goan hierontakurssille parin päivän tauon jälkeen. Teemme nimittäin uudelleen ylioppilaskokeet ja olen järkeillyt, että kun edellisellä kerrallakin kirjoitin minimimäärän eli neljä ainetta, teen niin toki nytkin. Oikeastaan arvosanoista kiinnostaa ainoastaan äidinkieli, sekin on toisintoa edellisistä ylppäreistä. Ja nyt on äidinkielen päivä. Pöytäni on kukkuroillaan kurssimateriaalia, lukuisia kirjoja, monistemappeja ja irtomonisteita. Sekä trikoita, palloja, kipukoukkuja, pyyhkeitä, öljypulloja ja muuta hierojakamaa. Luokkahuone sijaitsee avoimessa katoksessa. Taidan saapua myöhässä, koska muut ahertavat jo esseidensä parissa.

Istun alas, tongin paperisaastetta. Jossain täällä piilottelevat ne aineistoaihepaperit, joista yhteen pitää viitata. Paperit on saatu etukäteen, muut ovat laittaneet ne siististi taiteltuina laukkuihinsa, mutta itse olen tunkaissut ne pöydän sekasortoon. Opettaja huikkaa, että turhaan minä niitä vielä etsin: edellisenä päivänä olen ollut poissa englannin kokeesta, ja minun pitää tehdä se nyt. Nytkö, hämmästelen. Mutta enhän minä ole aiemminkaan kirjoittanut englantia. Kyllä kyllä, sanoo opettaja ja tuo paperin. Sitten vasta äidinkieli, kuulemma. Alan täytellä lappua, rengastaa oikeita vaihtoehtoja ja kirjoittaa määritelmiä. Teen huolellista työtä, koska en oikein unessakaan osaa haluta työskennellä hutiloiden. Täytyy olla tässä ja nyt, elää näitä sanoja ja kysymyksiä ja aukkoviivoja, sillä tavalla ei käy aika pitkäksi. Selkää alkaa kolottaa, koska joudun istumaan kummassa asennossa: vain pöydän nurkalla on hiven tilaa kirjoittamiselle mutta tuoli tuntuu pultatun lattiaan kiinni kauas nurkasta enkä ryhdy raivaamaan pöytää. Lopulta paperi on tehty ja palautan sen eteen. No niin, sanoo opettaja, ryhdyhän nyt tekemään esseetäsi, ettei sinulle tule kiire.

Palaan sotkuisen pöytäni luo. Tongin ja nuuskin ja viimein löydän oikean monistepinon. Luen aineistot läpi ja totean, että ainoastaan yksi aiheista on kiinnostava. Aineistona on maisema-arkkitehdin haastattelu. Kuvassa hän istuu havaijinpaita päällään. Hän selittää, miten häntä häiritsee tuotantoeläinten kohtelu ja miten moisten julmuuksien sietäminen vaikuttaa ihmisten maisemapreferensseihin. Miten kiinnostavaa, ajattelen. Nostan paperin varmaan paikkaan kaivellakseni pöytää lisää konseptipaperin toivossa. Kun etsin, kyniä ja öljypulloja ja kirjoja moksahtelee lattialle. Toiset mulkoilevat vihaisesti siistien pöytiensä takaa. Koetan virnistellä anteeksipyytävästi, paniikki kasvaa. Mutta sitten, toisaalta, tiedän etteihän minulla ole mitään hätää, ehei, ei koskaan kirjoittamisen kanssa. Lopulta alistun tajuamaan, ettei pöydällä yksinkertaisesti ole yhtään konseptipapereita. Ja samassa muistan, että nehän ovatkin opettajan pöydän reunalla ja niitä saa hakea sieltä ihan niin paljon kuin haluaa! Laukkaan eteen, rohmuan kimpullisen papereita ja luikin korvat luimussa takaisin. Istun. Höristän korvat.

On enää paperi ja minä. Päätän aloittaa viittaamatta, johdattaaa ensin aiheeseen kontaminaatiofantasioita tarkastellen ja vasta sitten läväyttää aineistot kirjoituksen sekaan. Aloitan kansantajuisesti kertomalla, miten yhteisöissä tiettyjä asioita pidetään ruokapöytään sopivina aiheina ja teemoina ja toisia ei. (Kirjoitin muuten oikean ylioppilasaineistoaineeni siitä, miten ruokailu ei ole pelkkää syömistä, joten kaukaa ei mene.) Kuvaan yksityiskohtaisesti teemaa, jota ei pidetä sopivana: ripulia. Kirjoitan kolme arkillista täsmällistä, vivahteikasta tekstiä siitä, miten kerran palstalle pyöräillessäni huomasin mahani menneen sekaisin ja miten palstalle kapusin kompostikehikon sisään, kiskoin vaatteet pois päältä ja ripuloin sekä oksentelin koettaen vakuuttaa itseni siitä, ettei ole kohtuullista, jos ohikulkijat kokevat sen loukkaavana. Hekumoin sillä, että tämähän juuri vastaa stereotyyppistä kuvaa Intian-matkailusta - yhtä vatsanväännettä ja sen pelkoa - mutta teksti kuitenkin kertoo hygieenisestä Suomesta. Kun olen saanut päätökseen vatsataudin realistisen kuvauksen, totean ajan kypsyneen viittauksen tekemiseen. Mutta nyt viitattavaa juttua ei löydykään mistään, koska olen sekoittanut pöydän perusteellisesti konseptipaperia etsiessäni. Kiroan itseäni siitä, etten ole nostanut esseen aihetta esimerkiksi tuolille tai lattialle. Liian myöhäistä kirota. Alan uudestaan tonkia. Vihaisia silmäyksiä ympäriltä.

Löydän ainoastaan nuijasodasta kertovan aineiston ja mietin kuumeisesti hetken, voisiko ripulikuvauksen jotenkin silloittaa nuijasotaan. Aika kaukaa viheltää, joudun toteamaan. Ehkä on aloitettava kokonaan alusta ja vain tyydyttävä nuijasota-aiheeseen, josta minulla ei oikeastaan taida olla paljon mitään sanottavaa. Kello näyttää seitsemää vaille kaksi. Jatkuikohan koe neljään saakka? Viiton, mutta opettaja lukee. Joudun siis hihkumaan saadakseni hänen huomionsa. Toiset mulkoilevat jo todella vihaisen näköisinä jatkuvaa mekastustani. Jatkuiko tämä neljään, tiedustelen. Ei vaan kahteen, sanoo opettaja, pistä nyt töpinäksi jo äläkä vain pyöri ja tongi tavaroitasi.

Kellon minuuttiviisari nytkähtää askeleen eteenpäin.

Silmäilen kirjoittamaani läpi ja koen syvää hämmennystä siitä, että olen kuvannut pitkään, vaiherikkaasti ja vivahteikkaasti vatsatautia mutten ole vielä päässyt itse aiheeseen saakka ja, paha kyllä, tässä kokeessa en taida siihen asti kyllä päästäkään. Yritän silti. Tuherran taidokkaan kuvauksen perään jotain teoriantynkää karman saastumisesta, ahimsasta, siitä miten ruoan tietynlainen valmistustapa saatetaan kokea niin vastenmielisenä, ettei tuotetta enää tee mieli laittaa suuhunsa ja niin edelleen. Muistan Science Dailysta (vai onko se Daily Science, en ikinä muista kummin päin, en valveilla enkä unissa) lukemani uutisen siitä, miten valehtelemisen jälkeen ihmiset tulkitsivat valeen vähemmän haitalliseksi, jos saivat pestä kätensä, vai oliko se kasvonsa, vai kenties molemmat, mutta no kuitenkin, pestä kehonosiaan, kirjoitan siitäkin, vaikken muista lähdettä ja se on väärä aineisto. Mutta viittaanpa kuitenkin epämääräisesti psykologisiin testeihin, koska voi luoja, ei tässä ole aikaa mitään viitteitä enää etsiä. Ja ajattelen, että nyt aasinsilloitan siihen maisema-arkkitehtiin, jonka nimen olen niin ikään unohtanut, mutta voinhan aina identifioida hänet siksi eksentrikoksi, joka suosii havaijilaispaitoja, niitä tuskin on vilisemällä siinä ammattikunnassa, se on varsin hyvä ratkaisu, ja samassa opettaja puhaltaa pilliin.

Paperit on vietävä eteen. Opettaja muistuttaa, että nämä uudet kokeethan siis muuttavat entisten ylioppilaskirjoitusten arvosanat, oli arvosana huonompi tai parempi. Jähmetyn. Tästä ei oltu kerrottu! Tai ehkä siitä oli kerrottu edellisinä päivinä, jotka otin omaa lomaa.

Herään ja totean nähneeni mainion unen, joka kuvaa uskollisesti kirjoittamisprosessejani. Miten tyypillistä: lähteä kuromaan kohti jotakin ideaa, jota tuntuu tarpeelliselta tutkistella, ja sitten jämähtää kieliripuliin ja sohia vähän sinne tänne muistamatta viitteitä, jotka kyllä haluaisi laittaa mutta joiden systematisointiin saakka ei ulotu riittävästi tahtoa. Ja huomata kesken kaiken hukanneensa kaiken ajan jonkin epäolennaisen vatvontaan ja kellon harpponeen sitä tahtia, että on vaihdettava pyjama päivävaatteisiin ja harjattava hiukset ja kiiruhdettava, ettei myöhästy.

Niin, minussa ei taida olla enää hitustakaan laskelmointia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

Unet ovat palanneet piileskeltyään pitkään hämärissä öissä. Tämä uni nyt yöllä, edellisen yön unet. Toisessa niistä oleskelen vielä täällä ja koetan pelastaa lemmikkimehiläisiä ravintoliuokseen hukkumiselta. On kylmää, sisälläkin, ja mehiläiset kelluvat jähmeinä ja tuppaavat uppoamaan makeaan, sitkeään nesteeseen niin että pinnalle nousee vain muutama kupla. Kaiken aikaa on istuttava niiden lautasen - kyllä, ne asuvat lautasella - ääressä ja nosteltava niitä jälkiruokalusikalla takaisin nesteen pinnalle, tarkasteltava, miten tahmea möllö valuu niiden takkuisesta turkista ja nesteen painosta kaartuneista tuntosarvista takaisin sileään, nälkäiseen ja imelältä haisevaan pintaan, joka hitaasti imeksii sisäänsä taas jalatkin, ja vartalon, ja on koetettava erottaa, hengittävätkö ne vielä. Se on vaikeaa, koska mehiläisten hengittämistä ei erota silmin eikä korvin. Se on tunnettava omassa rintakehässä. Unessa nostan mehiläislautasen patterin viereen pöydälle, jotta ne virkoaisivat kohmeudestaan sen verran, että jaksaisivat itsekin tehdä töitä pinnalla pysyäkseen. Mutta sekin on pelottava ratkaisu, koska jos ne tulevat liian lämpimiksi, ne voivat erehtyä kuvittelemaan kesän ja silloin ne saattavat alkaa lennellä täällä kommuunissa ympäriinsä ja miten sitten toimitaan? Ne ovat pistäneet kissoja ja koiria ja ihmisiä ja olen luvannut, ettei sellaista enää tapahdu. Lopulta keksin nostaa lautasen päälle lasisen pienoiskasvihuoneeni. Jospa se pidättelisi niitä, ansarimehiläisiä, jotka eivät osaa talvehtia fasilitoimatta täällä pimeässäkylmässä.

Toisessa unessa tuoksuu santelipuuöljyltä ja siitä tiedän, että sijaitsemme Mysoressa. Tuoksun voimakkuus miltei tainnuttaa. On myös tukahduttavan kuuma ja haluamme päästä pian Tipu Sultanin palatsiin. Kukaan ei tunnu puhuvan englantia ja äännämme selvästi Tipun nimen hassusti, kun kukaan ei tajua, vaikka kuinka toistelemme sitä. Sitten keksin: Nyt tarvitaan kommunikointiin kuvaa! Se on ennenkin tepsinyt ulkomailla. Niinpä repäisen laukustani paperia ja piirrän siihen kuvan, jossa keekoilee rastaanmuotoinen lintu turbaani päässään. Tipu ja sulttaani, ihan selvä juttu! Näytän kuvaa ihmisille kadulla, mutta he vain pudistelevat päätään. Fauni yrittää ehdottaa, että ehkä näiden on vaikeaa tajuta kuvasta, että se esittää Tipu Sultania, ja unessa suivaannun aivan vimmatusti, että no on se jo kumma, jos nyt näin selkeää asiaa ei suvaita tajuta. Olemme juuttuneet vilkkaan liikenneväylän varrelle emmekä tiedä, minne edetä.

Uneni sijoittuvat jo paljon Intiaan. Kuviteltuun Intiaan, jossa en ole ikinä käynyt. Joskus ne laahaavat jäljessä, joskus loikkivat etumatkaa, joskus sekoittuvat valveeseen jopa pelottavalla tavalla, kuten erotessani kuulemani laivan torvet. Katselen, kuuntelen ja hengitän unta kuin vierasta kieltä tai jalostamatonta äidinkieltä. Täällä Töölössä talot eivät näytä laivoilta, mutta en osaa sanoa, johtuuko se siitä, etten kävellyt täällä yksin niin paljon kuin muualla eron aikaan ja jälkeen. Muualla talot näyttävät edelleen milloin hyvänsä ankkurinsa irti tempaisevilta. Täällä ne kurovat juurillaan maahan kiinni kuin puut ja haudat tuossa aidan takana.

Ei, enimmäkseen en välittömästi ymmärrä itseäni ja ratkaisujani, en unessa enkä valveilla.