Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.
En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...
Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.
Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.
Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.
Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)
(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)
(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)
Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.
Tekstit
気になる
8 tuntia sitten
2 kommenttia:
Tämä oli kiinnostava kirjoitus. Olen omien elämänmuutosten ja erilaisten oivallusten valossa pohtinut ystävyyden muotoja ja kuvioita. Omassa päässäni on tapahtunut joku perustavanlaatuinen naksahdus (tai oikeastaan se on koostunut pitkän ajan kuluessa tulleiden kokemusten sarjasta) ystävyysodotusten suhteen. Osin sitä kautta, että olen itse kokenut tilanteen, jossa minut nähdään intimisoivan, jotenkin sulautumishaluisen ystävyyden toisena osapuolena ja kokenut sitä kautta hetkittäin voimakastakin ahdistusta ja tarvetta puuskahtaa "peräänny!". Kun on niin, että omalla kohdallani varmin keino saada minut sulkeutumaan ja suojelemaan itseäni on yrittää ystävyyden nimissä uida nahkoihini ja uppoutua pääni sisään tavalla, jolla en halua kenenkään lähentyvän. Tämä on avannut minut näkemään myös oman (aika pitkälti kadonneen) takertuvuuteni ja sen haitallisuuden. Toki kriiseilen tätä hetkittäin, tunnen itseni roistoksi halussani sulkeutua kun toinen haluaisi lähentyä ja jakaa kanssani kaiken. Mutta minkäs teet, näiden rajojen löytäminen on minulle aika uutta ja nyt näen parhaaksi pitää niistä kiinni vaikka silläkin uhalla, että toinen pahastuu hetkellisesti.
Olen miettinyt sitäkin, onko sillä jotain tekemistä "aikuistumisen" tai hyvän itsetunnon kanssa, ettei odota ystäviltään jatkuvaa yhteydenpitoa, ettei ala kuvitella jonkun vihaavan tai vieroksuvan kun ei jatkuvasti olla tekemisissä. Omassa elämässä kun on ollut käytännön pakko jonkin verran väljentää tapaamisvälejä, rytmit ovat aika erilaiset useiden ystävien kanssa ja osa asuu muualla kuin Helsingissä jne. Terveimmällä ja rauhoittavimmalla pohjalla ystävyys on, kun pitkistä tapaamisväleistä huolimatta ei tarvitse käydä mitään "buhuu olemme etääntyneet"-maratoneja läpi vaan voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin.
Nämä ovat varmaan sinulle ihan selviä juttuja, mutta minulle uusia oivalluksia. Siksi näitä tulee aukikirjoitettua itsekin hiukan hämmästyneenä omasta muutoksesta.
Kyllähän minä aina välillä olen koettanut olla joku toinen, ahtaa itseäni epäillyttävään ystävyyteen liian kiireellä toisen loukkaamisen pelossa, mutta ei siitä taida koskaan mitään hyvää seurata. Tai ei ole ainakaan vielä seurannut.
Se on tosi jännää, miten joskus vaikka lukee jostain ilmiöstä ja vaikuttuu niin kovasti, että pinnistelee poskilihat kireinä toteuttaakseen sitä ilmiötä omassa elämässään. Tai kun elämäntilanteet muuttuvat, äkkiä kuvittelee, että voi ryhtyä TÄYSIN toisenlaiseksi, tuosta noin vain. Voi hybristä, niin lyhytnäköistä. Ei niin etteikö sitä vähitellen muuttuisi, toki muuttuu, mutta ei keikauskakkumaisesti kertaläväyksellä ylösalaisin.
En kyllä usko, että tuo etäisyyden salliminen ja siihen rauhallisesti suhtautuminen välttämättä liittyy hyvään itsetuntoon, koska kaiken sen perusteella, mitä olen lukenut, minulla tuskin on erityisen hyvää itsetuntoa ystävystymisten suhteen ja osaan virittyä aika paranoidiksi sen suhteen, että voiko kukaan koskaan missään edes hyväksyä mua, saati sitten pitää... siis jos olen väsynyt ja on ilta ;) ja etenkin jos on vielä PMS. Ja silti, ei se liity siihen, ettei näe tai kuule toisesta mitään, ei, mulla se viriää just silleen et näkee (etenkin isommassa seurueessa) ja sitten toinen on vaikka jostain ärtyisä ja itse säikähtää, että nyt se on jostain mulle vihainen, vaikka toinenkin voi vaikka vaan olla väsynyt.
Jos toisesta ei kuulu mitään, eikä sitä näe seurueissa, mun on paljon helpompi jotenkin lillua siinä uskossa, että hommat etenee omalla painollaan.
Kummallista :D
Lähetä kommentti