maanantai 15. marraskuuta 2010

Salaisuuksia

En pidä salaisuuksista, mutta joskus huomaan jättäväni jonkin asian sellaiseksi. En nyt tarkoita sitä, etten vain tule sanoneeksi jostain asiasta, joka ei tunnu kovin merkitykselliseltä, mitä sitäkin tapahtuu. Tarkoitan sitä, että on asia, josta haluaisin sanoa, jollakin tasolla, mutta josta sanominen jää tekemättä, koska pelkään seuraamuksia liikaa. Tuo asia hiertää kuin kivi kengässä. Minulla ei ole useimpia ihmisiä kohtaan erityisen salailevaa asennetta, koska salaisuudet tosiaan saavat minut voimaan pahoin. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa huomaan sulkeutuvani tuosta noin vain, ja niin kovasti kuin koetankin valaa itseeni rohkeutta puhua asiasta - joka ei usein koske heitä millään tavalla - jotenkin tilanteissa aina käy niin, etten tule sanoneeksi mitään, ja samalla kuitenkin olen hajamielinen ja hermostunut, koska ajatukseni kiertävät kehää salaisuuden ympärillä.

Vanhemmilta huomaan salaavani lähes kaiken tärkeän elämässäni. Se johtuu ehkä kokemustiedosta. Tiedän, miten he usein reagoivat sanomisiini ja tekemisiini. On jotenkin turvallisempaa, vaikkakin pahoinvointia aiheuttavaa, pidättäytyä sanomasta heille suoraan joitakin aivan perusasioita suhtautumisestani elämään ja maailmaan. Luultavasti he saavat ne selville rivien välistä, jos malttavat kuunnella. Mutta pelkään, halvaannuttavalla voimakkuudella, että eivät he malta. Ja vaikka malttaisivatkin, eivät he ole erityisemmin ainakaan tähän saakka ponnistelleet ymmärtääkseen, että olen erillinen ihminen, jolla on ja saa olla heidän omistaan poikkeavia mielipiteitä. On kertoja, jolloin olen koettanut kertoa jostakin itselleni hyvin tärkeästä ajatuksesta tai oivalluksesta, ja se on lytätty siekailematta. Joskus äiti halusi keskustella kanssani seksuaalisuudesta, mutta kun vastasin toiveeseen, hän totesi, ettei halua enää koskaan kuulla hiiskaustakaan tästä aiheesta, ja sitten se tavanomainen mitä minä olen tehnyt kun sinusta on kasvanut tuollainen, yritin kyllä lukea kaikki mahdolliset kasvatusoppaat mutta jokin on mennyt pahasti pieleen.

Pitkään jotkin seikat pysyivät piilossa itseltänikin. Esimerkiksi perhesuhteiden laatu ja helppous. Koska kotona päiviteltiin niitä, jotka erosivat, ajattelin jotenkin automaattisesti, että koska vanhempani ovat yhdessä, meillä on ehjä koti. Ja että suhde vanhempiin määrittyy hyväksi ja helpoksi, koska kuitenkin olemme puheväleissä eivätkä vanhempani esimerkiksi juopottele tai ajaudu vaikeuksiin, joista minun pitäisi keplotella heidän kuiville. Ihmettelin vain hieman, miksi jotkut oikeasti näkevät vanhempiaan useammin tai jopa matkustavat heidän kanssaan, jopa niin, ettei ole kyse siitä, että vanhemmat ostavat kehnompivaraiset lapset seuraksi matkalleen. Oikeastaan nyt tuntuu aika kummalliselta, että ihmettelin sellaista: kai sen olisi voinut järkeillä, että ehkä noissa perheissä ihmiset voivat tosiaan pitää toisistaan ja tehdä asioita yhdessä ilman painostavaa sanojen ja tekemisten varomisen ilmapiiriä.

Toisaalta, ei ole helppoa kuvitella asiaa, josta ei oikeastaan tiedä mitään, kuten vaikkapa hyvää isäsuhdetta. Sellaista, jossa isälleen voisi soittaa tuosta noin vain ja sanoa sydämensä pohjasta, että olet ihana. Kuvausta tuollaisesta saattaa lukea monta kertaa läpi ja ihmetellä, miltähän tuntuisi elää tuollaisessa maailmassa. Itse sain soitettua isälle vasta myöhään illalla, ja huomasin jo puhelinta viereisestä huoneesta noutaessani, miten jäykäksi rintakehäni kävi, miten pidätin hengitystä. Kaikki sujui puhelimessa hyvin, toki. Olen oppinut luovimaan. Eikä hieman hatarampikaan vanhempisuhde ole mitenkään traaginen tai valonpilkuton: kyllä minusta oli mukavaa kuulla, että isä oli ottanut perjantaina hänelle antamani lahjan jo käyttöön, että puhelu sujui sivistyneesti ja jopa hyväntuulisesti. Mutta en osaa rentoutua siinä puhelimessa, koska siihen ääneen ja ihmiseen yhdistyy niin selvästi se ziljoona kertaa, kun olen saanut kuulla, ettei minusta ole mihinkään, että olen vääränlainen, että hävettää kun olen tällainen ja niin edelleen. Tiedän, että se on vain yksi moodi, koetan suhteuttaa tuon moodin niihin muihin moodeihin, joissa sovinnollinen kommunikaatio on täysin mahdollista ja ennen kaikkea koetan muistaa, ettei kellään voi olla ihmissuhteissa enempää annettavaa kuin mitä hän on toisilta omaksunut siihen saakka. (Onneksi tukiverkostoa voi punoa muuallekin kuin ydinperheeseen.)

Senkin tiedän, että kiintymyksen siteet ovat uskomattomat sitkaita ja kestävät melkein mitä vain koettelua. Ei vanhempiaan voi olla rakastamatta. Mutta nykyään, kun tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin, sujua ihan toiseen malliin, minua hiertää se, etten osaa puhua vanhempien kanssa noista vaikeista asioista. Kuten siitä, miten erilainen näkemys meillä on vaikkapa työstä tai ihmissuhteista. Miten eri kohtaan vedämme sen rajan, mikä kuuluu oman vastuun piiriin. Miten eri tavalla hahmotamme ystävyyden ja sukulaisuuden merkityksen. Tavallaan tuntuu tyrmistyttävältä huomata, että tämä vaikeneminen on kai juuri se, mitä vanhemmat toivovatkin. Tai ainakin se linjautuu nätisti sen kanssa, miten he ovat puhuneet esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista: että jos sellaisia on, niistä ei vain pidä puhua kellekään eikä jäädä kiinni. En tiedä, ovatko he jotenkin kestävämpiä psyykkisesti vai onko tuo vain jokin menetelmä, jota en ole missään vaiheessa riittävän hyvin oppinut, mutta minua tosiaan kaikki tuon tyyppiset salaisuudet kuormittavat, hankaavat, oksettavat. Vanhemmat tuntuvat haluavan säilyttää siloisen julkisivun, käyttöliittymän, jonka kautta on helppoa jutella niitä näitä. Tai no, siis, on helppoa, jos ne salaisuudet eivät jatkuvasti nouse oksennuksenmakuisina kurkkuun.

On kummallista, miten vaikeita isän- ja äitienpäivät ovat. Miten paljon oman ydinperheen perhesysteemistä ottaa omalle kontolleen, vaikka osaakin jo etäännyttää sen aiheuttamaa pahaa oloa leimaamalla sen perhedynamiikkaa koskevien teorioiden termein. Kietoutuminen, ehdollinen rakastaminen, ajan korvaaminen rahalla. Ja tietenkin oma vaikenemiseni on kontollani, siksihän se minua hiertää. Ei minua kiusaa eikä häiritse lainkaan niin paljon se, että joku toinen sanoo töykeästi tai koettaa tunkea minua muottiin, johon en tahdo sopeutua. Mutta oma vastuualueeni, se, mille voisin tehdä jotakin, tässä: oma vaikenemiseni, häiritsee minua kovasti.

"Voisin tehdä jotakin", kirjoitan. Mitä? Miten? Ehkä pitäisi lakata pelkäämästä seuraamuksia. Ehkei pitäisi ajatella sitä, miten vanhemmat kiihtyvät ja miten äiti haluaa tappaa itsensä tuntiessaan itsensä taas epäonnistuneeksi. Miten sellaista lakataan ajattelemasta? Ehkä pitäisi vain täysin tyynenä purjehtia läpi isän polttavan vihan ja halveksunnan. Mutta ei minulla ole sellaista haarniskaa, eikä siskollakaan näytä olevan. Me vain etäännymme ja etäännymme ja etäännymme kauemmas, sinne missä on helpompi hengittää. Isänpäivänä soitamme, koska se kuuluu tapoihin ja koska isälle voi tulla paha mieli, jos emme soita. Mutta se on kaikki välttämistavoitteista lähtevää. Välttää toisen pahaa oloa, joka vuotaa itseen ennemmin tai myöhemmin jossakin muodossa.

Miksi tuntuu niin pahalta, että on oman vanhemman silmissä epäonnistunut? Eihän heistä ole enää sillä tavalla riippuvainen, että sen tarvitsisi välttämättä merkitä mitään muuta kuin vähäistä mieliharmia. Ja silti, se tuntuu uskomattoman pahalta. Sitä pelkää. Etenkin, kun on käynyt jo jokseenkin selväksi, että teki niin tai näin, jos seuraa hiukankaan omia arvojaan, epäonnistuu heidän silmissään taatusti. On jotenkin vaikeaa seurata sivusta, miten heidän toiveensa virittyvät ja sitten raukeavat (koska he näkevät asioiden ennustavan aivan toisia seuraamuksia kuin minä näen). Ja silti en näe mitään mahdollisuutta, että voisin jättää omat polkuni kulkematta heidän mielenrauhaansa säästääkseen. En kestäisi itseäni ja elämääni niin. Jo tämä vaikeneminen tuntuu liialliselta hetkittäin.

Se ei ole mitään sellaista, mihin uskoisin. Minkä hyödyllisyyteen uskoisin. Mutta en ole vielä löytänyt mitään keinoa avata suutani, puhua, antaa sen kaiken vyöryä ulos. Siihen liittyy syvä, väkevä pelko. Entä jos taas näytän todellisen itseni ja taas se torjutaan? Kuinka monta kertaa elämässään ihminen kestää sellaisen kolauksen siedettävästi?

Olisi taatusti helpompaa, jos osaisi suhtautua vihaisemmin, ajatella, ettei sillä ole mitään väliä. Mutta voiko kukaan sisimmässään ajatella niin?

Kauhu, joka liittyy siihen, etten osaa avata suutani, että olen edelleen niin vahvasti kytkenyt itseni toisten toiveisiin, yltyy hetkinä ennen soittamista. Se laukaisee kummallisen vasteen. Äkisti tulen hurjan tietoiseksi toisista elävistä olennoista tässä huoneistossa, niiden suhtautumisesta elämäni järjestelyihin - ne eivät vaadi - , muistan kaikkea hyvää ja kaunista itselleni tapahtunutta, ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla kärsivällisiä ja kysyä viisaasti. Valtava kiitollisuus ja helpotus tulvii huoneeseen, sävyttää maton ja katon ja haitarivälioven, ja siihen kiitollisuuteen sekoittuu runsaasti pelkoa siitä, että en ehkä osaa koskaan ikinä missään vastata kellekään sillä tavalla, olla vaatimatta ja pysyä kuulolla ja kärsivällisenä, kysyä avaavia kysymyksiä. Etten osaa sommitella pieniä hyvyyden taskuja enkä laittaa kaikkea kohtaamaani viisautta ja hyvyyttä kiertoon. Aika viilettää niin nopeasti ja opin kovin hitaasti ja takellellen.

Kiitollisuuden ja liikutuksen tulva auttaa muistamaan sen, että luultavasti isäkin painii jonkin tällaisen kanssa, vaikka siitä en tietysti koskaan saa nähdä vilaustakaan. Muistan heti kymmeniä mukavia hetkiä, jotka meillä on ollut, helpotuksen tunteita siitä, ettei isä ole suuttunut jossain tilanteessa, jopa tilanteita, joissa kaikki on sujunut niin hyvin, etten ole ehtinyt pelätä sellaisen reaktion mahdollisuutta. Ja emmekö me viimeksi perjantaina tosiaan sanailleen aivan hyvässä hengessä? Nuo hetket auttavat soittamaan.

Hetkittäin tuntuu karmivalta tajuta, miten on vanhempiensa kanssa ajautunut sellaiseen umpisolmuun, jota ei noin vain avatakaan. Aivan samalla tavalla kuin pitkä suhde saattaa ajautua umpisolmuun. Mutta pitkän suhteen voi sentään katkaista, ottaa etäisyyttä. Tässä yhteiskuntajärjestyksessä sellainen on aivan sallittua ja hyväksyttyä. Vanhemmista itsenäistyminen taas - no, sanotaan vaikka näin, että siinä tapahtuvia sellaisia kahden, kolmen vuoden tai pidempiäkin näkemistaukoja ei yleensä pidetä hyvänä eikä tarpeellisena kehityksenä, vaan jonakin kummastuttavana ja kenties paheksuttavanakin ilmiönä. Mikä on mennyt pieleen, siitä ei haluta keskustella, mutta samalla pitäisi pystyä toimimaan kuin kuka tahansa, ikään kuin mitään ei olisi mennytkään pieleen.

Kun luen jostain kirjasta intialaisista perhesuhdekulttuurista ja siitä, miten he saattavat sanoa toisilleen todella pahasti, koska kukaan ei voi todellakaan kuvitella, että perhe siitä mitenkään hajoaisi tai edes löystyisi rakenteeltaan, ja kirjoittaja intoontuu kommentoimaan, että länsimaisen ihmisen on tätä vaikeaa mitenkään ymmärtää, jään hetkeksi miettimään, onko se sittenkään niin vaikeaa. Totta kai meillä on vapauksia enemmän ja esimerkiksi koulutus ja työura on onneksi valtion tuella tehty edes jotenkin mahdolliseksi valita itse, mutta kyllä monissa perheissä silti edelleen on käynnissä kummallinen epäluulon ja pelon ilmapiiri, jossa haukkuminen ja haukkumisen ennaltaehkäisy ovat varsin keskeisiä kommunikaatiomuotoja. Aika harva perhe hajoaa siinä merkityksessä, että lapset ja vanhemmat lakkaisivat pitämästä yhteyttä.

Joskus en voi olla ihmettelemättä, olenko jotenkin yliherkkä, kun minusta jokin tuollainen asia kuin salailu voi tuntua niin pahalta. Tai se, ettei minua hyväksytä tällaisenaan. Tai jopa pelko siitä. Toivoisin osaavani sanoa hieman helpommin, että entäs sitten.

Mutta toisaalta en osaa toivoa niin, kun ajattelen asiaa tarkemmin. Sillä miten muuten voisin ymmärtää kenenkään toisen pelkoa? Eikö se tuntuisi aivan yhtä vieraalta ja kummalliselta kuin kuvaus vanhempisuhteesta, jossa on helppoa sanoa toiselle, että tämä on ihana?

Eihän tämä pelko ole mitään, mitä en pystyisi kantamaan ja käsittelemään. Olen selvinnyt sen kanssa jo kolmekymmentäviisi vuotta, eikä ole mitään syytä olettaa, että se kävisi äkisti jotenkin huomattavasti kestämättömämmäksi kuin mitä se on tähän saakka ollut. Ehkä silti kyllästyn siihen jokin päivä ja annan sille kenkää, mutta se on toinen asia, joka tuskin liittyy siihen, kestänkö olosuhdetta. Se liittyy ennemmin siihen, etten haluaisi vain kestää ja sinnitellä ja keksin keinon, jolla ratkaisen koko tilanteen tavalla, joka tuntuu hyväksyttävältä. Jännittävää seurata ja tarkkailla, miten se prosessi etenee ja saavuttaako se tavoitepistettään. Vähitellen asiat ovat nytkähdelleet hyvään suuntaan, mutta karmean hitaasti, enkä ole toistaiseksi onnistunut vakuuttumaan mistään muusta kuin omasta mielikuvituksettomuudestani pahan oloni keskellä.

4 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Mulla on kyllä sitten toisella tavalla vaikeaa mun vanhempien kanssa. Samaistun niiden vaikeuksiin niin paljon, ja sitten riipoo, kun ei pysty auttamaan. On pakko pitää väkisin etäisyyttä, koska ei halua eikä jaksa ottaa niiden juttuja taakakseen.

Mutta on ne kyllä hyviä, kun ne ymmärtää puolesta sanasta, miltä asiat musta tuntuu ja miten ajattelen ihmisistä ja ihmissuhteista. Joidenkin asioiden kohdalla tietty sanon, että höh ei puhuta tästä kun te ette tajuu mitään, mutta ne on yleensä jotain tekemiseen ja organisaatioihin ja sisältöihin, ei ihmisiin tai olemiseen, liittyviä.

Ja mullakin on tietty monta juttua, mitkä mun vanhemmat olisivat tehneet toisin, eivätkä ne tajua yhtään mun valintakriteerejä tai kaikkia mulle tärkeitä asioita. Ne onneks kuitenkin ajattelee että lapsi tietää, mitä lapsi haluaa ja että on tärkeää saada kokeilla juttuja ja tehdä itse omat mokansa.

No, mä ja mun tekemiset on niille kyllä helppo pala. Mulla on nimittäin pikkuveli, joka haluaa armeijan jälkeen lähteä palkkasotilaaksi listimään talebaneja..

syksyinen kirjoitti...

Olen miettinyt tätä samaa usein ja monien asioiden kohdalla. Reaktiot omassa perheessäni ovat olleet yleensä vastaavia, kuin mitä kuvasit tekstissäsi. Kun toistuvasti ei tule hyväksytyksi omana itsenään, on aika tarpeellinen selviytymiskeino pitää salaisuuksia, mutta se voi kääntyä itseään vastaan. Silloin tulee herkästi piilottakseeni itsensä ja oman persoonansa toisilta myös silloin, kun se on tarpeetonta. Silti ajattelen niin, että ei-hyväksyvä ympäristö rakentaa juuri tällaisia toimintatapoja ja ne on tärkeä antaa anteeksi itselleen. Toki niistä on myös hyviä pyrkiä luopumaan silloin, kun se on mahdollista.

Rajankävijä kirjoitti...

Minun ei ole helppoa kertoa vanhemmilleni, että nämä ovat ihania, vaikka osakseni on tullut rakkautta ja hyväksyntää.

Jossain vaiheessa osakseni tuli myös sen verran väheksyntää Isän puolelta, että se ei ole koskaan täysin parantunut, herkkä minä.

Tiedän mitä tarkoitat kun sanot, että kissaa ei nosteta pöydälle, kun pelätään seurauksia. Minä en jotenkin halua ottaa sitä kaikkea tuskaa esiin, koska tiedän, että isän tapa käsitellä vaikeita asioita on itsesääli. Mitä hyvää siitä seuraisi?

Nyt sitten elämme herkästi järkkyvässä keinotekoisessa konsensuksessa, jossa puhutaan niistä asioita, joista ollaan aina juteltu. Suhde ei uusiudu, emme tunne toisiamme tai opi tuntemaankaan, koska minä en enää halua näyttää kuka todellisuudessa olen. En luota, että häntä todellisuudessa kiinnostaisi nähdä asiat minun näkökulmastani, oppia näkemään ne asiat, jotka ovat minun elämässäni keskiössä. Se luottamus meni jossain vaiheessa niiden sinänsä harmittomien sarkastisten heittojen seurauksena, taisin niistä herkkyyttäni katkeroitua.

Muutosta ei synny, niin kauan kuin emme kohtaa uudessa ympäristössä ja halua oppia tuntemaan toisiamme. Toivon, että ehdin sen vielä tehdä ennen kuin isä kuolee.

Veloena kirjoitti...

Tea, mielenkiintoista. Voin kuvitella, että vanhemmillasi on sun veljen kanssa vähän vaikeampi pysyä zeninä, tosiaan.. :)

Syksyinen ja Rajankävijä, meitä taitaa olla aika paljon.