perjantai 12. marraskuuta 2010

Unen vuodenaika

Nuku, sanoo aikaisin pimenevä ilta. Ja päivä, jolloin sataa. Nuku nuku nuku. Nuku, sanoo mätää kupliva tulehdus varpaassa, tulehdus, josta lääkäri ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Nuku, sanoo antibiootti.

Sama keho, joka kuukausi sitten nukkui pari kolme tuntia yössä, nukkuisi nyt kaiken muun paitsi pari kolme tuntia. Maailma tuntuu tahmealta, pysähtyneeltä. Mielenkiintoiselta kyllä, mutta jotenkin hyvin kaukaiselta. Jotakin varten nukuttaa. Ja koska on aikaa ja kiinnostusta, annan unelle periksi. Kovin on hiljaista, valitetaan työhuoneelta. Ehkä muitakin nukuttaa?

Onko sinulla tarpeeksi työtä, kysyy äiti huolestuneena. Nyökkään. En erota työtä ja vapaata. Ei se tunnu mielekkäältä. Eikä eläminen itsessään tarkoita jo työtä, ajattelua ja lihastyötä, mielen paimentamista juuri tähän hetkeen? Joskus, hetkittäin, epäilen, laskettaisiinko tämä jonkin sortin kajahtaneisuudeksi, mutta sitten kysyn, että entäs sitten, vaikka laskettaisiinkin. Ehkä vain tarvitsen aikaa. Ehkä osaan ottaa sitä. (Ja jossain vaiheessa siihen ei ehkä taas ole tilaisuutta?) Ehkä nyt tarvitsen unta. Ja antibiootit. En väitä ymmärtäväni näitä prosesseja, jotka virtailevat ja pulppuavat lävitseni ja kastelevat vasemman sukan kahdesti päivässä kudosnesteellä.

Koira herättää minut aamuisin. Siitä on vanhemmiten tullut aamuvirkku ja iltatorkku. Ulkona värjöttelemme tuulessa, liikumme varvas- ja kanta-askeltaen samaa tahtia hautausmaan reunaa. "Mitä minä teen sitten kun olet Intiassa?" kysyy vakituinen viikkoasiakas, joka on ehdollistunut aiemmin itselleen vieraaseen hoitoon yhden syyskauden aikana. "Miten minä selviän?" Kädet liukuvat öljyttyä ihoa. "Hyvin sinä selviät", vastaan. "Ihan niin kuin tähänkin asti."

Niin on helppoa vastata, koska niinhän se on. Jotenkin sitä selviää. Eikä jää yksin. On uni, kipu, riemu, uteliaisuus, tarmo, kaikki ne vuoron perään tanssittavat maailmaa, joka on. Se kaikki jatkuu, vaikka muuttaisikin väliajaksi kaupunginosaan, jonka talojen kuvitteleminen laivoiksi ei äkisti onnistukaan. (Ensin luulen vian paikantuvan itseeni, mutta ehei: muiden kaupunginosien talot voisivat edelleen purjehtia tiehensä, vain täällä ne jököttävät maahan kiinnitettyinä.) Annan unelle tilaa, se käpertyy selän kaareni taa ja peittelee minut värikkäisiin kuviin.

3 kommenttia:

Rajankävijä kirjoitti...

Minä kapinoin hiljaa mielessäni talviaikaan siirtymistä vastaan, ja seinäkelloni käy edelleen kesäaikaa.

Minun mielestäni juuri pimenevät illat, joita korostetaan kellojen siirtämisellä, ovat niitä jotka saavat ihmiset tahmaisen passiivisiksi. Koska illat kuluvat pimeydessä, eikä töiden jälkeen ole mahdollisuutta nähdä edes pilkahdusta valosta.

Ihmiset pysyvät sisällä, nukkuvat liikaa ja pysyvät jatkuvassa unenpöppörössä. Kyllä itseänikin rajattomasti nukuttaa jos annan itseni nukkua yli 8 tuntia yössä. Tähän vuodenaikaan ei ole valoa minua herättämässä, niin joudun tekemään sen itse. Ja se käy helpommaksi joka kerta. Jossain vaiheessa huomaa, että toiminnallisuuteen pakottaminen on tullut osaksi luonnollista rytmiä.

Uskon siis, että koirasi tekee sinulle hyvää, aamuinen räntäsade ei anna nukkua liikaa. :)

Veloena kirjoitti...

Joo, koirat tekevät hyvää. Mutta kyllä se vaan niin nyt menee, että räntäsateen jälkeen käperrymme yhdessä nukkumaan koiran patjalle... :D

Tosin pahin unipulssi tuntuu menneen ohi. Eilen ei enää nukuttanut niin paljon. Ehkä tulehdus jalassa alkaa asettua. Uskomattoman paljon tuommoinen pienikin tulehdus vie voimia. Ihmettelen ja ihailen ihmisiä, joilla on TASAINEN unen ja valveen rytmi tai tasainen työrytmi. Minulle semmoinen on hyvin vierasta. Osaan kyllä pakottautua siihen, mutta jos kuuntelen kehoani, se haluaa jotain ihan muuta.

Veloena kirjoitti...

Minustakin muuten talviaikaan siirtyminen on hieman MASENTAVAA. Mieluiten kai siirtäisin kelloa kesäajan suuntaan tunnin suunnilleen joka toinen viikko :D ja tasaisesti vuoden läpi. Sirkadiaaninen rytmini on ihan selvästi nopeampi kuin kellovuorokausi tai maapallovuorokausi. Se tuottaa vähän kahnausta välillä, koska jostain syystä kaikilla elämänkumppaneillani on aina sattunut olemaan juuri toisin päin eli heidän vuorokautensa venyy ja paukkuu... :/