Iltaa odottaessa ja yön metsissä

On päiviä, jolloin illan odottaminen tahdittaa hengityksen. Istun oikeussalissa, ajattelen perhosia ja suuria lehtiä, jotka oikein viihtyessä rei'ittyvät itsestään ja kasvavat tarjottimenkokoisiksi. Riittävästi suurennetun perhosen pää on skotlanninhirvikoiran vakava naama, silmissä meripihkaa. Oikeussaleissa toistuvat samat tarinat tuhansin kasvoin. Mitä nämä illoiltaan odottavat? Avara luontokin tulee vain lauantaisin.

Kokouksessa puheenjohtaja nukkuu ikkunalaudalla jalat koukussa, herää keskustelun päätyttyä, tekee kysymyksen, ei tiedä meidän huomanneen unen, mutta tietäisi, ketä ajattelen, jos lukisi tämän. Yliopiston rehtoria. Minulla on omalaatuisia arkkityyppejä. Paidannappi, joka kierähtää itsekseen auki kesken keskustelun, vatsa kurkistaa, ei voi olla hymyämättä. Anteeksi hilpeyteni, herrasmies, mutta teille taitaa ruoka maittaa.

Ja mies, joka sanoo, että turpiin saadessaan lensi kuin maija poppanen. Tuskin tarkoittaa: keskivartalo pidossa, hartiat alhaalla, ranka pitkänä, jalat aukikierrossa, sinisessä hoikkuudessa hopeanapein, mustat hiukset lakankiiltävinä, suortuvitta, sinisissä silmissä huvittuneentiukanterävä katse, papukaijasateenvarjo auki, tuuli sen alle tempoutuen. Nauruni pyrähtää lentoon sielläkin missä ei saisi. Arkkityypit mulkaisevat, vakavoidun.

Mutta vasta illalla päästään tositoimiin. Viive on menossa hakemaan kaupasta sieniä. Sieniä, toistan puhelimeen hämmästyneenä, aikooko se väsätä ruokaa yönsuuhun, espanjalaisia täytettyjä unelmuuksia uunissa. En muista, että olen ollut huomaamatta keisarinnana, määräillyt, mitä kannattaa ostaa. Pieniä kuuraussieniä, niillä tulee kaunis yötaivas. Olen maalannut kerran viidakon Kluuvikadun Fazerin ikkunaan, kakkupalkalla. Nyt on vuorossa yömetsä, olen varma, että ystävä pitäisi Djunasta, pitihän setä Eliotkin, sekoitamme värejä ja puhumme poikaystävistä, jotka eivät osaa lukea runoa. Ja Tikeristä, se tulee Viiveen luokse. Itkettää, kissojen kohtalot muistuttavat naisten kohtalottomuutta.

Tikerillä on katkennut häntä, luu näkyvissä, ja huono karva. Mutta emmepä mekään kiillä ja kehrää kipinöiden, vaikka kukaan ei voikaan riistää meiltä parhaimpia ja pahimpia hetkiämme. Vain arki katoaa, siksi se on järjestettävä lauseiksi. Lauseitta ei muista, minkävärinen on ruotsinlaivan kokolattiamatto tai että pääsiäisenä tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäkolme olen laittanut ruoaksi mummolassa uunipolentaa ja friteerattuja mustekalarenkaita ja mummo on laittanut huuhdeltuun talousmaitopurkkiin - onko sen punaisen nimi todellakin talousmaito, kuulostaa oudolta - kissovia pajunoksia ja ukki on sanonut, että ystävä näyttää kauniilta, mutta että minä olen semmoista riuskaa pellonpolkijatyyppiä, ronski tyttö. Myöhemmin ystävästä tulee fitnessin ammattilainen, sitä en kirjoita, koska sitä ei kukaan meistä vielä tiedä, solariumia ja salihousuja.

Mutta kun kävelemme kohti kevättä löysine työhousuinemme ja kumisine käsineinemme, ja kokoontaitettavat tikkaat ovat olallani, emme voi olla hypähtämättä hetkeksi scillamereen tikkainemme kaikkinemme, sillä vaikka Vii ei muista, minä muistan, ja tietenkin meidän on saatava tehdä kevättä.

-Voi katso! Katso! huusi Jane ihastuksissaan kädet rintaa vasten. Sillä Nellie-Rubina pisteli puukukkia tyhjän kukkapenkin reunaan. Hän kiersi uutterasti penkin ympäri ja kurkotti yhä lisää kukkia Dodger-sedän esiliinasta.
- Oikein sievää! Maija Poppanen sanoi hyväksyvästi, ja Jane ja Michael kummastelivat hänen äänensä herttaisuutta ja ystävällisyyttä.
- Eikös olekin? Nellie-Rubina sirkutti ja pudisteli lumen käsistään. - Näyttää hienolta. Mitä vielä puuttuu, Dodger-setä?
- Linnut ja perhoset! Setä levitti esiliinaansa. Nellie-Rubina ja Maija Poppanen ottivat loputkin kuviot ja lähtivät juoksemaan ympäri puistoa pistellen lintuja oksille ja pesiin ja heitellen perhosia ilmaan. Ja ne jäivät kuin jäivätkin leijumaan ilmaan ja siipien kirkkaat maaliläiskät loistivat tähtien valossa.
....

- Mutta - minä luulin, että ne ovat vain puuta, Michael sanoi. - Muuttuivatko ne yöllä eläviksi?
- Ehkä ne muuttuivat, Jane sanoi.
...

Michael taittoi kulkiessaan hiirenkorvalle puhjenneen oksan. Hän tutki pieniä lehtiä.
- Ne näyttävät ihan oikeilta, hän sanoi.
- Jospa ne olivat oikeita koko ajan, sanoi Jane.
Ja saarnista kajahti ilkkuva huuto:
- Kukkuu! Kukkuu! Kukkuu! (PL Travers, Maija Poppanen tulee takaisin, suom. Marikki Makkonen)

Enkä voi olla uskomatta, että maailma on muuttumaton möhkäle, jolle ei voisi tehdä mitään.

Kun sanomme yötä Taikalampun luona ja Vii tärisee mäkeä alas etelään, ja maleksin khakihousuissani Agricolankujaa takaisin, ihmettelen elämääni nykyisellään, se muistuttaa suppiloa. "Vai seinämaalausta, olet aika pakkaus", kommentoi ystävä. Ja olen jo kirjoittamassa takaisin, että eihän tämä nyt mitään, kun tajuan äkkiä, että en ole enää syvässä unessa vaan näen ihmisiä, teen heidän kanssaan asioita, selviydyn. Ja vaikken tiedä, minne olen menossa, aina löytyy ihmisiä, joille tekee hyvää kuulla tästä tai tuosta kirjasta, tai nukkua yö sylissäni, tai löytyy kissa, joka vain odottaa löytämistään, tai lause joka muotoutuu ponnistamatta, että aina löytyy jostain rahaa ostaa seuraava paketillinen tofua ja seuraava ilta kuunnella Leonard Cohenin Sisters of Mercy ja venyttää alaselkää jalat ovea kohti sojottaen.

Ja entä sitten, vaikka tämä olisikin elämäni suurin tavoite. Että odottaisin iltoja, ja kävelisin yöllä kotiin nuuskien sisäpihojen tuoksuja, ja eläisin kuten niin kauan kuvittelin eläväni, yksin ja merkityksiä kuulostellen. Etten kaipaisi muuta, etten tohtisi, uskaltaisi, viitsisi. Tai jos tohtisin, vahingossa. Että hyväksyisin itseni hassuna ja omituisena, neuroottisena ja flegmaattisena, onnettomana aikatauluttajana ja huonona kuvittelijana, tarkkana ja sotkuisena. Että antaisin kulttuurin kuvioiden vyöryä lävitseni ja tuhahtaisin vieläkin kevyemmin vaatimuksille olla sitä ja tätä ja tuota. Sillä en ole kovin kiinnostunut miellyttämään tavanomaisuudella enkä ajattele asioita yksinomaan hyvinä tai huonoina. (Jopa kansanmurhilla on objektiivisesti ottaen hyvät puolensa ja huolella harkittujen unelmien toteutumisella negatiiviset puolensa. Anteeksi. Tiedän, ettei tätä saisi kirjoittaa, mutta niin se vain on. Mikä ei tarkoita tietenkään, että kaikki ilmiöt olisivat minusta yhtä toivottavia, ehei. Esimerkiksi hupsista voittaa aina juurihoidon.)

Rakastan kaupunkia tänä yönä, toiseksi viimeisenäni täällä.

Minusta tuntuu, että me molemmat odotamme ihmettä, mutta ettemme ole toistemme ihme, kirjoittaa ystävä. Tiedän, vastaan. Se on vähän epärehellistä, koska olisi oikeastaan rehellisempää kirjoittaa, etten odota ihmettä mutta että tiedän hänen odottavan ja että se tuskin maksaa vaivan. Ei ole ihmistä, joka olisi ihme. Ihminen on ihminen, ja joskus tekee ihmeen. Pidän ihmeiden tekemisestä mutta ihmeeksi en suostuisi. Sehän on kuin telkeytyisi eläintarhaeläimen häkkiin töllisteltäväksi ja maapähkinöillä heiteltäväksi, altistaisi itsensä messiaskompleksia tutkivalle sosiaalipsykologiselle kokeelle internetissä, tunnustaisi yksi kerrallaan kaikki asiat joista nainen ei saisi murehtia, jos hän mielii esiintyä älykkäänä.

Ei, ihminen ei voi olla ihme kokonaisuutena, mutta toisinaan hän voi tehdä jonkin ihmeen. Kuten entiseni, joka onnistui vakuuttamaan minut vuosikausiksi, että kelpaan sellaisenani, kotiin ja epävarmuuteeni kivettyvänä, kunhan tietyistä aiheista ei puhuta. Tai K joka soitti minulle ja sai minut ottamaan Nasun, joka olisi varmasti muuten joutunut piikille, ei sen pelkojen systemaattinen parantaminen aivan terveen ihmisen hommaa ollut, puoli vuotta täysipäiväistä työtä oppimispsykologiaa ja kynomorfismia tutkien ja sormia krokotiilinleukojen luota piiloon vetäisten, ja palkitenrakastaenpalkitenrakastaen ja hokien: ei saa kiihtyä, ei saa hermostua, ei saa välittää näykkäisyn kivusta. Itse en olisi uskaltanut ottaa tuollaista koiraa, tarvittiin joku toinen saamaan aikaan ihme.

Ihmeellisyys on puisen pilven kiinnittämistä taivaalle, valkoisen seinän muuttamista yömetsäksi, joukon ihmisiä ryhmittyminen piiriksi, joka ottaa vastaan kompastujan öinä, joihin on riittänyt liian vähän tunteja ja joina hevoskastanjojen lehtiaiheet riippuvat löysinä viisisormisina vihreinä tiskihanskoina luut liiasta fairyvedestä pehmenneinä.