Lathyrus sativus var. azureus

En löydä mistään niitä Lathyrus sativus var. azureuksen siemeniä, jotka ostin kevättalvella Turusta. Pengon kaappia, jonne laitoin siemenpussit kaapin vielä ollessa vaatteistani tyhjä. Lopulta tyydyn istumaan tiikkipöytäni ääressä, hörppimään mateeta ja katselemaan kattojen yli, rauhoittumaan ennen päivän liikuntatuokiota.

Tuntuu oudolta asua näin korkealla ja ilmavasti. Sadepäivinäkin asuntoni on niin valoisa, että nopean vilkaisun perusteella (en koskaan käytä verhoja ja kaihtimeni ovat aina ylös vedettyinä pahimmalle helteelle saakka) jätän aina sateensuojani naulakkoon. Vain tuulen tullessa oikeasta suunnasta, pisaroiden soittaessa kuutta vierekkäistä huoneenlevyisen erkkerin lasiruutua, ymmärrän äänestä varustautua säänmukaisesti. Periaatteessa taidan asua lasikuistilla.

Tuntuu hyvältä velloa veden varassa ystävän kanssa, nauraa ja pulputtaa. Olemme olleet erossa vain muutaman viikon, mutta on tapahtunut jo paljon. Kun eroamme uimahallilla ja hän taittaa matkaansa kevääseen ja arkeen ryhdikkääseen popliinitakkiinsa vyöttäytyneenä, ajattelen häivähtävästi, että on ensimmäinen päiväni ilman pakottavia velvollisuuksia. Äiti on soitellut, aavistaa jotakin muuttuneen. Kuulemma ääneni kuulostaa iloisemmalta. "Osta lisää mansikoita itsellesi torilta", hän kehottaa. "Tämä on ollut sinulle vaikea talvi, tarvitset hemmottelua."

Viikko ennen eroa oikeaan ohimooni ilmestyy punainen raita. Se kuroutuu hitaasti hiuspohjasta ja päätyy kulmakarvan reunaan. Kun eroan, raidan väri syvenee. Se hehkuu koko talven, ja joka ikinen kerta peilin luokse mennessäni mietin, mikä tuo raita on. Äiti miettii samaa. Hän on sentään ihoasioiden ammattilainen. Hän sormeilee ja raaputtaa raitaa ja toistelee, ettei ymmärrä. Kyseessä ei ole ekseema, psoriasis, ruusufinni tai mikään muu äidin näkemä. "Ehkä se on mun tapa reagoida stressiin", sanon silloin. Äiti pudistelee päätään ja vilkuilee raitaa. "Ehkä se on rutto", lisään. "Eronneiden naisten rutto." Äidistä vitsi ei ole hauska. Hän kuuntelee ihmisiä työssään kaikki päivät, nämä uskovat salaisuutensa hellille käsille kasvoillaan. Hän on kuullut monta eroa ja tietää, miten rikki ihmiset menevät. "Syötkö jotain lääkkeitä?" tahtoo äiti tietää. Ei, en syö. Äiti nyökkää - niin hän oli ajatellutkin. Huomaisi, jos söisin. Haisisin toiselta, liikkuisin toisin.

Hän kuulee puhelimessakin sen, että jotakin on tapahtunut, vaikken sanokaan, mitä. Eikä hän halua kysyä. Asiat selviävät kyllä, ennemmin tai myöhemmin.

Tänä aamuna, kun nostelen uimamärkiä hiuksia soljelle, käteni pysähtyy äkisti. Raita on vaalea, erottuu vielä, muttei enää hehku. Ystävän mielestä elämässäni on nyt kaikki kunnossa, vaikka pankkitilini saldo onkin kolme euroa ja yksitoista senttiä. Nyökkään. Ajan pyörällä palstalle, upotan leikkopapujen siemenet maahan. Kuuntelemme palstanaapurin, seitsemänkymppisen miehen, kanssa satakieltä Kellomäen metsässä. "Se on herra, tuo, joka laulaa. Rouva istuu pesässä hautomassa", valistaa mies. "Ai että kun linnuille puhuu, ne tietävät kyllä, että voi luottaa. Kalassakin istuessa tulevat ihan viereen, jos puhuu." Hymyilen takaisin. "Eivät vain linnut", sanon, "kaikki eläimet... kaikki."

Miehestä tulee minulle aina mieleen Jean Gionon kuolematon Mies, joka istutti puita, Elzeard Buffier. Kunpa olisi paikka, johon istuttaa puita rankaisematta. Mutta me vain istuttelemme yksivuotisten siemeniä ja taimia. (Missä ovat Lathyrus sativus var. azureuksen siemenet?) Nojaamme talikoihimme ja juttelemme hiekkakäytävän ylitse. "Minä ajattelin, että ehkä sinä saat jo vauvan", sanoo mies täysin poliittisen epäkorrektisti (mikä on äärimmäisen virkistävää). "Ehei, ystäväiseni", vastaan. "Olen eronnut tänä talvena miehestäni. Mutta nyt - nyt on taas kesä."

Mies hätkähtää. "Ehkä te palaatte vielä yhteen", hän ehdottaa. Pudistan päätäni, hymyilen. "Se entinen miehesi kävi täällä koiran kanssa", mies rollii. Nyökkään. "Se on ihan okei. Emme me ole riidoissa. Tämä palsta on edelleen molempien. Ei ole syytä riidellä, vaikkemme enää olekaan pariskunta", selvennän tilannetta. Mies nyökkää, työntelee pioninversoja takaisin tukiverkon raoista. Mokoma tahtoisi lamota.

Ja satakieli solkottaa niin, että kieli on irrota. Voikukat ovat keltaisenaan, tuomet valkoisissa puhvihihamekoissaan, reginalinnanheimot siinä solisevan puron luona, sillat kaartuvat puron yli, korvani tunnustelevat ilmaa, mutta ei, käet eivät sentään vielä kuku täällä. Kukkuvatko koskaan? Ohi ajaa pyörällä kaksi verryttelyasuista miestä onkivavat sojottaen. "Ihan kuin maalla, ja näin lähellä", toinen sanoo.

Katselen ylpeänä aariani vielä hetken ennen kuin palaan kaupunkiin ja huomaan puhelimeeni tulleen viestejä. Soitan Hurinalle, ja pian tapaammekin. Onhan kesä, ja puhuttavaa, ja katuja käveltävänä. En malttaisi olla sisällä hetkeäkään, ja suunnittelen jo öistä pyöräretkeäkin Viikkiin nyt, kun olen terve, kivuton. Voisin liukua vanhemmilleni ja sieltä takaisin soivan metsän halki, onnesta selkäranka oikoisena.