Sanoin kuvaamisesta

Pidän tällä kertaa lupaukseni ilolla, ja täytyy rehellisyyden nimissä kirjoittaa, että jos en olisi löytänyt tuota iloa, en olisi varmaankaan myöskään pitänyt lupaustani vaan hörtsyillyt ihan omille teilleni sanojen myötä.

Eli: jatkoa de Mellosta.

Ehkä hätkähdyttävintä de Mellossa on ajatus, että tuskaa ja muita negatiivisia tuntemuksia voi käyttää työkaluna. Ei siksi, että ajatus olisi uusi, vaan koska se tuntuu olevan aina pois muodista. Sen sanominen ääneen nyt vain on niin poliittisesti epäkorrektia kuin mahdollista. Sillä kyllähän on äärikorrektia sanoa, että tuskaa ja kärsimystä tulee pyrkiä vähentämään, tai jopa: tulee vähentää. Ja sitten loikataan siihen (ilmeisen väärään) johtopäätökseen, että tuska on aina, vain ja välttämättä paha asia.

Mitä se ei tietenkään ole. (Tuskan tavoitteleminen ja tuottaminen on ääliömäistä koska tuska on tuskaa on tuskaa on tuskaa, noin steinlaisittain pantuna. Mutta sen pelkääminen ja pakonomainen väistely on ääliömäistä niinikään; tuskaa ja kärsimystä on pyrittävä vähintämään, ehkäisemään ennakolta eikä pelko tässä auta. Ja tuskan vähentäminen ei voi tarkoittaa hitto vieköön sitä, että yksityisautoilla ajetaan alle viiden kilometrin matkoja, vaikka kantamuksiakaan ei olisi. Kävelemiseen pitää oppia suhtautumaan nautintona, ja tässä olen aika kova ihminen. Sori. Se, että vahingoittaa toisia oman laiskuutensa takia - öljyteollisuus on öljyteollisuus, steinlaisittain ja muutenkin, darling - on aika ikävä asia, enkä ainakaan minä osaa ajatella niin tekevästä ihmisestä muuta kuin että herramunjee, tuossa sitä taas on yksi unissa-ajaja. Ajattelen Ras Tanuraa. Kuinka jokainen unissaan ajava on Ras Tanuran luotsi.)

De Mello ei samasta onnellisuutta siihen, mitä onnellisuudella normaalisti ymmärretään. Hänen onnellisuuskäsityksensä on hyvin erilainen: onnellisuus on valveillaoloa. (Eläköön, pääsen lupaamani aiheeseen!!!)

Se ei määrity ilon eikä flown kautta, eikä oikeastaan rakkaudenkaan, koska de Mello on haluton määrittämään rakkautta. Pikemminkin hän koettaa kai ilmaista, että me olemme siinä jo, mitään lisää ei enää tarvita, ainoastaan karsimista.

Karsiminen on ikävä sana. Siitä tulee mieleen lähinnä minimalistinen arkkitehtuuri, korujen ja tanssin kieltäminen, selibaatti, kukattomat nurmet ja sensellainen. Luopuminen. Ja jostain syystä meille on syötetty, että luopuminen on kipeää ja kamalaa. Kun tosiasiassa luopuminen ei ole vain jonkin menettämistä vaan myös jäljellejäävän korostumista, tiivistymistä. (Vaikka eihän kukattomuus nurmea tiivistä, vaan tallominen. Eikä tämä ole letkaus vaan metafora.) Ja mistä de Mello kehottaa karsimaan? Ennakkokäsityksistä.

Luvussa "konkreettisuuden löytäminen" de Mello kuvaa saman prosessin, jota Dewey kutsuu Art as Experiencessä naturalistiseksi käänteeksi. (Deweyn naturalismi ja instrumentalismi on yksi filosofian historian väärinkäsitetyimpiä seikkoja - Dewey puhuu hitto vie wordsworthilaisesta naturalismista ja epävarmuuden sietämisestä, ei mistään skientismistä; ja mitä instrumentalismiin tulee, Deweysta taide on hyödyllisen, instrumentaalisen, perikuva, sillä vain se koskettaa ihmistä kokonaisuudessaan.) De Mello kirjoittaa: "Kun ette katso asioita käsitteidenne läpi, ette kyllästy koskaan. Jokainen yksittäinen asia on ainutlaatuinen. Jokainen on varpunen on samanlaisuuksista huolimatta erilainen kuin toinen. Samanlaisuudet ovat suuri apu, koska niiden avulla voimme muodostaa abstraktioita ja käsitteitä. Niistä on paljon hyötyä viestinnälle, kasvatukselle ja tieteelle. Mutta ne ovat myös hyvin harhaanjohtavia ja muodostavat suuren esteen tietyn, todellisen yksilön näkemiselle. ... Käsite auttaa lähestymään todellisuutta, mutta kun pääsette sinne asti, teidän on aistittava tai koettava se välittömästi. ... Sanat eivät välitä meille todellisuutta. Ne vain osoittavat, ne vain viittaavat siihen. ... Runoilijat, maalarit, mystikot ja suuret filosofit ovat kaikki aavistaneet tämän totuuden. Olettakaamme, että jonakin päivänä katselen puuta. Tuohon hetkeen saakka olen joka kerta puuta katsoessani todennut: 'Niin, se on puu.' Mutta kun katson sitä tänään, en näekään puuta. Ainakaan en näe sellaista puuta, jonka olen tottunut näkemään. Näen jotakin lapsen silmien tuoreudella. En pysty pukemaan sitä sanoiksi. Näen jotakin ainutlaatuista, kokonaista, virtaavaa, pirstoutumatonta. Ja olen haltioissani. Jos kysyisitte, mitä näin, mitä luulisitte minun vastaavan? Ei minulla ole siihen sanoja. Ei todellisuutta voida ilmaista sanoin."

De Mello resonoi konkreettisen uniikkiuden havaitsemisen korostamisessaan Deweyn käsitykseen niin voimakkaasti ja niin samoin esimerkein, että mietityttämään jää, ketähän tässä oikein hämätään. Deweya ei mainita, mutta de Mello on opiskellut Chicagossa psykologiaa - ja Deweyn ja Meadin ympärille muodostunutta filosofis-psykologista koulukuntaa kutsuttiin Chicagon pragmatismiksi... (en aio tällä kertaa siteerata pitkällisesti Deweya, kehotanpahan vain kurkistamaan Art as experiencen sivuille 153-154, jossa siteerataan Wordsworthia ja selitetään, mitä tämä tarkalleen sitaatissa kuvaa; olen sairas, kuumeessa ja yskin vihreitä hiiriä, joten tänään ei huvita extemporekääntää.)

Todellisuuden ilmaiseminen sanoin onkin kiinnostava tematiikka. Sen ymmärtäminen tekee tarpeellisen nöyräksi ja saa ymmärtämään sellaisen genren kuin esimerkiksi nonsensen mielen. Nonsense osoittaa tavallista tekstiä selkeämmin, kuinka sanat osoittavat toisaalle, koettuun, joka ei koskaan alistu silkaksi sanallisuudeksi. Ja toisaalta, se osoittaa myös siihen, kuinka sanojen merkitys on niiden käyttö - kuinka ruhtinatar pistetään luuttuamaan lattiaa jne. - kuinka sanat suhteutuvat toisiin sanoihin ja käyttötilanteisiin. Mutta toisaalta, de Mello ohittaa tärkeän pointsin (jota hänen pitäisi kirjallisena vaikuttajana oikeastaan jo ihan eettisyydenkin nimissä käsitellä) siitä, kuinka sanat voivat ruumiillistaa todellisuutta. Ei koko todellisuutta, mutta joskus palan sieltä, toisen täältä. Deweyn estetiikassa onnistunut esteettinen kokemus vaatii nimenomaan sanojen ruumiillistumisen. Koska joskus sanat ulottuvat. Todennäköisesti de Mello on oikeassa siinä, että Jumalan käsite on kaikkein haitallisinta uskonnolle. Kaikki uskovat eivät näy jakavan de Mellon kantaa.

Mutta on helpompaa rakastaa, kun ei kerro satuja.

Arastelen käsitettä konkretisoiminen, ruumiillistuminen on parempi. Sillä muistan ystäväni käyneen taannoin runopiirissä, jossa konkretisoiminen tuppasi tarkoittamaan paikannimiä, tuotemerkkejä ja sen sellaista. Minua ei yksinkertaisesti voisi kiinnostaa vähemmän tuollainen runousoppi. Mitä konkreettista tuotemerkissä esimerkiksi on? Ehkä ei pitäisi kysyä tätä; yksi entisistä poikaystävistäni on käräjöinyt kansaivälisessä immateriaalioikeudessa ja olenhan itsekin istunut jutun, jossa tekijänoikeutta oli loukattu. (Toisaalta oikeudessa konkretiaa on myös henkinen kärsimys. Ymmärrän korvauksen haun osissa tapauksista, mutta on myös juttuja, joissa se kummastuttaa. Silloin mieleeni lipuu kiukkuinen fraasi yhtä hyvin voisin itse haastaa kaikki maailman lihansyöjät maksamaan minulle henkisistä kärsimyksistä, joita he aiheuttavat, siinäpä näppärä tapa tulla toimeen... se on yksinomaan huvittavaa ja moraalitonta. Ilkeät, fyysiseen koskemattomuuteen pahasti kajoavat rikokset ovat asia erikseen, mutta jonkin pikkujutun kohdalla ei voi olla miettimättä, eivätkö ne tosiaankaan tiedosta, kuinka helposti ihminen menettää yöunensa muidenkin kuin rikosten tähden. Ja että onko oikein vaatia korvausta yöunien menettämisestä, jos kyseessä sattuu olemaan rikokseksi luokiteltava teko, jos paljon pahemmin yöunet menettää jostakin muusta, jostakin mistä pitäisi kai vain olla iloinen? Asiat joista pitäisi olla iloinen ovat poikkeuksetta karmaisevia mutta niistä kukaan ei kehtaisi ikimaailmassa rahastaa oikeudessa: rakastuminen, suorituspaineinen arvostettu työpaikka jne.)

Jaaha. Itsemonitorointi osoittaa, että kuume tekee itsehavainnoinnilleni tepposia. Lieruan teilleni. Takaisin satulaan, tyttö.

De Mellon konkreettisuuden löytäminen ja pragmatistien havaitseminen erotuksena tunnistamisesta ovat täsmälleen sama asia. Miksi? Koska esteettinen kokemus ja uskonnollinen kokemus ovat pohjimmiltaan samaa.

Muuta syytä taiteen sensuroinnille on vaikeaa keksiä. Samoin niille toisinaan riehuville kiistoille, onko tämä nyt (hyvää) taidetta vai ei. Lähin vertauskohta niille löytyy uskonsodista ja uskonnollisesta kiukuttelusta. Eieiei, ei jumala tuommoinen ole, olet ymmärtänyt väärin. Ei runoa voi noin tehdä. Ja herranjumala, kuntosalilla ei voi saavuttaa meditatiivista tilaa, sehän on leoparditrikoisten lihasäijien hikoilupaikka.

En osaa sanoa muuta kuin että minun on vaikeaa ymmärtää, miksi ihmeessä jokin muotoilu tai kokemus haluttaisiin rajata vääränä ulos. Voidaan tietysti osoittaa, että niissä on niin pahasti vahingollisia piirteitä, että on eettisesti arveluttavaa tukea sellaista käytäntöä (taide, jossa mato murskataan tehosekoittimessa tai uskonnollisista syistä suoritettu tytön ympärileikkaus), mutta ei kai silloinkaan argumentoidessa voida vedota siihen, että taiteen henki tai whatever tai Jumala ei tuollaista hyväksyisi. Ei kysymys näissä ole huonoudesta ja vahingollisuudesta taiteena tai rituaalina vaan inhimillisenä tekona. Sillä eihän ihminen minnekään etiikan piiristä pääse toimiessaan taiteilijana tai pappina tai minä nyt toimiikin. Ei ole aluetta, jonne etiikka ei tunkeutuisi.

Tai estetiikka. No, de Mello on siis sitä mieltä, etteivät sanat ulotu. Minä uskon, että ne ulottuvat. Harvoin, mutta joskus. Sanat eivät ulotu niin kauan kuin ne pysyvät yleiskäsitteinä tai heijastavat lähinnä suhteita eri tekstien välillä, formalismin sanat, formaalin järjestelmän sievät pikku pelinappulat, kaada yksi ja koko systeemi klapklapkaatuu kyljelleen. Sanat ulottuvat, kun ne ovat osa tilannetta, eivät osa tekstiä.

Sanat ovat usein osa tilannetta. Deweyn klassikkoesimerkki sanojen poeettisesta painosta on se, kun Sokrateen oppilaat saivat kuulleet Sokrateen kuolleen. "Sokrates on kuollut" oli heille jotakin muuta kuin logiikan formalistoitavaksi alistuva lause, joka voidaan viedä todistuspuuhun joukon osana ja katsoa, sulkeutuuko puu. Eivätkä he hippailleet edes lauselogiikkaa. (Älkää kommentoiko logiikan keksintöjen aikajanasta, tiedän kyllä, kunhan pelitän kuumeessa.) Muita sanoja, jotka on vaikeaa kuulla ulottumattomina, ruumiillisina, maailmaa muuttavina: "Minä rakastan sinua" - de Mello sanoisi, että tässä kosketetaan vain illuusiota, ei todellisuutta, mutta miksi vetää tiukka rajalinja illuusioiden ja todellisuuden välille? Eikö sekin ole jo jotakin, että rakastaa jonkun illuusiota? Näiden sanojen saaminen ei ole yhtä järisyttävää kuin niiden sanominen, ne ovat kiellettyjä sanoja, varottuja niiden performatiivisen latauksen takia - ja "Sanat lisäävät aisteja. Sanat/joilla kiille sokaisee,/häilyvän ruohon sanat,/outo peitteisyys kuolleissa puissa,/ovat laajentunut silmä, voimakkaampi." (Stevensiä Kemppisen suomentamana, totta kai.)

Mutta "sanat eivät kosketa todellisuutta"? Sehän jos mikä hämmentää todellisuutta. Allekirjoittaneen se sai pänttäämään monet tentit ja toteamaan, että tuollaisella kivalla pienellä valkoisella valeella voi olla mittavia seurauksia. Sivukohahduksia myös Umberto Ecolle, joka laittoi sen niin kivasti: "Sanat ovat ne, millä voidaan valehdella", tai ainakin jotenkin sinnepäin. Anna anteeksi, kuume, ja se kirja edelleen entisessä kodissani.

Kyllä sanat välillä koskettavat todellisuutta. Dewey puhuu tuosta ruumiillistumisesta. Siinä on jotakin loitsunkaltaista. Useimmiten sanat ruumiillistuvat tilanteessa, jossa niitä jotenkin odotetaan. Hmm. Ehkä lukiessa jotakin runoakin odottaa, mutta tietämättään? Miksi ylipäänsä runoja luetaan? Ei kai kukaan jaksa hopotella niitä ihan huvin vuoksi? (Tai siis, huvinistiys se vasta raskas juttu onkin.) Nyt alkaa väsyttää tämä aihe jo. Se vain kehii eikä kehity minnekään. Luulen, että väsymys johtuu kuumeesta. Olen nukkunut enimmän osan päivää ja saanut useita tarjouksia, että minua voidaan tulla hoitamaan.

Mutta alakerrassani on kauppa, jonne onnistun varsin hyvin huojahtelemaan itsekin haisevana ja kaula valaankaulana. Sillä jos olenkin kevytmielinen, kevytkaulainen en tänään ole. Imusolmukkeet ovat turvonneet kulmikkaiksi nyrkeiksi ja keränneet luokseen nestepatjaa. On järkevintä vetäytyä takaisin sänkyyn. Ehkä jokin toinen päivä voin kirjoittaa uskottavammin, miksi uskon sanojen toisinaan ulottuvan. Koska olen nähnyt sen tapahtuvan.