Me tarjoamme vain salmiakkia

Mies esittelee haavaa kädessään, sormus on monta sydäntä ketjussa, kuinka ne on saatu toistensa sisään särkemättä, luulee olevansa maailman viehättävin. Koetamme väistellä, mutta mies kutsuu ja tunkee meidän kiskoillaistujien luokse sitkeästi. Tytöt tytöt ettekö te koskaan kuumota ketään kun tylsistytte. Minä en tylsisty. Älä viitsi, äskenkin näytit ihan tältä. Miehen naama roikkuu.

Minä ajattelin, sanon. Ajatellessa ei tylsisty. Minulla on mielenkiintoisia ajatuksia.

Se on totta. Keskustelemme Viiveen kanssa nimittäin siitä, millaista olisi kävellä kuussa. Viive puhuu naisen herkkyydestä kuulle. On totta, että valvon täysikuita, mutta enemmän kyllä ajattelen kuukävelyä. Kuvittelen, että se on kuin kävelisi jäällä poutapäivänä. Suuri kylmä möhkäle taittaa valoa, häikäisee permantona, mutta koska ilmakehää ei ole, on taivas musta ja aurinko vain pieni vaalea neulanreikä avaruuden seinämässä. Lapsena tahdoin astronautiksi. Mutta minusta tuli vain nojatuolikosmonautti, kiskollaistuja, ystävätär.

Tytöt tytöt lähdettekö jonnekin. Hyvää menoa jee jee.

Voisimme lähteä kuuhun, kiitos. Mies suuttuu, muksauttaa kylkiluihin kipakasti, ottaa korvalehdestä kiinni, vääntää. Tungen häntä poispäin vihaisena ja sanon ääni kohoten älä viitsi, väkivalta on perseestä.

Viive tarjoaa silmäsalmiakkia itselleen ja minulle, sitten epäröiden miehellekin. Kun mies tunkee verivisvaisen sormensa rasiaan, tytönsilmämme kohtaavat ja hymykuopat kurovat ihon ilolle. Pärähdämme nauruun. Mies muksauttaa uudestaan mutta kukaan ei hyökkää pelastamaan neitoa hädässä. Inhottaa tuollainen käytös. Me nauramme, meitä ei muksita hiljaisiksi noin vain. Tytöt tytöt mille nauratte ai mulle vai?

Vasta kun lähdemme jäljittämään savua ja hehkua, jotka tulevat palavista makasiineista, joita tuijottaa sikspäkkeineen koko kaupunki, paljastuu, että nauramme eri asialle. Viive nauraa sille, että visvainen sormi työntyy salmiakkirasiaan, josta otetaan mäyhtypaloja pitkin iltaa, minä Liisa Akimofin laululle, jota heijaamme aiemmin Laulutuvassa, sillä kerralla jolloin Dyro etsii Hurinaa ja minua tanssilattialta kysyen naisilta oletko hurina. Sille kuinka Liisa Akimof laulaa sinä tarjosit vain salmiakkia minä olin hölmö panin peliin koko elämän.

Koska sitähän me tarjoamme. Salmiakkia. Silmäsalmiakkia. Huumorintajuni on tunnetusti tätä.

Nauramme lisää, kun tajuamme nauraneemme eri seikoille hyvässä yhteisymmärryksessä.

Myöhemmin hätäännymme Ruusutarhan ovella, kun nimiämme ei löydy listasta eikä deejiikään ole vielä paikalla. Olemme jo lähdössä mustine naistenpyörinemme, kun taksi kurvaa Roballe. "Odotetaan hetki, se voi olla se", sanon. Viive väittää, että se olisi jo liian hyvää tuuria. Mutta onhan se sisäänpääsylippumme, mustatakkinen mies joka juoksee metallisen levylaukun kanssa sisään kuin hansikkaansa kadottanut kani, ja me seuraamme ja löydämme itsemme punaisesta maanalaisesta kolosta, jossa vodkalasi on nukenkäteen sopiva.

"Elouai", sanomme kilistäessämme sille, että huomenna on taas työpäivä, taas krapulassa. Ja sitten tanssimme, koska se on tavallaan velvollisuutemme, olemmehan päässeet ilmaiseksi sisään.