Kättelee kesän

Voi, olen ollut siellä, sisko! Olen ajanut mustalla naistenpyörälläni poikaviikarimaisesti kurveissa painoavuin kaartaen, pitkät punaiset lettini ovat liuhuneet ja läiskyttäneet selkääni, olen tarttunut talikkoon ja tanssittanut sillä maan. Sormieni säärien vaaleat kaviot ovat saaneet mutaiset tierat, kämmenien selätkin ovat kuratäplikkäät, pienet tikkuiset edellisvuotiset rangat ovat repiessä parkinneet kädet täyteen pieniä reikiä, käsineitä en tietysti malttanut käyttää, koska halusin tuntoaistillisesti täyden kokemuksen. Suojaa, puuh, kuulen sinun jo jupisevan suojasta, tulkoon jäykkäkouristus ja lintuinfluenssa, minä vihaan käsineitä, käsineet ovat hienohelmojen hommaa.

Olen puskenut talikon maan sisään, se on antanut kauniisti myöten, olen nostanut maata ympäri, repinyt edellisvuotiset parsanvarret ja nähnyt tämänvuotisten alkujen puskevan maankuoresta nänninkokoisina, sisälläni on soinut iloinen sävel Kellomäen mustarastaiden myötä, sydämeni on ollut maan ja maa kuiskannut, että kerran saan taas käydä sen sisään, sitten kaikki ikävä on poissa. Ja taivas on ollut huikaisevaa akvamariinia, sinisempi kuin yhdenkään rakastajani silmät ikinä, älä pyörittele veli silmiäsi, ja aurinko on painunut viinimarjapensaiden taakse, niiden lehtitupsukkeet ovat hohtaneet kuin fosforoidut viuhkat pimeillä kujilla, ja fasaanikukko on juossut metsätielle ja kaiuttanut lauluaan tiit-ti. Ja sisko, olen seissyt ja nojannut talikkoon ja tuntenut, kuinka ilo virtaa minuun tästä kaikesta. Ja kuu on seissyt jo kuuden aikaan peltoni yllä kalvakkana puolikkaana muistuttaen siitä, kuinka kaikki uusiutuu.

Ja olen painanut piikit multaan yhä uudelleen ja tuntenut yhtä aikaa ylpeyttä ja nöyryyttä. Ylpeyttä, koska sininen savi on pienentynyt lehmänpään kokoisista paakuista hienoksi muruksi minun sormissani, ja nöyryyttä, koska en olisi koskaan saanut tätä aikaan ilman matojen taipuisia maalauluja. Ja olen ollut nöyrä siinä määrin, että olen epäillyt olevani hieman liian ylpeä nöyryydestäni uskotellakseni itselleni olevani hyvä. Mutta olen ollut veli hyvä varma, että tämä kaikki maan muokkaus on muokannut minua enemmän kuin yksikään teoria hyvästä tai kauniista, ja että jokin rakkaudessani tähän saven tuoksuun ja revityn juolavehnän kirpeään aromiin tekee minusta vakaan ja luotettavan. Talvisin tanssin lumena, olen petollinen musta jää asfaltilla, mutta kun maa alkaa tuoksua, heitän punaiset huivit sikseen ja kyykistyn saveen.

Ja olen istunut ja kiskonut maasta kyynärvarren pituisia voikukanjuuria. Ja ajatellut, että olen minä sitkeä tyttö, olen opetellut kaiken tämän itse, kaikki ovat sanoneet mutta sinähän olet kaupunkilainen, et osaisi, mutta osaanpa vain. Olen tehnyt tätä monta vuotta, kokeillut vaikka mitä, oppinut maan tavat. Olen istunut päivät pääskyset satakielet, antanut auringon maalata selkäni, luovuttanut verta pajupuron hyttysille, laulanut viheltänyt lintujen kanssa, puhjennut vihreitä sormia servettejä viuhkoja, saanut otsaani kolme sipaistua sormiviivaa mutaa, ollut lopulta liian uuvuksissa ponnistamaan polvet suoriksi, seissyt ja huohottanut kämmenet kuppeina polvilla sangon luona, sitten äkisi vetänyt keuhkoihin ilmaa, oikaistunut nikama nikamalta, katsonut kauas.

Tajunnut, että näin on eletty jo kauan. Sukupolvi sukupolven perään, punoen maasta sellaista kuin haluaa. Ja polveni rasitusvammoilla, minä en kelpaa kenenkään sukuun. Mutta minulla on maa, ja hyvä sisko ja veli, maa on minun perheeni. Piilotan siihen mukuloita, sipuleita, siemeniä, korjaan makeaa ja katkeraa, rehevää ja polttavaa, nousen seisomaan perhosten lehahtaessa mintuista sakeana neitoparvena. Ja olen ilahtunut kimalaisen äänen luotsiessa konkretian tajun keskelle ajatuksia moraalista zrrRRRRRRrrrr ja kadotessa sitten kukkivien puupajujen suuntaan, palvonut aurinkoa ainoalla oikealla tavalla, taaten ruokaa hengittäville kehoille, kutsunut ystävät syömään meheviä lehtiä ja rapeita varsia ja pulleita vihanneshedelmiä, luonut piirin ihmisiä, joiden ei ole sinä päivänä tarvinnut ostaa kaupasta koneen muokkaamaa ruokaa. Olen ollut järjestävä prinsiippi, luonut suunnitelman ja luopunut siitä nähdessään kuinka kissanminttu houkuttaa hyönteisiä sakeina massoina, veli sinä tiedät minun hyväsydämisyyteni, en ottaisi keneltäkään mitään pois, juolavehnältä ja ohdakkeeltakin pyydän anteeksi, niilläkin olisi oikeus olla.

Voi, tuo maan tuoksu, sen tuntu sormissa. Ei sen pyhempää voi olla kuin polvistua maan luokse, sen puoleen, murentaa sitä, nostaa sitä kuin aalloiksi, katsoa sen kantavan satoa, tehdä tuosta sadosta osa itseä, työntää sormet kuin juuret multaan kevään tullen, koetella maan lämpö, todeta, että on mentävä ostamaan mangoldin siemenet. Sitoa hiukset leteille ja piilottaa letitkin huivin alle, ja olla maan oma.

Sisko, kirjoitan tätä siksi, että tietäisit, ettet turhaan huoli. Ei minulle kuinkaan käy, riitit nielaisevat minut savenmakuiseen kitaansa ja olen niiden. Ja veli, sinulle toivotan kaikkea hyvää, älä ole minusta levoton. Maa antaa kasvatusta paremmin kuin yksikään kirja, ja vaikka ikävöinkin sinua, ja sinuakin sisko, tämä maa loitsii minut tuntikausiksi onneen, jota väkevämpää en ole kokenut missään muualla. Ja jos olenkin maailmassa yksin ja kaukana teistä ja teidän ajatuksistanne, maa on kaikkialla allani, kaupungin asfaltinkin alla on maa, eikä pellolle niin pitkä matka, ja nyt kun lumi ja jää ovat taas pois miltei ikuisiksi ajoiksi, ja on aika käydä metsänreunan norkkojen alta, ei mikään voisi minua satuttaa.

Sillä olen kätellyt kesän. Nyt me olemme hyvänpäiväntutut, ja voin kutsua sen vieraisille koska haluan. Ja jos joku tahtoisikin minulle pahaa, kesä silittäisi poskeani ja hyräilisi ja kutsuisi minut niitylle tai pilkukkaille poluille, ja pian jo unohtaisin.