Valkoista

Herään tekstiviestiin, jossa lukee yksinkeraisesti ja selkeästi hupsista. Sen jälkeen, kun verbaalinen ystäväni opastaa minua, että hyvä kommentti on hup, muttei hupsista, joka kuulostaa hänestä puolivahingossa tapahtuneelta seksiltä, olen kertonut hupsista-määritelmän vaikka kenelle, ja nyt se näemmä laukkoo tekstiviesteinäkin jo.

Suljen silmät, virun sängyssä vielä hetken. Mutta pian on mentävä, hieman työtä alle vain. Tuomet vyöryvät valkeina ja tuhlailevina, Kumpulanmäki kukkii vaahteraa, Annalan tammien vastapuhjenneet lehdet näyttävät vielä kiharaisilta, märiltä silkkipongeemytyiltä, jotka on juuri nostettu keväänvihreästä värjäyskattilasta. Suuren kiven sammalpinnalle on satanut vaahterankukkia enemmän kuin jaksan laskea.

Palstalla työnnän käteni multaan. Petaan maahan krassia, kyssä- ja palmukaalia, kahta erilaista salaattia, sikurisalaattia, spagettikurpitsaa, punamangoldia ja kesäkynteliä. En tahdo käyttää työvälineitä, vaan vedän vaot varpaalla ja murennan siementen päälle multaa sormin. Kellomäellä laulaa satakieli; panen tyytyväisenä merkille, että eilinen lintuennuste osui oikeaan. On kesä.

Mutta istun palstalla yksin eikä minulla ole ketään, jolle voisin kertoa talvenselkään maahan työnnetyn valkosipulin venyneen jo mittavaksi. Päässäni pyörii edelleen otteita eilisestä keskustelusta. En ymmärrä, miten joku voi kuvitella sosiaalisen elämäni vilkkaaksi. Mietin hetken, soittaisinko jollekulle, mutta tajuan sitten unohtaneeni puhelimen kotiin. Niinpä vain väännän maasta ohdaketta ja voikukkaa ja korjaan sitten laukkuuni nipun parsaa, kimpun lipstikkaa ja leipäpussillisen hyvänheikinsavikkaa. Kävelen entiseen kotiini hakemaan koiraa, mutta olen nälästä niin turta, että päätänkin jäädä sinne tekemään ruokaa. Keitän parsat ja sitten teen niiden keitinveteen polentan, jonne heitän ryöpätyt hyvänheikinsavikat mukaan.

Ruoka on hyvää, mutta tahtoisin sanoa sen ääneen. Sanon sen ääneen. Koira nousee seisomaan ja tulee katsomaan minua kysyvän näköisenä.

Sitten lähdemme ja jätämme peräämme kirjeen, jossa kehotetaan syömään loppu polenta. Emme kulje suoraan. Omenapuiden nuput ovat vaaleanpunaiset, mutta terälehtien saumakohdissa valkeaakin näkyy jo. Tuomien pienet valkeat nännit ovat avautuneet kaartuvareunaisiksi, pörheiksi unelmiksi. Juolavehnän ja voikukkien keskellä loistaa äkisti lummetulppaani. Kuka sen on mäkeen työntänyt?

Lipstikkakimppu tuoksuu olkalaukussani. Ajattelen ystävääni, joka on tänään häissä ja joka ei usko sellaista itselleen sattuvankaan. Koira nuuskii ja touhottaa. Enää kaksi viikkoa, osapuilleen. Sitten lähdemme sinne, missä on valkeaa hiekkaa ja hietakampeloita. Lähdemme laivalla, ylitämme meren ja hikoilemme linja-autoissa. Periltä lähetämme kortteja, joissa lukee: "Terveisiä Goforeilta! Olemme syöneet meloneita ja harjoitelleet olkihatun neulomista päähän tuulenpitävästi." Mutta ensin kuun on loputtava ja juhlien tihennyttävä läkähdyttäväksi pulssiksi. Vasta sitten saamme mennä ja maata hiekassa, ja löytää aamulla tyynyltä ohuita, yön aikana varisseita dyynejä.