Toinen postikortti Maailmanpyöräkaupungista

Olen saanut selville, että olento, jonka luona olen kylässä, on Kerubivompatti. Hän soittaa suomenkielisiä surulauluja ja juottaa Mokaa, ja välillä kuljemme lehdoissa kengät kuraantuen keräämässä nokkosia laukullisen, hatullisen ja hupparintaskullisen. Teemme niistä lasagneen täytteen, jälkkäriksi ananas-sitruunapiirakkaa. Ja otamme aurinkoa hiekkakuopan seinämällä maaten, siinä voi maata lähes pystyasennossa. Rentukka kukkii jo, tuomen kukkanuput ovat pyöreät. Sananjalkojen versot ovat eri vaiheissa, osa kiertää flamenconyrkkejään auki, osa on vasta kannosta puskevaa kaarevaa pintaa. Karvaista, kaarevaa kaikki, ei mitään haurautta tässä maailmassa. Polkua pitkin, koivujen vaaleanvihreiden sisällä. Lintutornilla saamme katsoa Kerubivompatin kanssa sedän kaukoputken läpi lapasorsaa ja silkkiuikkua pesällä. Tuuli tuivertaa silkkiuikun niskahöyhenet pystyyn, välilllä lokki hätyyttää sitä. Pitkospuilla jaamme juhlallisesti appelsiinin puoliksi, aurinko paistaa.

Illalla tajuan, että Kerubivompatin flunssa on tarttunut: kaularauhaseni ovat turvonneet, kurkkua tykyttää, lihakset ja nivelet eivät kannattele ryhtiä. Kerubivompatti kantaa kuumaa karpalomehua ja Mokaa, ja itkemme yhdessä elämää. Mutta enimmäkseen kuitenkin hengitämme ja olemme onnellisia siitä.